Aamu-usva levittäytyi harmaan vaipan tavoin Marosin rannoille. Vaipan takana, petshenegipusztalla, mylvi sarvas... Nyt virisi tuuli. Sen puhallus saattoi taivaanrannan hehkumaan sinipunertavana kuin raudan kuona. Kaukaa kuului kaikuvaa kuminaa; sata kieltä lauloi kasteisessa kaislikossa: vesiriista heräsi viheltäen ja kujertaen. Pilvet muodostivat jättiläisporttiholvin pusztan yli; portista heitti vielä näkymätön aurinko vaaleat sädekimppunsa kentälle.

Kaksi ratsastajaa ajoi Harangodin kahlaamoa kohti, Márton ja Omodé. Silmänkantamattomalla tasangolla tunsivat he itsensä pieniksi kuin koppakuoriainen.

— Minne vien sinut, herra? — kysyi vanha vaari.

— Seruzádin leiriin, — vastasi Márton kaniikki.

— Helppo on sinne osata, helpompi sinne kuin sieltä pois. Mutta jos menemme seitsenpäisen lohikäärmeen luo vieraisille, ei meidän silti ole tarvis syödä aamiaista käärmeiden kanssa.

Käärmeillä Omodé tarkoitti pusztalla kierteleviä petshenegejä; niiden kiusallista seuraa hän tahtoi karttaa.

Hän siis poikkesi tieltä ja ohjasi kaislikkoon. Entinen rosvo tunsi mainiosti kulun ruohoisten saarentojen välissä, jotka pitkässä jonossa johtivat etelää kohti. Heidän matkansa oli vaivalloinen, mutta ihmisiä he eivät tavanneet. Eräässä paikassa he tapasivat imevän sudenpesueen, Begen lähistöllä taas he ajoivat pakoon muutamia maata tonkivia metsäsikoja.

Omodé ratsasti Belzebubillaan. Belzebub — sen nimi oli ennen Bács — oli katujan entinen sotaratsu ja hänen kanssaan yhdessä se astui luostarin palvelukseen. Vaikka se saattoikin suuresti komeilla isäntänsä kunnialla, niin se kuitenkin enemmän muistutti metsäkarjua kuin tammasta syntynyttä ratsua. Se oli pieni, paksuniskainen, salakavalan näköinen eläin, paatunut ja paha purija kuin lyhyt käärme. Sitä ei juuri voitu käyttää auran edessä, ja koska se oli sangen vaatelias niihin ratsastajiinkin nähden, joita sieti seljässään, niin ajan mittaan Belzebubkin saavutti saman erikoisaseman kuin isäntänsäkin ja vietti ihan samanlaista tyhjäntoimittajan elämää benediktiniläisten laitumilla kuin Omodé luostarissa.

Márton ratsasti voimakkaalla oriilla, jonka oli valinnut piispan tallista.

Kun Omodé aamulla satuloitsi häntä varten tuon hurjasti riuhtovan hevosen, sanoi hän ivallisesti:

— Tämä ei ole hurskaalle miehelle sopiva ratsu.

Ulkona kentällä hän kuitenkin muutti mielipiteensä. Kaniikki istui täysiverisen ratsumiehen huolettomalla keveydellä satulassa ja ratsu, opittuaan tuntemaan mestarinsa, tuli lauhkeaksi kuin lammas.

Rovastin käskystä tuli Mártonin matkustaa maallikon puvussa. Entiseen arvoonsa sopivien vaatteiden joukosta valitsi hän itselleen koruttoman nahkapuvun, jollaista muinaiset suurherrat tavallisesti käyttivät rautapaitansa alla. Kaulaansa ripusti hän hopealla huolitellun jouhirepun, olkapäilleen heitti mustan vaipan.

Mutta Omodé ei millään hinnalla tahtonut luopua kaavustaan. Vaikkei hän sitä aina pitänytkään arvossa, oli hän kuitenkin ylpeä pappispuvustaan, jota itse pakanatkin kohtelivat jonkunlaisella aralla kunnioituksella.

