Paksujen puunrunkojen takaa pujahti muutamia tavattoman suuria koiria näkyviin, sen jälkeen tulivat ratsastajat, joukon edessä ratsasti Seruzád.

Hän oli kauniskasvoinen, komeavartaloinen ja ruhtinaallisen ryhdikäs nainen. Jäntevä, pitkä kukanvarsi, kullankeltaisten lihavalehtisten vesikukkien huumaavaa lajia, joka oli kypsynyt kesän hedelmöittävässä helteessä. Pyöreät säännölliset kasvot oli paahtanut pusztan päivä, ja ne loistivat kuin sametinhieno, ruskea emalji. Vähän viistoon olevissa kovakatseisissa silmissäkin paloi eteläisen auringon tuli. Kasvojen eläimellistä ja kuitenkin ylevää levollisuutta häiritsi vain yksi piirre: kopeuden ilmaus, joka pysyvästi veti kurttuun hänen voimakkaita mustia kulmakarvojaan. Tumma tukkansa — tuo paksu, metallinkiiltävä tukka, johon Csanád ispaanin sakset katkesivat — riippui kahdessa pitkässä palmikossa hänen rinnallaan.

Hänen päässään oli haikaransulalla varustettu, suippokärkinen huopalakki; valkoisesta lampaannahasta valmistetun nutun alla — jonka hän kovan kuumuuden takia oli viskannut olalleen — oli vyöhön asti heliseviä hopearahoja täyteen neulottu haarniska; hame oli loistavan kirjava. Suippokärkiset saappaatkin olivat neulotut täyteen metallinappeja.

Päällikkörouvan kaulasta riippui luupäinen veitsi hopeavitjoissa, sudennahkaisella loimella varustetun satulan viereen oli ripustettu pienehkö sarvijousi ja punainen nahkaviini.

Kun hän teltan edustalla laskeutui satulasta, väsyneenä ja veltosti, mutta kuitenkin kevyesti kuin maahan laskeutuva lintu, kilisivät nuo monet hopeat hänen puvussaan.

Serdari astui hänen luokseen ja ilmoitti, että kaksi vierasta miestä oli tuotu leiriin kentältä, jossa olivat lyöneet maahan erään paimennuorukaisen.

— Miksi kerrot minulle tätä? — sanoi päällikkörouva. — Eikö siis metsässä ole kylliksi puita, joihin voit heidät ripustaa?

— Toinen heistä näyttää papilta...

Nyt kääntyi Seruzád ja heitti tutkivan silmäyksen Omodéseen.

— Oi, — sanoi hän, — koska ovat penttiläiset varikset ruvenneet höyhentämään haukkoja?

— Vallasrouva, — puhui Omodé, kunnioittavasti notkistaen polvensa, — en petollisesti, vaan kunniallisessa kamppailussa syöksin miehesi maahan... Mutta älä tuhlaa vihaasi palvelija raukkaan, joka ei ole edes sen hamppuköyden arvoinen, jonka olet hänelle aikonut. Tässä on minun Márton herrani, kyllä hän vastaa puolestani.

Sen sanottuaan hän kumarsi toisen kerran ja vetäytyi nöyrästi kuin syksyinen kärpänen kaniikin seljän taakse.

Rouva huomasi nyt vasta Mártonin. Hän astui häntä ihan lähelle eikä pitkään aikaan ottanut hänestä teeskentelyyn tottumattomia silmiään. Nuori kaniikki olikin muuten sellainen mies, että naiset häneen helposti unohtivat katseensa.

— Kuka sinä olet? — kysyi rouva sitte unkariksi, mutta huomattavasti petshenegiksi murtaen.

Márton vastasi petshenegin kielellä.

— Olen matkalla oleva mies ja aseettomana tulin leiriin.

— Mitä täältä haet?

— Petshenegin vanhaa hyvettä, Thonuzóban kansan vieraanvaraisuutta.

Sekä petshenegirouvaa että ympärillä seisovia suuripartaisia herroja hämmästytti Mártonin puhe.

— Olen sodassa, — sanoi Seruzád, — ja vakoojat kulkevat leiripaikan ympärillä. Tahdon tietää, mikä on nimesi.

