Kello on jo puoli kolme — Birger odottaa.

Marjatta hymähti sille ajatukselle. Näkymättömän tarkkaajan silmissä hän ei nyt ollut Greetaa parempi.

Hän kiiruhti Fazerin alakerran lävitse, ohi liikkuvan hattu-, kasvo- ja turkislauman, ja pysähtyi vasta ylhäällä etsimään seuraansa. Katse siirtyi tutkien pöydästä pöytään.

Joku kosketti hänen käsivarttaan takaapäin. Hän käänsi päätään ja näki Birgerin osoittavan sanomalehdellään ikkunaosastoon, jonka hän oli tottuneena kahvilavieraana sitkeällä odotuksella valloittanut.

Marjatan laukussa ratisi jotakin, kun hän heilautti sitä tuolinnojaa vastaan. Hän tiesi siellä olevan sinisen, virallisen näköisen kirjekuoren, joka sisälsi vain muutaman teräväsärmäisen sanan, vain: »Rakas Rainer! Lupaan odottaa sinua. M.» Tuo kirjekuori ikäänkuin kirkasti hänen mielensä ja antoi hänelle kaipaamansa tasapainon.

Hänen oli niin hyvä olla, että äänensä helähti kuin hopeakello hänen tervehtiessään Birgeriä. Hän nyökkäsi sädehtien oikealla ja vasemmalla hymyileville tutuillensa pujotellessaan eristetylle ikkunapaikalle.

Birger oli tilannut kahvit valmiiksi, ja Marjatta maisteli kiitollisena huonoja leivoksia, mitkä kuitenkin olivat kaupungin parhaat, välkytteli timanttisormustaan, avasi takkinsa niin että silkkipusero pääsi luomaan hohtoaan hänen kasvoilleen, naurahteli ja hymyili jokaisen sanan lomassa, jutteli ummet ja pimeät, tuttavien ja tuttavien tuttavien juorut, antoi sanalla sanoen koko tyttösielunsa entisen raikuvan elämänilon solahtaa lämmittävänä aaltona kylmän marmoripöydän ylitse.

Mutta vähitellen hän alkoi huomata, ettei Birger ollut tänään viritetty samaan äänilajiin. Puhe alkoi katkeilla. Marjatta katsahti Birgeriin. Tämä istui kyynärpäät pöydällä, sammunut savuke sormissaan, ja vain katseli häntä. Jostakin syystä Marjatta ei pitänyt hänen katseestaan.

Miks’ei Birger vastannut mitään? Vaivaantuneena Marjatta otti laukkunsa ja etsi sieltä esille pienen, erinomaisen sirotekoisen kultaisen rasian.

»Äiti antoi tämän minulle sakariinia varten. Se on äidin isänisän nuuskarasia.»

»Näytähän!»

Marjatta ojensi sen pöydän yli Birgerille. — Silloin se tapahtui...

Birger laski äkkiä kätensä lujasti yli pienen rasian ja samalla pienen käden, eivätkä hänen voimakkaat sormensa päästäneet sitä vetäytymään takaisin. Heidän yhdistyneet kätensä siirtyivät vain vastustamattomasti pöydän alle.

Marjatan koko ruumis lensi polttavan kuumaksi.

Se oli halpamaista! Birger tiesi istuvansa verhon suojassa, mutta Marjatasta tuntui, kuin koko salin silmät olisivat äkkiä suunnatut häneen kukkuroillaan uteliaisuutta.

»Päästä!» kuiskasi hän liikkumattomin huulin.

»Katso minuun, Marjatta.» Sanat olivat komennus, ja ote kävi vain kovemmaksi.

Miten hän olisi voinut katsoa Birgeriin tällä hetkellä, kun pari entistä luokkatoveria seurasi kahden metrin päästä hatunreunojensa varjossa tätä kohtausta? Kuinka Birger voi olla noin mauton?

