— Benediktiniläisten joukossa on muuan katuja-veli, — sanoi Henrik mestari, jonka kanssa Walter neuvotteli nuoren kaniikin lähettämisestä, — hänen kerrotaan hyvin tuntevan pusztan kahlaamot ja Tonavan metsien piilopaikat... Hänen nimensä on Omodé... Pyydämme Fülöp apottia antamaan hänet Márton kaniikille kumppaniksi ja oppaaksi.

Omodé oli helposti löydettävissä.

Tähän aikaan hän aina vetelehti János mestarin työpajassa. Tonavan rosvojen entinen päällikkö osasi täälläkin, luostarin ahtaiden seinien sisäpuolella, varjella vapautensa pieniä jäännöksiä. Hyväluontoinen Fülöp apotti arveli, ettei taivaaseen vieviä portaita ole veistettävä kovin jyrkiksi sellaisen henkilön varalle, jonka hyve käy lyhyillä jaloilla. Sentähden hän ummisti silmänsä, kun Omodé tuontuostakin katosi luostarista tai haarikan pohjalle upotti ristin. Pääasia oli, että kadonnut lammas aina palasi takaisin karsinaansa.

Ne tiheät vierailut, joita tuo kovapäinen frater teki János mestarin työpajaan, lienevät johtuneet jonkunlaisesta sielullisesta tottumuksesta. János oli nimittäin luostarin kultaseppä. Vuosia takaperin oli Gellért piispa tuottanut hänet Kölnistä, ja Marosin seurakuntain kirkkokalleudet olivat suurimmat osaksi lähteneet hänen työpajastaan. Suuri mestari oli János ja hänen hopeamaljojaan, koristeltuja ruukkujaan ja pyhäin jäännösastioitaan ihaili koko maailma. Mutta kaikkein enimmin niitä ihaili frater Omodé.

Katuja taisteli sellaisissa tilaisuuksissa kaikkein hurjimmat taistelunsa helvetin herraa vastaan. Viekas vastustaja yllytti näet yhtämittaa häntä puhaltamaan haltuunsa nuo loistavat aarteet.

— Sieppaa kouraasi vasara, Kocsobur! Iske mestari mäsäksi! Poimi poveesi hopeat — sitte hui tiehesi!

Omodé puolustautui urheasti viettelijää vastaan.

— Apage, Satanas! En tee — sitäpaitsi Csanádin keihäsmiehet minut pian koppaisivat kiinni.

Muutamina öinäkin ilmestyi viekas kiusaaja. Ilmestyi hänelle unessa, vei korkealle vuorelle ja näytti hänelle koko maailman, joka oli täpötäynnä János mestarin maljoja kuin puropohja sannanrakeita.

Tänään erittäinkin oli Omodélla vaikea päivä. János isä näytti hänelle uuden mestariteoksensa, Tömpösin luostarille valmistetun aquamanilen.

Mestari itsekin tunnusti, että suojeluspyhimyksensä oli ollut hänelle tällä kertaa erinomaiseksi avuksi. Astia kuvasi kukkoa. Jánosin mukaan samaa lintua, joka Pilatuksen pihalla kiekui. Kukko kantoi seljässään vesiastiaa kuin kameli kyttyräänsä. Sillä oli kaunis, lovellinen heltta ja karneolisilmät. Kaula oli paljoa pitempi kuin tavallisella kukolla; melkein yhtä pitkä kuin hanhen kaula. Joku saattaisi luulla, että linnun ruumista peittivät höyhenet. Ei suinkaan! Siksipä János mestari olikin taiteilija, että hän kykeni uudestaan luomaan ihmelintunsa ja verhoamaan sen kalansuomuksilla.

Mutta Omodéta ihmetytti ja ihastutti parhaiten keksintönsä, että kukolla oli kolme jalkaa. (Kolmannen jalan oli mestari tehnyt sentähden, että eläin seisoisi tukevammin.)

— Entä oliko pyhän Pietarin kiekujalla kolme jalkaa? — kysyi frater hartaalla ihailulla.