Kaniikki asetti silloin kätensä teltan varjostavalle katokselle ja puhui:

— Ulkona kentällä voit kysellä minulta enemmänkin, mutta täällä tiedät tarpeeksi: Olen vieraasi! Vai eikö Kajdumin heimoa olevilla surbaneilla ole niin tapana?

Vallasrouva nyökäytti vastenmielisesti päätään.

— Hyvin tiedät, sellainen on tapa. Hae siis itsellesi leiristä sinulle sopiva isäntä, joka hoitaa ja ruokkii ratsujasi.

— Minulle sopivasti tahdon levätä sinun teltassasi, — sanoi Márton tyynesti, — ja sinun haltuusi uskon ratsuni.

Rouva-ispaani tarkasti hämmästyneenä vierasta.

— Tiedätkö, kuka olen? — kysyi hän kulmakarvojaan rypistäen.

— Kean kuninkaan tytär olet, — vastasi Márton välinpitämättömästi.

Seruzád kumarsi nyt vähän päätään ja sanoi sen, mitä kansan tavan mukaan tuli sanoa:

— Kiitän sinua, herrani! Astu telttaani ja lepää luonani.

Täyttääkseen muodollisuuden laski hän kätensä Mártonin hevosen ohjille. Hänen palvelijansa ottivat sitte hoitoonsa kummankin hevosen, päällikkörouva taas katosi hieman hämillään telttaan.

Omodé seurasi kaniikkia. Ukko tunsi tarpeeksi pusztan asukkaiden tapoja tietääkseen, että niin kauan kuin he huvitellevat leirissä, kohdellaan Márton kaniikkia suurherralle tulevalla kunnioituksella. Mutta kun he jättävät leiripaikan, saattaa tapahtua, että Seruzádin ratsumiehet ottavat heidät kiinni rajalla, ja jos he silloin kiskovatkin jalustimen hihnoja heidän kummankin seljästä, eivät he vähimmässäkään määrässä riko petshenegien sopivaisuussääntöjä vastaan.

Molemmat papit astuivat monisoppiseen telttaan. He lepäsivät siellä siksi, kunnes kaunis lombardialainen orjatyttö kohotti oviverhoa ja ilmoitti hymyillen, että aterian aika oli tullut.

He astuivat todelliseen palatsiin, joka oli suhteellisesti suurempi kuin teltan ulkomuodosta saattoi päättää. Maata peitti paksu matto ja huopaseiniä ihmeen kauniit verhot. Helmistä loistavalla silkillä kierteli satumaisia kukkaköynnöksiä, joihin persialaiset naiset olivat kutoneet vaiteliaan sielunsa hehkuvat unelmat. Teltan seinillä riippui Thonuzóba päällikön aseet, joita kulta-armeija säilytti kuin pyhäinjäännöksiä, ja suuri norsunluusta veistetty torvi, kansan pyhä sotatorvi.

Kaksi orjatyttöä veti rihmoissa kulkevan seinän aliosan syrjään, ja silloin saattoi mahtavain puunrunkojen välistä nähdä kummun juurella leviävään leiriin, jonka kirjavaan kiehinään tukahduttava auringonpaiste heitti vaaleita säteitään. Voimakkaasta valosta taas seinäverhojen alakuloiset kukat alkoivat äkkiä hehkua sateenkaaren kaikissa väreissä, ikäänkuin äkisti yllättänyt kiihko olisi vallannut niiden hoikat varret.

Seruzád ilmestyi saliin, ja nyt oli hänellä jo toinen puku. Vaikka Adrianopoli olikin kaukana Begen pusztalta, niin sikäläiset silkkikauppiaat olivat kuitenkin löytäneet tien tänne. Hänen yllään oli avara, sininen silkkipaita, joka poven alapuolelta oli kiinnitetty suomuksisella vyöllä. Hänen korvissaan oli ontot renkaat, ruskeassa käsivarressaan kultasolki. Seruzád istui karhuntaljalle ja näytti Mártonille paikan vierellään. Vieraina oli vielä noin kymmenen ylimystä. Omodé sai paikan herrasseurasta kauempana, oven vieressä.