»Mikä pantomiimi tämä nyt on olevinaan?» Marjatta naurahti väkinäisesti, mutta kun Birger ei vieläkään vastannut, täytyi hänen nostaa silmänsä, ja silloin hänen kätensä rupesi vapisemaan.

Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Birgeriä tuollaisena. Nyt ei sanoja tarvittu. Marjatta tiesi heti kaiken, tiesi että Birger rakasti häntä ja aikoi sen nyt ilmaista ja oli varma hänen rakkaudestaan. Kuuma sumu peitti Marjatan silmät, he katsoivat katsomistaan, ja valtimot tykkivät polttaen yhtyneissä käsissä ajaen huumaavaa pelkoa läpi ruumiin.

Äkkiä Birger päästi hänen kätensä ja nojautui taaksepäin tuolissaan irroittamatta vieläkään katsettaan hänestä. Joku pöydänetsijä oli kurkistanut piilopaikkaan.

»Lähdetään! Minä en kestä enää.» Ja Birger naurahti peittääkseen liikutustaan.

Marjatan päässä kohisi kuin koski. Konemaisesti hän avasi laukkunsa pannakseen kultarasian paikalleen.

Sininen kirjekuori — voi hyvä Jumala!

»Birger!» Marjatta luuli huutaneensa niin, että koko sali kaikui, mutta Birgerhän siinä vain kumartui hänen ylitseen, ja hätääntyneenä Marjatta vaistosi onnellisen omistajan asenteen. Mutta hän oli tehnyt päätöksensä tänä päivänä eikä ollut mikään konna. Hän ojensi jotakin Birgerille.

Birger otti vastaan kirjekuoren, silmäsi päällekirjoitusta, rypisti sitten kulmiaan hämmästyneenä ja katsoi kysyvästi Marjattaan.

»Lue!» sanoi Marjatta matalalla äänellä.

Birger avasi arkin, luki ja viipyi hetken. Hänen otsansa ensin punertui, sitten hän kalpeni huuliaan myöten.

Hän istuutui jälleen vastapäätä Marjattaa, taittoi hitaasti paperin kokoon, pani sen kuoreen ja yhtä hitaasti ojensi sen takaisin.

»Ymmärrän.» Ja hetken kuluttua keveästi: »Anna anteeksi!» aivan kuin olisi astunut Marjatan varpaille. Mutta sitten syntyi taas hiljaisuus.

Oli kuin viimeiset sanat olisivat kivettäneet ilman.

Marjatan uhri — se ei siis ollutkaan Jaakopin uhri, se oli otettu vastaan.

* * *

Asento oli epämukava, pöydänjalka painoi nilkkaa, mutta Marjatta ei uskaltanut siirtyä.

Birger katsoi jäykästi murusta, jota hän koetti litistää lusikallaan lautasreunaan. Kuinka voi miehellä olla tuollaiset silmäripset! Hänen poskilihastensa jännityksestä näkyi, että hän puri hampaansa yhteen. Marjatan päätä kivisti niin ilkeästi. Liian paljon mielenliikutusta yhden päivän osalle. Hän katseli tulijain tulvaa, jotakin tehdäkseen. Pöydät olivat jo täynnä. Ihmisiä jäi seisoskelemaan portaiden yläpäähän. Katseet harhailivat pöydästä pöytään etsien tuttuja.

Äkkiä ajatus selvisi.

»Greeta!» Marjatta nousi puoleksi ja viittaili hansikkaillaan. Jumalan kiitos!