Suuresti suretti vaarin sydäntä, ettei hän millään lailla voinut hankkia itselleen saappaita ja että hänen sen johdosta täytyi vetää lapikkaat jalkaansa.

Begen rannalla pysähdytti Omodé Belzebubin ja viittasi toveriaan olemaan hiljaa. Iloinen pulikoiminen ja veden pärske kuului heidän korviinsa. Hyvän matkan päässä heistä uitti viisi kuusi puolialastonsta miestä ratsujaan. Ne olivat ruskeaihoisia miehiä, niin kaarevarintaisia ja pienivatsaisia kuin ajokoirat. Sysimustista hiuksistaan saattoi heidät tuntea petshenegeiksi.

Omodén täytyi tehdä pitkä kierros päästäkseen toiselle rannalle.

Kun he vihdoin näkivät kaukana siintävän metsän, täytyi heidän jättää suojeleva kaislikko.

Ulkona suurkedolla, noin viidensadan askeleen päässä heistä, lepäili pieni hevoslauma yksinäisen puun ympärillä. Laumassa oli pelkkiä mustia hevosia. Ukko nosti silloin kätensä ja lausui juhlallisesti, melkeinpä taikauskoisella ihailulla:

— Herra, katso, Ete-hevossiittola!

— Sitte hän lisäsi:

— Pysähtykäämme; Ete-hevospaimenella on tapana ensin ampua nuoli ihmisen kurkkuun ja sitte vasta kysyä, millä hän voisi palvella.

Maankuulu siitoslauma, jonka esi-isäksi petshenegiläinen taru mainitsi Volgan rannoilla kiertelevän Tuulen jumalan ratsun, oli kulta-armeijan ylpeys ja kallein aarre. Jalorotuisten taikahevosten nopeutta, kestävyyttä ja viisautta ylisti moni kansanlaulu.

Koirat huomasivat pian matkamiehet, jolloin puolitusinaa paimenta karautti heitä kohti. Petshenegit pysähtyivät noin nuolenkantaman päähän heistä.

— Keitä olette? Mitä tahdotte täältä? — kysyi unkariksi vanha hevospaimen.

Omodé muodosti torven kämmenistään.

— Menemme lähetteinä Seruzád rouvan luo! — kiljaisi hän.

— Kenen nimessä tulitte?

— Jesuksen Kristuksen nimessä! — vastasi ukko.

— Sen kanssa ei begeläisillä ole mitään tekemistä! — huusi hevospaimen vastaan.

Huonoakin palvelijaa suututtaa, kun vieras ihminen loukkua hänen isäntäänsä. Kun siis eräs petshenegi kysyi heiltä, mistä tulevat, vastasi Omodé korskeasti:

— Sieltä missä ei minun kaltaiseni herrasmies ryhdy puheisiin tuollaisen paimennulikan kanssa.

Kun hevospaimenet tulivat vakuutetuiksi, että olivat tekemisissä aseettomien ihmisten kanssa tai kun heitä ehkä peljätti rouvan nimen mainitseminen, lähtivät he lyhyen neuvottelun jälkeen takaisin puuta kohti jättäen suurten valkoisten koirien tehtäväksi häiritä edelleen vieraita.

— Tunsin erään rohkean miehen, — selitti ukko Mártonille, — joka sai päähänsä ajatuksen hankkia itselleen varsan tästä siitoslaumasta... Kaksi päivää hän vaani kaislikossa, lasso kädessä... Sitte hänet kuitenkin nappasivat kiinni koirankuonolaiset paimenet... Mutta minun ystäväni ei ollut ainoastaan rohkea, vaan myöskin viekas... Hän tiesi, etteivät pusztan asukkaat tee pahaa heikkomielisille ihmisille, ja sen vuoksi hän tekeytyi höperöksi. Puolipäivästä auringonlaskuun asti hän teki kuperkeikkoja nurmella, sitte hevospaimenet päästivät hänet menemään...

(Vaikka Omodé ei sitä sanonut, voi kuitenkin pitää varmana, että hän itse oli tuo puheena oleva rohkea mies.)