Tarjottiin ohrakeittoon hakattua metsähärjän lihaa, lampaanlihaa, sitte kalaa ja vehnäleivoksia. Höyryävät lautaset asetettiin vieraiden eteen matolle, ja jokaisen annoksen jälkeen kulkivat tytöt pesumaljat käsissä ympäri.

Kultatukkainen italialainen tyttö antoi mahtavan juomasarven vallasrouvan käteen ja täytti sen reunojaan myöten helmeilevällä viinillä. Rouva-ispaani joi vähän ja antoi sitte sarven Mártonille, joka kosketti sitä huulillaan ja antoi sen sitte kulkea edelleen.

Kun sarvi saapui takaisin Seruzádin käteen, puhkesi oven luona istuva Omodé moittivalla äänellä puhumaan:

— Seruzád vallasrouva, sotaisen Kean kuninkaan vieraanvarainen tytär, suvaitse nuhdella lyhytmuistista tyttöäsi, sillä vaikka olenkin palvelija, niin siitä huolimatta kuulun vieraisiin ja maineesi saisi pahan tahrapilkun, jos minun täytyisi vedellä sammuttaa janoni.

Rouva-ispaani täytti sarven kukkuralleen ja antoi sen italialaistytön käteen.

— Vie se hänelle, Rozvita, juokoon pappi, mutta jos hän jättää viiniä juomatta, kaada loppu hänen niskaansa.

Silminnähtävästi oli tytölle rouvansa käsky mieleen. Viehättävällä uteliaisuudella hän katseli, kuinka vaari joi, ja kaksi kuoppaa ilmaantui hänen kaunispiirteisille poskilleen. Mutta kun hän otti takaisin sarven Omodén kädestä ja katsoi sisään, sanoi hän pettyneellä ihmettelyllä:

— Rouvani, pisara ei ole paljon, mutta pappi ei sitäkään jättänyt.

Petshenegiherrat purskahtivat silloin raikuvaan nauruun, niin että teltan seinä vapisi, jopa ylpeä Seruzádkin hymyili hiukan.

Juomasarvi teki vielä muutaman kierroksen. Sitte vallasrouva heitti nopean syrjäsilmäyksen Mártoniin ja lausui teeskennellyllä valittelulla:

— Joimme viiniä, mutta vieraamme huuli pysyi kuivana; nauroimme, mutta vieraamme kasvot pysyivät vakavina; kutsukaa sisään poikkikorva laulaja, hänen laulunsa ehkä ilahuttaa vieraamme sydäntä.

Kun vallasrouva mainitsi poikkikorvaa, ajatteli Omodé heti kahtatoista hopearahaansa, ja todellakin, tuo jäntterä mies, joka kannel kainalossa astui sisään ovesta, oli hänen tunnoton velallisensa. Mutta Ekese käyttäytyi kuin ei olisi tuntenut velkojaansa ja työntäen lapikkaansa alleen istui Seruzádin jalkain juureen ja koetti hartaasti kanteleensa kolmea kieltä. Mutta sillä välin hän loi terävän ja tutkivan katseen Márton kaniikin kasvoihin.

— Jokin sankarilaulu, Ekese, — sanoi tyynyihinsä nojautuen vallasnainen. — Tarinoi meille esi-isistämme, jotta vieraamme kalpeat kasvot saisivat väriä.

Teini kaiutti kanneltaan ja lauloi Thonuzóban tarinan. Ei petshenegin, vaan unkarin kielellä. Vaikka petshenegiherrat erottautuivatkin magyareista sodassa, puhuivat he kuitenkin mielellään sukulaiskansan kieltä ja suosivat suuresti magyarilaisten laulajain lauluja. Tarina oli omituista laulun ja puheen sekoitusta. Ekese lausui yhtäläisellä valittavan pitkäveteisellä äänellä säkeistön ja vasta sen lopussa kohosi hänen äänensä, värisevästi sointuen, kuin rantaan lyövä aalto.

Thonuzóban taru kuului tähän tapaan:

Jopa lähti matkaan Gézan poika István, Kulkee kulkemistaan taakse suuren Tiszan; Musta ristinmerkki on hällä kädessään, Tuhat keihäsmiestä nyt seuraa jälessään.

»Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa, Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa: Uskotko sä Jesukseen?»

Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:

»Jumala jos oikee Jesus ollut oisi, Ei hän aasin seljäss' ratsastella voisi. Göncöl jumalall' on ratsu toista maata, Juutalaiset sen ei voimaa viedä saata.»

»Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa, Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa: Uskotko Herran äitiin?»

Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:

»Päällikkönä naisten nainen simasuinen, Naista pontevampi urho partasuinen. Okkán jumalamme tuntee parrastansa, Maailmass' ei toista hänen vertaistansa.»

»Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa, Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa: Uskotko pyhään henkeen?»

Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:

»Kyyhkysjumalaan en uskoa mä saata. Turul jumalamme voiman voin mä taata.»

Lausui Magyar István:

»Keihäsmiehet, kuoppa maahan kaivakaatte, Siihen tämä maailman hylky haudatkaatte.»

Kun jo polvet peittyy, lausuu Thonuzóba:

»Kuolo urhon lainen! Silkinkarvaa metsäkoiraa säälin vainen.»

»Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte, Silkinkarva rakki kanssaan kuopatkaatte.»

Kun jo vyökin peittyy, lausuu Thonuzóba:

»Kuolo urhon lainen! Hopeekenkää ratsuani säälin vainen.»

»Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte, Hopeekenkä ratsu kanssaan kuopatkaatte.»

Kun jo kaula peittyy, lausuu Thonuzóba:

»Kuolo urhon lainen! Tähtisilmää vaimoani säälin vainen.»

Kaksi pientä poikaa sylihinsä sulkein Lausuu vaimorouva haudan luokse kulkein:

»Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte! Huntupäähineeni mulle noutakaatte, Juhlapuku tuokaa, hame kultakirjo, Näädännahkaturkki, kengät kaunokaiset. Niihin puettuna jätän kaikki maiset.

Ensin suutelen mä Alpár poikaistani, Sitte imetän mä Örkönd poikaistani, Laskeudun sitte puolisoni viereen. Yksi hautakumpu peittää ruumiitamme, Yksi puro huuhtoo veren haavoistamme.»

Laulu vaikeni ja teltassa vallitsi raskas hiljaisuus. Thonuzóban, valkopartaisen sankarin nimi oli loihtusana, jonka kaikuessa kuumat petshenegisydämet milloin kiihkeästi löivät, milloin murheesta kouristuivat.

Seruzád katsahti vieraaseensa ja huomasi hämmästyksekseen, että Márton oli nostanut viittansa kauluksen pystyyn ja istui paikallaan liikkumatta kuin kivikuva. — Tämä laulu näyttää katkeroittaneen vieraamme mielen, — sanoi päällikkörouva vähän ivallisesti. — Ekese, osaatko mitään iloisempaa Thonuzóbasta?

Laulaja alotti rytmiltään sotaisen petshenegiläisen laulun. Hänellä oli kaunis, miehekäs ääni, ja kun hän lauloi, välkkyivät hänen heran väriset silmänsä ja kasvonsa suorastaan kaunistuivat. Hän jalostui kiertäväksi taiteilijaksi.

Hänen laulunsa kuului:

Kun soi Thonuzóban torvi, Ratsun selkään kaikki miehet; Sodan tuoksinassa raikuu, Petshenegein huuto kaikuu: Hei, Thonuzóba!

Näätäturkki, rautavöinen, Haukansiipi hatussansa, Kullattu on kirvesvartta, Hopeasta hällä parta — Hei, Thonuzóba!

Teltan luona rovioista Valkeneepi ilman kansi. Kaikki häntä tottelevat, Jotka pusztaa kuljeksivat. Hei, Thonuzóba!

Vihastansa syttyy liekkiin Piiritetyn talon hirret. Maljaksi vie pitoihinsa Kallon uljaan soturinsa... Hei, Thonuzóba!

Seruzád kaatoi viiniä Ekeselle.

— Juo vähän, laulaja, ja anna sitte kuulua: Saapuu vielä Alpár päällikkö!

Tämä oli petsheneginuorukaisten mielilaulu. Ehkeivät he itsekään uskoneet, että nuoren päällikön legendamainen olento vielä joskus ruumiillistuisi, mutta siitä huolimatta he kuitenkin lauloivat, uskonnollisella haltioitumisella toistelivat: Saapuu vielä Alpár päällikkö! Silloin kaikki heidän vastuksensa ja murheensa loppuvat. Petshenegi tulee jälleen siksi, mikä muinoin oli: vapaaksi ja taistelussa voittamattomaksi.