»Armaat ystävät! Saanko laskea pääni lepoon pöydällenne?» Birger vaihtoi tuolia. »Olen lopussa, peräti lopussa, en jaksa enää. Kohta minä _hyppään!_ Käsitä, Marjatta, Grönberg, se rasvatukka, saattoi kaksi kadunkulmaa: _Minä_ olin vuosi sitten _Neapelissa_. Ooh! _Minusta_ ei Suomessa ole _aurinkoa_. _Minä_ opin uuden valssin _Pariisissa_. _Minä_ heitin nimikorttini Romeon ja Julian hautaan, ja muuta semmoista yhtä intressanttia, kunnes minä ilmoitin, että _minun_ hartain toiveeni on saada mahdollisimman pian heittää nimikorttini _hänen_ hautaansa, ellei hän kohta lopeta, jolloin hän nosti lakkia, joka oli ostettu Lontoosta, heilautti berliiniläistä keppiään ja sanoi: ’au revoir’. Mutta viikon päästä hän tulee varmasti takaisin, sillä tarkemmin ajatellessaan asiaa hän huomaa, että minä vain yritin sanoa huonon vitsin miellyttääkseni häntä. Eikö se ole liikuttavaa?»

Greetan puhe virtasi kuin kirkas vesi välähtelevien pikku hampaiden välitse hänen irroittaessaan komeata turkiskauluriaan ja vedellessään pehmeitä säämiskähansikkaita kapeista sormistaan.

Taas täytyi Marjatan todeta, miten ihmeellisen suloinen rumakin tyttö saattaa olla. Värittömät kasvot, pienet sinisilmät ja tuhkanvaalea tukka säteilivät jotain määräämätöntä viehätysvoimaa, joka keskittyi kapeahuulisen pikku suun levottomaan väreilyyn. Hänen kasvunsa ja jäsentensä elegantti notkeus ja kiireestä kantapäähän herkullinen vaatetus riittivät sitäpaitsi jo sinänsä selittämään hänen menestyksensä niidenkin joukossa, joita vain harmitti hänen älykkyytensä ja rohkea sukkeluutensa.

Nytkin hän aivan lemusi ulkoilman raikkautta, ja Marjatta ikäänkuin sukeltautui takaisin selkeään entisyyteensä pyristellen sielunsa kosteat höyhenet normaaliasentoihin.

Kuten aina ollessaan hermostunut tahtoi Marjatta sanoa jotain ystävällistä:

»Oletpa sinä nätti tänään, Greeta!»

»Enkö olekin!» Greeta pani arvoa imartelulle. »Kävelypuku on mainio, tukka vastapesty, ja sitäpaitsi minua on tänään kosittu.»

»Mainiota. Saanko onnitella?»

»Älä huoli. Hän sai rukkaset.»

Herra Jumala, ettei vain Greeta huomannut mitään. Maailmahan kivettyi taas.

Birger kumartui syrjään vetääkseen viereisestä pöydästä vapaan tuolin »pakaasia» varten. Hän oli punainen kaunista tukanrajaansa myöten. Kyynelet nousivat Marjatan silmiin. Rukkaset! Siksiköhän tällaista tyhmät ihmiset nimittävät? Hän ei mitenkään saanut puhutuksi, mutta viimeinkin Birger avasi suunsa ja virkkoi vanhaan kiusoittelevaan tapaansa:

»Ja kuka oli tuo onnellinen, joka pelastui yhdennellätoista hetkellä?»

»Peltola tietysti. Kuka muu olisi ollut niin varomaton?»

»Anna tulla! Mitä poika sanoi, mitä tyttö sanoi, mitä kansa sanoi, ja miten sitten kävi?»

»Kansa ei toistaiseksi sano mitään, hyvin siinä lopuksi kävi, ja nyt saatte kuulla, mitä me sanoimme...»

Greeta on painonsa arvoinen kultaa. Tuossa hän istuu ja lörpöttelee eikä huomaa ensinkään, että hän pelastaa tilanteen.