He olivat jo jotenkin kaukana hevoskasvatuslaitokselta, kun nopea kavionkapse kuului heidän korviinsa. Eräs paimenista nelisti heidän perässään.

— Eipä petshenegi muuten olisikaan härkäpäinen, jos hän niin vähällä jättäisi kiusantekonsa! — murisi Omodé.

Nuori mies saavutti heidät ja karautti yhtä rintaa heidän kanssaan. Näkyi, että hän oli neuvottomana, kun ei tietänyt kuinka pääsisi kunnialliseen riitaan matkustajain kanssa. Tällöin sukeutui seuraava kaksinpuhelu petshenegin kielellä hänen ja katujan välillä.

— Kuuletko, pappi, minua miellyttää sinun satuloitu siilisi. Paljollako antaisit?

— Sinulle halvalla, kaunis veljeni. Annan sen tuosta mädäntyneestä nauriista, jota kannat lakkisi alla.

— Sinulla on hapan vatsa, pyhä mies.

— Minun vatsaani puree aina, kun näen paimenen. Että hänelläkin, raukalla, täytyy olla kahden korvan välissä pää, vaikkei hän muuten ole muiden ihmisten kaltainen.

— Miksei, pyhä isäni?

— Siksi, että ihminen ymmärtää puheesta, paimen vain iskusta.

— Oletko jo ehkä lyönyt paimenta? — kysyi mies pyörittäen kädessään rautavartista tapparaansa.

— En yhtä kerrallaan koskaan, veliseni, sillä sääntöni mukaan kolme paimenta vastaa yhtä miestä.

Sanottuaan tämän mahtavan kerskauksensa hellitti vaari ohjat ja veti satulannupin vierestä suuren bulgarilaisen nuijan. Fülöp herra oli kyllä kieltänyt häntä ottamasta asetta mukaansa, mutta Omodé tuumaili, että vaikka Pyhän Pentin nimi onkin hyvä suojakilpi, niin täytyy sen ohella olla joku hyökkäysasekin.

Nuori mies käänsi hevosensa ja seisoi katujaa vastassa.

— Maahan, kuuluisa! — huusi hän.

Omodé ei mielellään taistellut paljain päin, senvuoksi hän veti hilkan päähänsä. Koska oikea käsivartensa oli rampa, otti hän nuijan vasempaan käteensä; ratsuaan hän ohjasi jaloillaan. Nopeasti he karauttivat toisiaan kohti. Kun petshenegi iski tapparallaan, niin Belzebub, jolle tämä varmaankaan ei ollut ensimäinen tämänluontoinen seikkailu, hypähti salamannopealla sarvashypyllä syrjään, jolloin isku kohtasi tyhjää ilmaa. Kuinka olikaan, seuraavassa silmänräpäyksessä Omodé oli jo petshenegin vasemmalla puolella, ja samalla kuin Belzebub vihaisesti pärskyen iski hampaansa petshenegin hevosen harjaan, samalla ukko hurskaalle kristitylle soturille sopivalla kyrie eleison karjaisulla täräytti vastustajaansa korvanjuureen, jotta tämä paikalla kierähti alas satulasta.

Sillä aikaa Márton ratsasti tyynesti eteenpäin eikä edes sen vertaa vaivautunut, että olisi katsonut taakseen tappelun melskettä.

Omodé katsoi epäröiden kaatuneen vastustajansa ratsua, joka hurjistuneena laukkasi hevossiittolaa kohti. Pusztalla vallitsevien lakien mukaan kuului maahan lyödyn miehen hevonen nyt hänelle. Häntä kiihotti uteliaisuuskin tutkimaan, mitä olisi petshenegin satularepussa. Mutta sitte hän piti viisaampana tyytyä tällä kerralla moraliseen voittoon.

Paimen oli seuraavassa hetkessä taas jaloillaan. Hän raappi korvallistaan ja huusi äänekkäästi:

— Ei ollut oikea lyönti! Ei ollut oikea, sillä hevosellasi on huonoja tapoja.

Omodé katsoi hämmästyneenä sättivää miestä.

