Aamun koittaessa Márton lähti matkalle Keven metsää kohti. Omodén satulareppu oli täyteen ahdettu muonaa, satulannupin vieressä taas pullotti isomahainen leili. Kun vaari sai tietää, että kalpeakasvoinen pikku pappi on sodassa kuulun kansakunnan päällikkö, osoitti hän häntä kohtaan palvelijan nöyryyttä ja sotilaallista tottelevaisuutta.

Márton ei ottanut vastaan aseellista saattuetta, jota petshenegit hänelle tarjosivat, mutta hän ei voinut estää kulta-armeijan edellä laukkaavia vartijoita puhdistamasta tietä kuljeskelevista rosvoista.

Begen leirissä levisi muuten jo illalla huhu, että nuori päällikkö lähtee vakoilumatkalle. Senvuoksi hän matkustaakin ilman saattuetta, yksinkertaisessa puvussa... Ehkä hän menee Tonavan yli ja tutkii kreikkalaisia kaupunkeja, joissa on niin paljon aarteita, joissa naiset ovat niin kauniita ja miehet niin pelkureita. Sielläpäin on oleva se uusi isänmaa, josta päällikkö sanoi, että ikuinen onnellisuus asuu siellä... Keväällä varmasti puhalletaan pyhään torveen — sitte hujrá! onnen maahan, mutta siihen asti olkoon rauha pusztalla.

Illan hämärässä kulkivat matkustajat ilman mitään vaikeuksia Temesin yli, yöksi he laittoivat tulen suuren veden rannalle, jota Omodé nimitti jäätymättömäksi järveksi.

Aamulla tulivat he suurelle padolle, jonka vanhat valloittajakansat olivat laittaneet ruovikkoon Marosista aina Tonavaan asti. Keskiviikkona ehtivät he Keven suuren hieta-aavikon reunalle ja myöhään iltapäivään asti he ratsastivat yli keltaisten kumpujen. Omodé tunsi täällä jo tien kulun paremmin kuin luostarin käytävissä.

Aurinko oli jo puoliksi laskenut, kun he erään hietamäen huipulta näkivät alhaalla välkkyvän hopeajuovan. Se oli Tonavan virta. Vasemmalla puolella oli Keven linna, oikealla suuri rantametsä, joka täältä ulottuu aina Pancsovan virtaan asti.

Ilta hämärsi jo, kun he laskeutuivat virran rannalle. Siinä leviytyy meren levyisenä heidän eteensä vanha Ister, hitaalla arvokkaisuudella työntäen aaltojaan itään, äitinsä Mustanmeren helmaan.

Vähenemässä oleva kuu nousi juuri silloin toisella rannalla häämöttävien hietavuorten yläpuolelle ja alakuloisena katseli itseään vanhan Tonavan vedessä.

— Haikarain leiri! — sanoi Omodé, kun he saapuivat metsän laitaan.

Vanhoista ajoista asti olivat haikaraperheet tuhansittain pesineet rannan puissa. Metsä oli täällä ihmeen paljas, harvalehtisissä puissa häämötti tuhansittain pesiä kuin jättiläiskokoisia piikkisiä hedelmiä; puiden alla kummuilla mätäni pudonneita kalan ja sammakon ruumiita. Tonavan soilta tuli vielä pitkissä parvissa kotiin yön haikaroita, äänettömin siivin kiitäen kuun kehän ohitse.

Tunnin ratsastuksen jälkeen saapuivat matkustajat haikaraleirin laitaan ja astuivat silloin alas ratsuilta.

— Minne vien sinut nyt, Márton herra? — kysyi ukko.

— Vie sen veistetyn kuvan luo, jonka pakolaiset ovat pystyttäneet metsään.

Omodé tarttui Belzebubin ohjiin ja tunkeutui päättävästi kapeaan aukkoon, joka johti läpipääsemättömältä näyttävään tiheikköön. Kaniikki seurasi jäljessä.

Metsä oli suurimman osan vuotta veden alla, ja kosteata maata peitti ihmeellisen runsas kasvullisuus. Milloin kulkivat he sylen mittaisten kaislojen välissä, milloin jättiläislehtisten sanajalkojen keskellä. Pahkuraiset, ilkeästi repeilleet puunrungot olivat siellä-täällä vanhuuttaan kaatuneet, paikoin taas köynnöskasvit muodostivat lehtikatoksen pienen, mustan järven yli, laskien käsivarren paksuisia köynnöksiä riippumaan alas. Useita pieniä järviä oli metsässä. Niiden pintaan kuvastuivat kalpeat liljat, ja vedessä kellui avosuisia, lapsen pään kokoisia kellokukkia.