»Kas, Peltola oli tietysti taas lukenut joitakin kirjoja — meikäläiselle ei ole mikään epäterveellisempää kuin lukeminen, senhän tiedät — ja hän selvitteli meille rotuteoriaa ja kaikenlaista muuta mieletöntä eikä antanut sakin puhua yhtään mitään, kunnes kaikki muut suuttuivat ja menivät tiehensä paitsi minä, joka olen saanut joltain tuntemattomalta esiäidiltä perinnöksi hyvän sydämeni. Ja sitten hän kysyi, olenko minä nykyään kihloissa. Minä vastasin tietysti, etten varmasti tiedä, kun ei ole muistikirjaa mukana, mutta että voisin juosta kotiin katsomaan, jos se on tärkeää, mutta hän sanoi, että siihen on vielä aikaa, sillä hän aikoo viettää häät vasta keväällä, joten entisen purkamisella ei ole kuitenkaan kiirettä. Peltola aikoi nimittäin mennä naimisiin minun kanssani. Olin tietysti ylen smikrattu ja kysyin, milloin hän oli niin hirveästi rakastunut minuun. Peltola tuumi hetkisen ja sanoi sitten, että — niin, arvatkaa mitä hän sanoi?»

Birger nauroi kuin koulupoika, ja Marjatta oli lentää Greetan kaulaan.

»Ettei hän ollut ensinkään rakastunut teihin.»

»Suu kiinni! — ettei hän voinut sanoa, sillä hän on aina — huomatkaa, herra Birger — aina ollut rakastunut minuun. Ja nyt lukiessaan tuota kirjaa hän oli tullut vakavalle tuulelle ja huomannut, että miestä, joka lähenee kolmeakymmentä, pukisi pieni säädynmukainen kihlaus —» Marjatan teki mieli lyödä tuota lörppäsuuta, »— ja silloin minä olin sopivin kaikista hänen ’suurista rakkauksistaan’, sen tähden että minulla oli _hyvä tenttipää_. Hän nimittäin katsoi velvollisuudekseen huolehtia siitä, etteivät hänen jälkeläisensä joutuisi kärsimään hänen oman psyykkensä kouraantuntuvimmista heikkouksista. Peltola on vast’ikään taas saanut reput, jonka tähden minä todellakin rupesin jo vakavasti ajattelemaan velvollisuuksiani ja säälimään tulevaisuuden professoreja, jos Peltolan ja esimerkiksi Meerin lapset sitten kahdenkymmenen vuoden perästä tulevat ilmoittautumaan kymmenettä kertaa samaan tenttiin...»

»Mutta sinähän puhuit jotakin rukkasista?»

»Ole hyvä ja odota. Se on vasta seuraava näytös. Asia jäi vielä auki, ja minä menin siis kotiin haaveilemaan nuoresta onnestani. Eteisen iso peili houkutteli minua tietysti taas hetkiseksi syventymään viehättävän erikoistyyppini ihailemiseen ja hain vielä niskapeilinkin sisältä katsellakseni sivulta, no, sanokaamme vaikka uutta hattuani — — Ja sitten minä tietysti heti juoksin puhelimelle, sain Peltolan käsiini Pohjalaisista Ruokasaleista ja ilmoitin hänelle, että ikäväkseni minun täytyy sittenkin antaa hänelle rukkaset, sillä vaikkakaan psyykkeni ei kaipaa mitään täydennystä, niin profiilini laita on toisin, joten minun on ehdottomasti saatava mies, jolla on kreikkalainen nenä, minkä Peltolakin käsittänee. Hän sanoikin sydämensä murtuvan, ennen kaikkea sen tähden, että hän oli suunnitellut, että minä nyt valmistuttuani voisin sitten elättää häntä vielä pari kolme tenttivuotta eteenpäin, mutta koska tämä siis oli viimeinen sanani, ehdotti hän, että menisimme Maximiin, siellä esiintyy joitakin hauskoja koiria, ja saki oli vähän ajatellut sinne menoa. Eikö hän ole suurenmoinen, Marjatta? Minun _täytyi_ tulla tänne kertomaan siitä jollekin, muuten olisin räjähtänyt.»