— Voi, voi, sinua Kocsobur! — huudahti hän sitte katkerasti. — Vanhuus on tullut! Jos viisi vuotta takaperin iskit jotakin korvanjuureen, niin hän ei enää suutaan soittanut!

Vähän aikaa Márton ja hän ratsastivat pensaita kasvavaa puron rantaa, kunnes pensaat kahahtivat ja muuan keihäsmies lennätti laajassa kaaressa puron poikki. Ensimäistä ratsastajaa seurasi toinen, kolmas ja neljäs höyryävillä hevosilla.

— Olemme jo heidän kaupungissaan! — murisi Omodé.

Neljän petshenegin rintaa verhosi luusuomuilla peitetty nahkahaarniska. Kultasoljesta, joka loisti heidän paljaalla käsivarrellaan, saattoi tietää heidän kuuluvan kulta-armeijaan.

Sillä aikaa kuin kahden keihään käsivarren pituinen rautakärki kosketti Mártonin ja Omodén rintaa, sitoi kaksi miestä nahkasiteellä heidän kätensä taakse. Kunnes olivat tämän työn tehneet, eivät he lausuneet sanaakaan. Yhtä meluava ja levoton kuin petshenegi on jalkaisin ollessaan, yhtä vaitelias hän on satulassa istuessaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä karautti pieni joukko jo metsää kohti.

Petshenegit olivat nähtävästi iloissaan vangeistaan. He olivat noita kylpeviä nuorukaisia, joiden valppauden Omodé vältti. Myöhemmin he kuitenkin joutuivat matkustajien jäljille ja lähtivät mielettömän nopeasti ajamaan heidän perässään. He tiesivät, että jos vieraat ehtivät ennen heitä leiriin, silloin Hurtoba serdari, pusztan rouvan sotapäällikkö, hakkauttaa huolimattomien vartijoiden pään poikki.

Kun he saapuivat jo aukeaman lähelle ja korpi yhä enemmän alkoi harveta, sattui heidän korviinsa jonkinlainen rytmillinen kohina, joka tuntui korven povessa nukkuvan jättiläiseläimen hengityksellä. Ihmeekseen Omodé huomasi, että kaniikin kasvot, tulivat yhä kalpeammiksi ja silmänsä lasimaisiksi kuin kuolleen ihmisen.

— Kuinka tuo epatto pelkää! — murisi ukko halveksivasti.

Mártonin kiihtyneessä sielussa oli todellakin taikauskoinen pelko saanut vallan. Hän pelkäsi, että nuo, jotka lähettivät hänet pakanallista heimoaan katsomaan, ovat tehneet hänestä vain julmaa pilkkaa. Pitkinä talviöinä, joina hän Bakonyin luostarissa valvoi, oli hänen sieluunsa syöpynyt surullinen vakaumus, että petshenegien kansakunta jo aikaa oli sortunut. Hän itse on viimeinen petshenegi... Ensimäisellä käynnillään hän on näkevä suuren aukeaman. Mutta aukeamalla hän on elävän leirin sijasta näkevä kulta-armeijan suuren hautausmaan... Kummulla istuu pusztan rouva kuolleena, luurangoksi laihtuneena, luiseville olkapäille riippuvin hiuksin. Kummun juurella ja yltympäri koko aukeamaa lojuu kuolleita urhoja kuin lahoavia puunrunkoja. Ja kaikki nuo monet luurangot katselevat häntä tyhjillä silmillään kuin tahtoisivat sanoa:

— Myöhään tulit, Alpár päällikkö!

Nyt he ehtivät tien käänteeseen.

Márton kaniikin sydän tykytti melkein kuuluvasti, kun hän loistavassa aamuauringon valossa näki kulta-armeijan leirin.

Missä Csanád ispaani kaksi päivää tätä ennen tapasi vain paljaan nurmen, siellä näki Márton nyt taas koko leirikaupungin. Niin kauas kuin matkustajain silmä kantoi, oli suippopäisiä telttoja riveissä toinen toisensa vieressä, kuin olisi mehiläispesä rakennettu viheriälle maalle. Etualalla, kummun juurella, upeilivat päämiesten teltat. Ristiin laitettujen, räikeästi kirjailtujen huopatelttojen eteiskatosta kannattivat hopeakärkiset pylväät. Näiden takana, kadoten lopulta utuiseen ilmaan, seisoi muiden valkea telttametsä.