— Siihen nähden, oliko tuolla kukkolinnulla kolme jalkaa, en ole löytänyt mitään varmaa todistusta pyhistä kirjoista. Kuitenkin on minulla syytä luulla, että tuo lintu, jonka ominainen, kuuluisa toiminta on ollut vaikuttamassa meidän pyhää uskontoamme perustettaessa, ei voinut olla samanlainen kuin muut tavalliset linnut. Ei voida olettaa, esimerkin mainitakseni, että se olisi kuopustanut tunkiolla, ja sangen todennäköistä on, että se ruumiinrakenteensakin tavattomalla muodolla erosi kumppaneistaan.

Omodé tarttui nyt kukkoon, ja mestari huomasi, että hänen silmänsä kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

— Veli! — sanoi hän lempeästi nuhdellen, — kiusaako sinua taaskin paha henki?

— Kauheasti kiusaakin, — tunnusti Omodé huoaten.

— Minä olen varma, ettet sinä taistele häntä vastaan tarpeellisella voimalla. Jos koettaisit paastoa ja ruoskimista, niin luultavasti saisit hänestä kunniakkaan voiton.

Katuja vastusti kiivaasti.

— Ei, ei! Sinä et tunne minun perkeleeni luonnetta, mutta minä olen siihen jo täysin perehtynyt. Hellävaroen on sitä kohdeltava.

Keskustelu taukosi, kun palvelija kutsui Omodén apotin puheille.

Hyvä Fülöp isä ilmoitti hänelle lyhyesti, että hänen on aamun koittaessa Márton kaniikin seurassa lähdettävä matkalle petshenegipusztalle.

— Minne? — ihmetteli Omodé.

— Pusztalle.

— Ja montako keihästä tulee mukaamme? — uteli ukko.

— Keihäänne olkoon uskonne, suojakilpenne taas Pyhän Benediktuksen nimi. Muuten te lähdette vain kahden.

Omodé raappi tyytymättömänä korvantaustaansa.

— Ja mitä tekee kaniikki pusztalla?

— Hän hakkaa maahan pakolaisten epäjumalankuvan ja tuo kotiin ispaaninrouvan tyttären... Ja vielä yhden käskyn on piispa hänelle antanut: hänen tulee leikata poikki pusztan rouvan tukka...

— Pusztan rouvan tukka?

Omodé unohti silloin tykkänään velvollisen kunnioituksensa ja purskahti hirnuvaan nauruun. Yrittääkö nuori kaniikki sellaista, jota ei ehkä itse saatanakaan uskaltaisi yrittää: leikata poikki petshenegien rouva-ispaanin tukan? Tätä hän piti erinomaisen huvittavana.

Surullisena katseli Fülöp herra sinertävää ja ilmaa haukkovaa äijää.

— Omodé, Omodé, — sanoi hän sitte lempeästi nuhtelevalla äänellä, — niinkö vähän sinä luotat Herran voimaan?

Omodé tuli äkkiä totiseksi, vieläpä häntä hiukan hävettikin.

— Herrani, — sanoi hän, — kaniikki ei ikimaailmassa ole näkevä Seruzád rouvan tukkaa. Ensimäinen petshenegien valiojoukko, jonka tapaamme, on kiskova kengännauhoja nahastamme.

Fülöp herra katsoi rohkaisten, melkeinpä rukoillen Omodéta.

— Tee se, poikani, tee se! Jos pakanat surmaavatkin sinut, tulet marttyriksi, ja koko kristitty maailma on sinua kadehtiva ja laulava ylistystäsi.

Katuja mietti vähäisen.

— Hyvä on, teen sen. Jos kaniikissa on miestä lähtemään tällaiselle matkalle, älköön hän saako sanoa, että häntä huonommat miehet palvelevat pyhää Penttiä.

Sillä välin tuli pimeä.

Marosvárin tornit peittyivät purppurahämyyn. Maavalleilla seisoi peitsimiehiä, terävästi katsellen eteläisen pusztan helmassa kiiluvia pieniä valopilkkuja. Kalpeat valopilkut olivat pusztan rouvan vartiotulia.

TOINEN KIRJA