Mutta nyt oli jo Marjatan mitta täynnä. Tuossa istui Greeta laverrellen kuin lintunen asioista, jotka viilsivät toisen mieltä kuin tuliset veitset. Miksi on Jumala niin epäoikeudenmukainen jakaessaan kohtaloita, vai oliko Marjatta jo ehtinyt tehdä niin paljon syntiä?

»Karénilla _on_ kreikkalainen nenä.»

Hän tahtoikin pistää. Mutta Greeta sulki vain kerran silmänsä:

»Niin, Erik Karén —» aloitti hän korkealla äänellä. Samassa kolahti tuoli. Läheisessä pöydässä selin heihin istunut kookas nuorukainen nousi, ja vaalea lyhyt tukka ja kreikkalainen nenä katosivat tungokseen.

Vasten tahtoaan Marjatta katsahti Greetaan. Päivänpaiste oli sammunut, mutta hän nauroi vieläkin.

Marjatta koetti jatkaa keskustelua, joka kulki kuin tervassa. Greetan ajatukset olivat muualla, hän lopetti nopeasti kahvinjuontinsa, Birger oli yhä piinallisen vaitelias, ja hänen oma puheensa tuntui hirveän teennäiseltä. Mikä tuohon Greetaankin lensi? Jokaisella ihmisellä on Akilleen-kantapää, sanoo Tilly.

Greeta nousi:

»Nyt en tahdo enää häiritä herrasväkeä.»

»Odota silmänräpäys, meillähän on sama matka.» Olisi ollut kauheaa jäädä nyt Birgerin kanssa kahden.

Vasta seisoessaan valmiina hansikkaat kädessä Greetan vieressä Marjatta kääntyi hänen puoleensa. Birgerkin oli noussut. Hän katsoi Marjattaan tyynesti ja ilmeettömästi. Olivatko hänen silmänsä aina olleet noin pienet ja tummat?

»Minä jään vielä hetkiseksi. Hyvästi, neiti Greeta, hyvästi, Marjatta, kiitos seurasta!»

»Kiitos itsellesi!» Marjatta tunsi olevansa tulipunainen eikä uskaltanut ojentaa vapisevaa kättänsä.

Birger hymähti keveästi, veti taskustaan sanomalehden ja istahti pöydän ääreen.

Perhana, ajatteli hän joka rivin välissä, perhana!

Marjatta oli saanut koston, loistavan koston niistä vuosista, joina Birger oli pitänyt häntä »hyllyllä».

Eihän Marjatta sitä tosin tietänyt, mutta oikeastaan Birger oli aina katsonut häntä omakseen, aina itselleen selittänyt odottavansa vain, että Marjatta vanhenisi, suovansa Marjatalle vapaat kehittymismahdollisuudet, antavansa Marjatalle aikaa vapautua tuosta koulutyttömäisestä intellektualismistaan ja ylimielisyydestään erotiikan suhteen, niin ettei hänen, Birgerin, sitten tarvitsisi hetken tullen muuta kuin poimia kypsä hedelmä, hurmaava, hiottu, satasärmäinen nykyajan nainen, joka oli kasvanut ja oksitettu vain hänen ohjeidensa mukaan, joka puhkeaisi vain hänen määräämällään hetkellä, joka kukkisi vain hänen rakkautensa lämmössä. Hänen rakkautensa? Niin, Birger oli vakuutettu siitä, että hänenkin oma tunteensa vaihtuisi sopivan ajan tullen rakkaudeksi.

Birgerin hampaat narisivat, kun hän koetti purra tuskaansa murskaksi niiden välissä. Tämä oli jo tuskaa, tai, se oli pahempaa kuin tuska, se oli epätoivoa.

Tuo kirje, se rakensi muurin hänen suunnitelmiensa eteen, sellaisen, sen ainoan muurin, jonka yli ei kukaan kunnian mies Suomessa voinut ajatellakaan yrittää.