Suuri kihinä ja kuohina vallitsi leirissä. Paikaltaan häädetty ja uudestaan takaisin ryöpsähtänyt vaellusjoukkokunta oli pesänrakentamisen puuhissa. Ihmiset hääräilivät kuormien ympärillä, loivat vallihautaa, kiinnittivät köysiä. Kaikki tämä käy petshenegeillä suurella häärinällä ja loputtomalla puheenporinalla. Yhtä vaitelias kuin on tavallinen magyari, yhtä puhelias on petshenegi. Porinansa on pelkkää huutelua, vannomista ja kiroilemista; hän joutuu turhasta riitaan vastustajansa kanssa ja on valmis mädäntyneestä paalusta vuodattamaan verta. Sen ohella käy naisten kieli taukoamatta keittotulen luona; telttojen, vaunujen ja hevosten välissä kiertelee suurissa laumoissa kirkuvia lapsia.

Hurtoba serdari, Seruzád rouvan sotapäällikkö, otti vangit vastaan. Hän oli suuripartainen, tuima vanha sotilas. Arvonsa merkiksi hän kantoi olkapäillään pantterinnahkaa, jonka päänahka kypärin tavoin peitti hänen kaljua päätään. Kun hän sai tietää, että vieraat tahtovat puhutella päällikkörouvaa, vapautti hän heidät köysistä ja vei heidät kummulle Seruzádin teltan eteen.

Mahtava, moniosastoinen huopapalatsi välkkyi kaikissa sateenkaaren väreissä; oven eteen oli pystytetty kultakärkinen, jouhitupsuinen keihäs vallan merkiksi. Teltan vieressä sukivat pusztan rouvan palvelijat juuri muutamia komeita ratsuja. Seruzád rouva ei ollut teltassa. Muutamain ylimysten kera hän ratsasti pusztalla eikä kukaan tietänyt, koska hän palaa telttaansa.

Serdari asetti kaksi tapparalla varustettua miestä heidän rinnalleen, osaksi heitä vartioimaan, osaksi heitä puolustamaan kokoon kertyneitä joukkoja vastaan. Petshenegisoturit eivät kuitenkaan juuri välittäneet vieraista, — uteliaisuus yleensä ei sovellu ratsumiehen arvokkaisuuteen, — mutta päivänpaahtamat, vilkkaat nuorukaiset ja valkohampaiset, teräväsilmäiset naiset seisoivat kokonaisissa parvissa kummulla.

Noin kaksi tuntia saivat matkustajat siinä viettää kärsivällisesti kuunnellen joutilaiden irvailua. Odottaessaan oli heillä tilaisuus saada jonkunlainen käsitys petshenegien kasvatusjärjestelmästä. Kummun juurella aukealla kentällä pidettiin juuri koulua. Noin viisikymmentä paljasnaamaista poikaa istui satuloimattoman, nelistävän varsan seljässä ja ampui nuolella keskikokoista olkikuvaa kohti. Opettajat hoitivat armottomalla kovuudella tehtäväänsä ja viuhuvilla kepeillään iskivät verihaavoja muutamain taitamattomani lasten kylkeen.

Ratsastajaheimojen lapset viettivät nuoruutensa kovan opetuksen alaisena. Kymmenen vuotta täytyi taukoamatta harjoitella, ennenkuin nuori ratsu- ja jousimies laskettiin täysin harjaantuneena sotariveihin.

Valmiita sotureitakin harjoitettiin ahkerasti aseidenkäytössä. Vain näin erinomaisesti valmistetut ja kovasti varustetut armeijat, kykenivät suorittamaan volgalaisen taktiikan mukaisia ratsutaisteluita.

Iltapuoleen hälyyttävä torventoitotus rikkoi metsän hiljaisuuden. Väkijoukko vaikeni paikalla.

— Rouva beke!