— Laula, Ekese!

Mutta Ekese laski kanteleensa viereensä ja lausui uhkarohkeasti:

— Sitä en enää laula.

Läsnäolijat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Seruzádin silmän yläpuolelle ilmestyi ryppy.

— Kutsukaa sisään ruoskija.

Silloin Ekese nousi paikaltaan ja lausui:

— En pelkää sinua, Seruzád. Vaikka olenkin palvelija, niin palvelijatar olet sinäkin, sillä Alpár päällikkö on jo saapunut!

Hän puhui näin ja heittäytyi sitte polvilleen Márton kaniikin eteen asettaen kanteleensa hänen jalkojensa juureen.

* * * * *

Teltassa istuvat katsoivat kivettyneinä kaniikkiin...

Serdari liikahti ensimäiseksi. Kauhea mielenliikutus valtasi ukon. Hänen hampaansa kalisivat ja suuri partansa tutisi... Hän tempasi miekkansa tupesta, painui polvilleen, laski paljastetun säilän Mártonin eteen ja sanoi äänekkäiden nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä:

— Voi, herrani, Alpár päällikköni, hakkaa poikki meidän kaikkien kelvoton päämme, kun emme heti sinua tunteneet...

Nyt kaikki Thonuzóban entiset asetoverit ja alamaiset tunsivat vieraan kasvoissa suuren päällikön rakkaat piirteet.

Tietysti siinä määrässä kuin nuori metsäsika saattaa olla isänsä näköön.

Kaikki kiihottuivat, menettivätpä melkein järkensä yllätyksestä, riemusta. Kuuma petshenegiläisveri kuohui heidän suonissaan. He hyökkäsivät hänen luoksensa, ympäröivät hänet, polvistuivat hänen edessään, suutelivat hänen vaatteitaan, silittivät hänen käsiään. Samalla he nyyhkivät ja huusivat:

— Alpár herramme! Nuori päällikkömme! Siis kuitenkin tulit! Voi, kuinka odotimme! Kuinka odotimmekaan!

Useat ryntäsivät ulos teltasta ja heilutellen paljastettuja miekkojaan ilmassa he juoksivat kuin mielettömät kohden leiriä.

Mutta serdari otti teltan seinällä riippuvan pyhän torven, joka Thonuzóban hautajaisissa oli soinut viimeisen kerran, ja puhalsi siihen härjän-keuhkojensa koko voimalla.

Vihaisesti mylvähtäen pamahti torvi soimaan herättäen metsän kaiun. Kolme kertaa uudistui Thonuzóban sotahuuto.

Keskipäivän kuumuudessa lepäävä telttakaupunki alkoi herätä. Tasangolta kuului kaukaista kohinaa, joka pelottavalla nopeudella kasvoi ja läheni. Ihmiset ryntäsivät kumpua kohti huutaen toisilleen ja heiluttaen miekkojaan. Kokonaiset kirkuvat parvet lähestyivät kuin myrskyn ajamat lokit. Viimein kuohuva ihmismeri ympäröi kummun... Ja tuhannet huudot keskittyivät yhdeksi sanaksi: Alpári

Katso, sana tuli lihaksi, ja ihmisten silmissä paloi haltioitumisen tuli. He polvistuivat kummun rinteellä laajoissa ryhmissä ja ojensivat käsiään Mártonia kohti. Ja yhä uusia saapui leiristä. Vaimot toivat lapsiaan, vieläpä vanhuksetkin ja puolialastomat, kuihtuneet miehet, jotka vuosikausia olivat telttojen sopukoissa poteneet ilkeitä nuolenhaavoja, laahautuivat esiin. Liehuvaharjaisilla ratsuilla nelisti pusztalta pelottavannäköisiä ratsujoukkoja.

Mutta hän, jonka ympärillä tämä rakkauden myrsky riehui, seisoi ääneti ja surullisena kummun huipulla ja rukoili nöyrästi:

— Herrani Jesus, ota pois minulta tämä kalkki!