Oli Borg jo aikaisemminkin ollut näyttämöllä. Mutta mikä kohottikaan hakkailun nautintoa enemmän kuin kilpailija? Mustasukkaisuus on aina ollut rakkauden viettelevimpiä kukkia. Hänhän tiesi, miks’ei hän sitä olisi tietänyt, että yksi ainoa puristus hänen kädestään, matala sana Marjatan korvaan oikealla hetkellä riitti. Perhana!

Ja olihan hän sentään silloin tällöin käynyt valvomassa etujaan. Ja Marjatan jäänsiniset silmät olivat heti ilmoittaneet hänelle, ettei ollut mitään vaaraa, ja hän oli palannut taas omille metsästysmailleen.

Tuo kesäkihlaus — se oli tosin väärä veto, sen hän mielellään myönsi. Ei olisi pitänyt mennä niin pitkälle. Mutta olihan hän toki gentlemanni, ja purkaantuminen oli paljon tuskattomampaa kuin keskenjättäminen tuona yönä Kaivopuistossa, kun Ilta niin odottavasti nosti pikku päänsä hänen puoleensa.

Perhana! Savukkeetkin loppuvat. Heti syksyllä hän oli huomannut Marjatan muuttuneen, mutta silloin ei hänellä todellakaan ollut aikaa, oli niin monta rautaa tulessa. Ja Marjatan vihamielinen vältteleväisyys ei tuntunut hänestä vaaralliselta, se vain todisti heräävää tyttöylpeyttä, josta hän miltei piti. Erotiikalla ei ollut pienintäkään yhteyttä sen kanssa. Mutta kun esirippu heidän välillään vain tiheni, alkoi Birger epäillä kaukonäköisyyttään. Pakosta olikin hänellä nykyään liiaksikin aikaa, kädet olivat sidotut — hän ehti siis ajatella ja hermostua. Tuo Borg, tanssit, hiihtoretket, kahvi Ekbergillä — se on oikein! mutta ei hänen Marjattansa, hänen tuleva _vaimonsa_ — taas hän puri hampaitaan niin että korvat lukkosivat — saanut mennä liian pitkälle.

Vieköön hiisi periaatteet, mutta maailmassa on suu, joka on häntä, Birger Vallia varten, ja tytön elämässä on hetki, joka on vain yhtä miestä varten.

Hän oli siis tehnyt päätöksensä, ja Marjatta oli ollut lumoava...

Birger luki yhä samaa sivua nojaten otsaansa loppuunpalanutta savuketta pitelevään käteensä. Hän ei ollut enää tuolla perhana-tuulellaan. Tämä oli jotain pahempaa.

Hän oli äsken tuntenut, että miehenkin elämässä oli hetki, joka oli vain _yhtä_ tyttöä varten. Jumala!

Tuossa oli Marjatta istunut, ja tuonne hän oli mennyt yhtä peruuttamattomasti kuin hautaan.

Hänen omasta kädestään oli Rainer Borg saanut ohjeet Saksanmatkaansa varten. Millä mielellä hän ne oli antanut, sitä hän ei nyt kyennyt selvittämään; hän tiesi vain sen, että hänen kätensä oli siis viimeinen, joka voi ojentua Borgin morsianta kohden.

Hän nousi, napitti takkinsa ja lähti näkemättä mitään tai ketään.

* * *

Greeta ja Marjatta astelivat Aleksanterinkatua pitkin rinnakkain yhtä pystypäisinä, yhtä huolettoman näköisinä kumpikin ja yhtä onnettomat ajatukset kiertäen sileiden tyttöotsien takana.

Uhri on aina uhri. Joskaan Marjatta ei uhrannut mitään elämänonnea, sillä siitä tuskin sentään oli kysymys — niin paljon ei saattanut tunnissa oppia — niin hän uhrasi paljon huvia, paljon iloa, paljon elämän pikku nautintoja. Uhrasi suhteensa Birgeriin, uhrasi itse Birgerin.