Metsässä majailivat pakolaiset. He olivat viimeisiä jätteitä ikivanhasta kansasta, jonka onnentähti kerran häikäisevänä loisti. Kun vuosisataisten taistelujen jälkeen sodan myrskyt repivät heidän kansansa pirstaleiksi ja moni ylpeä valloittaja painoi jalkansa heidän niskalleen, he voimaltaan heikkoina, lukumäärältään supistuneina vetäytyivät tänne läpipääsemättömän metsän kohtuun. Täällä he unohtivat vanhan, ylpeän avarin nimensäkin ja sanoivat itseään vain karkulaisiksi, pakolaisiksi ja elivät ahdistettujen metsäneläinten tuntematonta ja surullista elämää.

Aina metsän kosteassa hämärässä eläen muuttuivat sotaurhojen jälkeläiset arkakatseisiksi, kalpeiksi, kuihtuneiksi ihmisiksi. He pukeutuivat tuoreisiin eläintennahkoihin ja kuorimattomat nuijat käsissä, metsästyskeihäs olalla he äänettömästi harhailevien haamujen kaltaisina kulkivat tiheiköissä.

Keveläiset karttoivat taikauskoisella pelolla karkulaismetsää, sillä he kertoivat sudenkuoppien ja lentävien silmukoiden uhkaavan ihmistä tiheiköissä. Väliin heidät yllätettiin yöllisellä kalaretkellä. Huudon tai airon kovemman loiskeen johdosta he äkkiä sammuttivat soihtunsa, upottivat verkkonsa ja heittäytyen kaulaa myöten veteen katosivat kaislikkoon.

Omodé, joka pimeässäkin näki kuin kissa, pysähdytti nyt kaniikin.

— Olemme tässä aukeamalla, — kuiskasi hän.

Kalpeassa kuutamossa aukeni mahtava kenttä, jolla kasvoi hajanaisia puuryhmiä. Yltympäri häipyi kaukainen metsä hopeausvaan. Tällaisella samettinurmella tanssinevat mielellään keijukaiset ja yöttäret, joista laulajat laulavat.

Kun he olivat kulkeneet aukeaman poikki, saapuivat he laajaan pensastoon.

— Umpiperä! — sanoi entinen rosvo.

He sitoivat ratsunsa kiinni puuhun ja pujahtivat sitte tuskin huomattavan kapean aukon kautta pensaiden sekaan. Heidän täytyi kulkea taitavasti hakatun, oikullisesti kiemurtelevan, loputtoman pitkältä tuntuvan tunnelin läpi. Pakolaiset olivat oman typistyneen ruumiinsa mukaan hakanneet tunnelin, kahden pitkäkasvuisen papin täytyi siis kulkea kyyryllään. Maa oli tähän suuntaan kumpuista, metsä kuivempaa.

— Astu hiljaa, herra, puhu matalalla äänellä, — sanoi Omodé. — Ei kukaan tiedä missä metsän ihmisten makuupaikat ovat, mutta heidän unensa on valpasta ja korvansa terävä.

He saapuivat pienelle pyöreälle aukeamalle ja saattoivat taas suoristaa itsensä. Omodé tarttui kaniikin käsivarteen.

— Näetkö? Tuolla!

— Veistetty kuva! — kuiskasi Márton.

Siellä seisoi metsän ihmisten valkoinen epäjumala, korkealla jalustalla, kuun valossa kylpien...

Anadyomene, suloisin Hellaan jumalatar, kuinka jouduit tänne barbarien kosteaan metsään? Siellä seisot, majesteetillisessa alastomuudessasi, voitonriemuinen kauneutesi tietoisuus valkeilla marmorikasvoillasi. Huulillasi väikkyy hieno, hempeä, riutuva hymy, joka kerran kajasti Knidoksen naisten kasvoilla. Kuunloiste, joka hyväillen hivelee jaloja jäseniäsi, näyttää valavan elämää marmoriruumiiseesi.

Vaeltavat pakanatko toivat sinut tänne Hellaan kirkkaan taivaan alta? Vai Rooman valloittajalegionatko raahasivat mukanaan? Vuosisatoja lepäsit Tonavan kullankeltaisessa hiekassa. Sitte sinut kaivoivat esiin pakolaiset ja pystyttivät sinulle alttarin.

