Kun tuli pimeä, polvistui Márton kaniikki yksinään telttapalatsissa ja salaperäisessä rakkovalaistuksessa alkoi lukea hiljaa iltarukoustaan.

Hän ei vielä ollut lopettanut, kun oviverho kahahti ja pusztan rouvan korkea vartalo ilmestyi aukkoon.

Silmänräpäyksen hän seisoi siinä liikahtamatta, sitte hän pehmeästi ja nopeasti kuin käärme asettui matolle. Hän puhui vasta sitte, kun kaniikki jo oli lopettanut hartautensa.

— Miehet osoittivat sinulle kunnioitustaan, — puhui Seruzád, — ja nyt osoittaa sinulle kunnioitusta nainenkin. Paljain jaloin tuli, hiukset hajalla, palvelijattarelle kuuluvasti odottaen, mitä käskee päällikkö.

Jonkinlainen pieni iva näkyi hänen suupielessään, kun hän tätä lausui, ja kulmakarvainsa välissä oli vielä nytkin kopea uurre.

— Totisin huulin ja nöyrin sydäminkö tätä sanot minulle? — kysyi Márton.

Rouva ei vastannut, vaan hymyili. Mutta hän ei kestänyt kaniikin puhdasta, kovaa katsetta, vaan itsekin ihmetellen loi alas katseensa. Márton otti silloin teltan seinällä riippuvien aseiden joukosta pitkän puukon.

— Polvistu! — sanoi hän rouvalle.

Tämä seisoi pystypäin ja avoimin silmin hänen edessään. Mutta ei hän nytkään kauan kestänyt Mártonin katsetta. Hän taivutti alas päänsä ja vaipui sanaa sanomatta toiselle polvelleen. Kaniikki taas laski kätensä Seruzádin pään päälle ja leikkasi rouvan ohimon yläpuolelta paksun kiharan tuuheasta tukasta.

Leikatessaan hän lausui:

— Se, joka tahtoo palvella, karkoittakoon sydämestään ylpeyden!

Hiuskiehkura kiertyi hänen kätensä ympäri kuin musta, kiiltävä käärme.

— Herra! Mitä teit Kean kuninkaan tyttärelle? — kysyi hiljaa, kauhistuneella äänellä pusztan rouva, joka yhä polvistui matolla.

Hymy oli kadonnut hänen huuliltaan, mutta kopea kurttukin oli kadonnut hänen otsaltaan.

Márton asetti leikatun kiehkuran laukkuunsa ja heitti manttelin hartioilleen.

Kun hän myöhemmin astui ovelle, istui Seruzád maassa miettien katsellen maton kukkia. Hänelle tapahtui nyt ensi kerran, että oli nöyrtynyt miehen edessä. Ja ihmeekseen hän havaitsi, ettei tämä nöyrtyminen häntä kiusannut.

Katsomatta ylös puhui hän Mártonille:

— Jollet vielä ole uninen, on Seruzád kaatanut sinulle keitettyä viiniä. Ja tanssiakin osaa Seruzád, miekka kädessä, kun rumpu pauhaa, tai liehuvin hunnuin, kun viulu soi. Vai laittaako hän vuoteesi?

— Tahdon maata ulkona hevosten luona, — vastasi kaniikki.

Serdari laittoi hänelle tulen metsän laitaan, herrat taas niittivät heinää, jotta hänen makuupaikkansa olisi pehmoinen. Márton laskeutui pitkälleen ja sulki heti silmänsä, mutta hän ei kuitenkaan nukkunut, vaan kuunteli syövien hevosten hiljaista pureskelemista, tulen räiskettä ja sirkkojen sirkutusta. Petshenegiläiset herrat istuivat niin hiljaa tulen ympärillä kuin kivikuvat.

Telttojen luota hiipi yhä uusia varjoja esiin. Ylhäällä kummun harjalla he istuivat pitkässä puoliympyrässä, äänettöminä ja liikkumattomina, harmaina kuin yölintuparvi. Ensimäisen joukon taakse asettui toinen, sen taakse kolmas, kymmenes.

Kun lopullansa oleva kuu nousi, tuntui Seruzád rouvastakin teltan ilma tukehduttavalta ja hän siirtyi räiskyvän tulen luo. Kirjavat naisen turkit hartioillaan, hiukset valtoimina hän asettui miesten keskelle ja katseli yhdessä heidän kanssaan tulta.

Márton avasi äkkiä silmänsä ja sanoi:

— Huomenna täytyy minun lähteä.

Syvä hiljaisuus seurasi hänen sanojaan. Pitkän ajan kuluttua puhui serdari:

— Kuka käskee sinua, päällikkö?

— Jumala, joka asuu sydämessäni.

— Silloin mene. Koska tulet takaisin?

— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee.

Hän laskeutui taas maata, mutta ei nytkään voinut nukkua. Kun kuu kulki jo korkealla, nousi hän kyynärpäilleen ja katseli hyvän aikaa tulta. Sitte hän taas puhui:

— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee. Ja kansalleni valloitan sellaisen maan, jossa ikuinen onni asuu. Mutta sen surbanin, jonka keihään kärki on veressä, karkoitan luotani. Olen puhunut.

Hän laskeutui taas maata.

Ennen pitkää suloinen raukeus sai hänessä vallan. Hän ei nukkunut; tiesi, missä oli, tunsi tuoreen heinän hajun, kuuli hevosten marhamintain kalinan, mutta hän ei kuitenkaan ollut valveilla eikä olisi voinut avata silmiään.

Jonkinlainen ihmeellinen, koskaan ennen tuntematon hurmaus sai hänet valtoihinsa. Ja puoliunessa hän tietää, että nuo, jotka istuvat hänen ympärillään, tuntevat samaa kuin hän. Hän hymyilee, ja tämä onnellinen hymy tekee hänen surulliset kasvonsa viehättävän kauniiksi. Ja ympärillä istuvien huulillekin ilmestyy sama onnellinen ja kärsivä hymy.

Samalla kuin hänen tietoisuutensa yhä enemmän katoaa, kaiuttaa yö yhä voimakkaamman sävelen hopeisen savupilven takana, joka kiitosuhrin tavoin leijaa pusztan yläpuolella... Harmoninen humina sulautuu ylevän kauniiksi hymniksi... Milloin vienona väräjää, milloin myrskyisenä pauhaa laulu, jota on autuus kuunnella... Kuitenkaan ei kukaan laulanut. Pusztan poika kuuli äitinsä povella uinuessaan oman nuoren verensä riemukkaan kohinan.