Greeta herätti hänet mietteistään:

»Se on oikein hänelle. Älä huoli surra!»

Marjatta pysähtyi kuin salaman lyömänä.

»Hän ansaitsee sen, Marjatta, kysy keltä tytöltä tahansa. Toista on Erik. Muista se! Erik ja — Borg, heille me olemme velkapäät viimeisellä tuomiolla — ei Birgerille ja Peltolalle.» Hän kostutti kielenpäällään huuliaan ja nauroi taas:

»Jos muuten aiot joskus ottaa Birgerin, mikä on sangen mahdollista, sinulla on huono karaktääri, niin anna kaikella muotoa hänen odottaa vastaustasi kaksi viikkoa, kaksi viikkoa vain minunkin tähteni.»

Marjatta avasi jo pari kertaa suunsa vastaukseen, mutta nielaisi taas sanottavansa.

Ja Greeta oli jo muilla markkinoilla:

»Katso nyt, katso, tuolla toisella puolella! Hänellä on hopealaukku, ja tuo inhoittava pikku sulhanen riippuu hänen käsikynkässään ja nuolee häntä silmillään. Uh! Jos minä olisin kihloissa, en millään ehdolla menisi Aleksille.»

»Ellei sinulla olisi maailman komein sulhanen ja uusi nahkapalttoo.»

»Se saattaisikin muuttaa asian. Vaikka silloin kai menisin Espikselle.»

* * *

Marjatta oli reippaammalla tuulella saapuessaan kotiin. Tilly, Greeta, omatunto, vieläpä Birgerin kalpeneminenkin, kaikki, kaikki veisasivat samaa nuottia. Kirje on postilaatikossa. Nyt hän on Rainerin morsian ja nyt hän saa rauhassa syventyä työhönsä.

Hän otti taas kätköistään esille Rainerin kuvan. Se oli taideteos, hän tiesi olevansa ainoa, joka sen on nähnyt. Hän katsahti pöytäänsä; ei sinne, siellä on isä, vain isä, ei sinne muita pääse.

Mutta kirjakaapilla on hänen niinsanottu kaunotargalleriansa, jonka muodostavat kaikki hänen toverinsa, jotka joko ansiosta tai ansiotta täyttävät kaunottaren minimivaatimukset. Marjatta on aina ylpeillyt viehättävillä ystävättärillään ja näytellyt heitä pahankurisille ja epäuskoisille sedille ja tädeille: Tämä tässä, roomalainen profiili, diadeemi ja kuninkaalliset hartiat, on diplomiarkkitehti, piirtää Kartasella; tämä, kokokuva ihastuttavasta seppelpäisestä Margareetta-tyypistä, auskulteeraa parhaillaan normaalissa j.n.e. j.n.e., makupalana aina herkullinen keijukaispää hymykuoppineen ja ihanine hiuksineen, jotka mestarillinen valokuvaaja on valaissut sädekehänä kimaltelemaan tummaa taustaa vastaan, hän valmistuu hammaslääkäriksi keväällä —

Katse siirtyy kuvasta kuvaan, kunnes kohtaa sopivan kehyksen, joka armotta tyhjennetään ja luovutetaan kaunistamaan hänen kädessään olevaa kuvaa.

Marjatta seisoo hetkisen epäröiden. Kuva on niin mainio. Silmät ovat varjossa, mutta muuten lankeaa valo kirkkaana jalopiirteisille pojankasvoille, joista kuvastui rehellinen ja rohkea sielu. Pojassa olikin miestä — enemmän kuin monessa muussa, sen hän oli juuri osoittanut.

Hienosti punastuen Marjatta suuteli kylmää lasia, muisti jotakin, hankasi sitä hihaansa, mutta sitten painoi sen taas poskelleen, ja katse hajosi näkemättömään tuijotukseen.

Arpa oli heitetty, ja hänhän oli onnellinen.