Ah ei, sudennahkaiset barbarit eivät käsittäneet kauneutesi harmoniaa, eivät ymmärtäneet knidolaista katsettasi, klassillista hymyilyäsi. Mutta vaistomaisesti he tunsivat, että olet jumalatar, ja eläimen nöyryydellä he lankesivat valkoisten jalkaisi eteen.

Kaksi pappia katsoi kauan liikahtamatta, väsymyksestä huohottaen marmorikuvaa. Syvä, salaperäinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Tuhansia kiiltomatoja välkkyi heidän ympärillään, aivankuin kultasade tippuisi puista.

— Se on hän! — sanoi Márton pappi.

— Kuka hän? — kysyi ukko.

— Venus-piru; saatanan armeijasta kaikkein hirvein.

Kaniikki lausui sitte tuimasti Omodélle:

— Anna tänne rautakeppisi!

— Mitä aiot tehdä, herra? — kysyi ukko peljästyneenä.

Kaniikki kohotti nyt äänensä:

— Täytän sen suhteen kirjoituksen sanat: Ja heidän jumalainsa veistetyt kuvat te lyökää maahan. Iske palasiksi, Omodé!

— En, herra, en minä! — huusi kauhuissaan Omodé.

Márton temposi hänen kädestään bulgarilaisen nuijan ja karkasi kömpelölle kivialttarille. Ja iski jumalankuvan päähän...

Kivi antoi äänen! Valittava, syvä kellonkumahdus rikkoi metsän äänettömyyden. Toisen, kolmannen, kymmenennen iskun jälkeen, jotka hän kiihtyvällä voimalla suuntasi patsaaseen, muuttui sointuva kumajaminen epäsointuiseksi räminäksi. Kuvan jäsenet lensivät säkenöiden sinne tänne. Mutta ruohossa lepäsi vielä kauneuden kaikkeuden muutamia luovia osia. Jumalattaren pyöreä povi, neitseellinen lanne. Nekin täytyi murskata, ettei uusi lahko rakentaisi uutta alttaria niille.

— Herra, rientäkäämme, rientäkäämme! — huusi Omodé.

Tiheiköstä kuului pitkällinen, valittava sudenulvonta. Metsä heräsi kauhistuneena syvästä unestaan, intohimoinen, tulinen tuskanhuuto nostatti kaikunsa.

— Rientäkäämme, rientäkäämme!

Márton pisti yhden marmorikappaleen laukkuunsa, sitte he toisiaan nykien ja tuuppien, kompastellen, poissa suunniltaan juoksivat kuin itse teossa tavatut murhamiehet. Silloin oli jo koko metsä niin täynnä ääntä, kuin jokainen puu olisi valittanut ja nyyhkinyt.

Kun he löysivät ratsunsa, otti Márton kaniikki esiin tulukset.

— Mitä aiot, herra? — kysyi Omodé.

— Kirjoitus sanoo: Polttakaa heidän lehtonsa tulella!

Ukko tarkasti tuulen suuntaa, ja kun hän sai selville, että itätuuli puhalsi, auttoi hän innokkaasti toveriaan sytyttämispuuhissa.

— Savun haju, — mutisi hän, — eksyttää jäljiltämme nuo pistimellä varustetut ampiaiset.

Kuivaan lehdikköön tarttui kipinä. Kuivunut lehtipuu leimahti liekkiin, ja ennen pitkää loimusi tuli puiden latvoihin asti. Pienen ajan kuluttua nopeasti kiitävä, humiseva tulivyöry levisi länttä kohti. Metsä oli sielläpäin kuivaa.

Papit heittäytyivät satulaan, kannustivat ratsujaan eivätkä taakseenkaan katsoneet sinne, missä veripunainen usva ja kumea kohina ilmoitti, että jokin suuri, jokin sanomattoman suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Vasta silloin he uskalsivat hengähtää, kun edessään näkivät Keven linnan tummat maavallit.

— Herra, — sanoi silloin Omodé, — olen varma, että kirottu epäjumala kostaa meille. Sillä en uskoisi, että se lopullisesti olisi tuhoutunut. Katsohan kivenliuskaa, joka on laukussasi, — pyhän Benediktuksen kautta sanon, että se hymyilee!

Márton ei vastannut, vaan katseli kumpaakin kättään, olisiko niihin tarttunut verta.