Marjatta pyörähti pois törmäten päistikkaa hajuvesilemuiseen turkisvuoreen. Hyvä oli, että Birger poistui ajoissa. Tänään Marjatta ei tahtonut astua Tillyn eteen siinä seurassa.

Jo kaukaa hän näki Tillyn odottavan apteekin kulmassa, ja hänen rohkeutensa lannistui. Tuo tumma, kookas olento seisoi yksinään ja arvostelevana keskellä ihmisvilinää, missä koululaiset kompuroivat käsikynkkää ohitse, sanomalehtipojat juosta vilistivät, rouvat kasseineen purjehtivat ja punaisen linjan matkustavat kuhisivat muurahaiskekona sillanlaidassa.

»Hei, hei!»

»Siinähän sinä olet! Tule nyt.» Tilly lähti heti kulkemaan torin poikki, ja Marjatta seurasi häntä uteliaana. Tilly näytti hämmentyneeltä, etsi sanoja ja oli aivan kadottanut itsensä, eikä Marjattakaan saanut oman lankansa päästä kiinni. Oli ikäänkuin ilkeää puhua sellaisesta Tillylle.

He kulkivat ääneti kumpikin hautoen omaa ongelmaansa, kunnes Tilly pysähtyi. Hän oli punainen korvia myöten, mutta hänen pienet vesisilmänsä katsoivat rävähtämättä suoraan Marjattaan:

»Oletko sinä koskaan ollut rakastunut?»

Marjatta oli pudota istumaan, niin hän hämmästyi.

»Kuule —» hän aloitti tosinaisellisesti voittaakseen aikaa.

»Ei sinun tarvitse uskoa minulle mitään. Turhanpäiten kysyinkin. Mutta otathan sinä sen vakavasti?»

Marjattakin punastui. Nyt hän oli kiikissä. He astelivat taas hetkisen ääneti. Herra Jumala, olisikohan Tilly rakastunut? Hän oli tänä syksynä hieman »maallistunut», ja se merkitsi aina pahaa. Mairekin myönsi hänen kampaavan tukkansa sievemmin, ja koko kirjaston huomion oli herättänyt se seikka, että Tillyllä oli uusi, ihastuttava villatakki, joka teki hänet miltei punaposkiseksi. Marjatta loi häneen salavihkaa silmäyksen. Profiili ei ollut hullumpi, mutta sittenkin... Ei, tuonvärinen tyttö, jolla on tuollaiset kengät, ei voinut olla rakastunut. Tai jos hän on — Marjatan sydämen täytti ääretön sääli. Hän paloi halusta kysellä eikä kuitenkaan rohjennut.

Mutta Tilly oli ilmeisesti levoton. Hän katsahti eteensä, hän vilkaisi taakse ja sivuille, hän koetti kävellä hitaammin luodakseen välimatkoja ja siirtyi toiselle puolelle katua. Hänen suunsa liikkui riippumatta näistä toimenpiteistä, mutta Marjatta huomasi selvästi hänen jättäneen pääasian.

»Enkö voi auttaa sinua?» Marjatta laski kätensä Tillyn käsivarrelle hieman ujostellen.

»Sitähän juuri tahdonkin, mutta nuo kirotut kananpojat kavaljeereineen ovat kaikkialla tällaisena kutupäivänä.»

Taas kulki heidän edessään ryhmä tyttöjä riippuen toistensa käsikynkissä kikatellen, ja pari koiranpennun näköistä koulupoikaa kantoi heidän koulukirjojaan ja nyhji toisiaan nauraa hörötellen.

»Mennään Primulaan.»

»Primulaan!» Tilly oli murhaava. »Emmehän mahdu edes sisälle — erinomainen keskustelupaikka.»

»Osakuntaan.»

»Siellä pelataan shakkia ja skruuvataan.»

Marjatta kohautti olkapäitään, mutta Tilly oli keksinyt keinon. Hän veti toverinsa Talon pihan poikki, portaita ylös ja pysähtyi vasta lukusalin eteisessä, missä ukko Salonen pöydällä istuen selitteli savuke hampaissa ihaileville keltanokille Turkin sodassa saavutetulla asiantuntemuksella viimeistä suurta offensiivia itärintamalla.

Tilly oli entinen amanuenssi, ja Salonen hypähti heti alas korkealta paikaltaan avaamaan hänelle kirjaston oven, vaikk’ei ollut vielä oikea aika.

Kiitos! Tilly tahtoi vain katsella vanhoja sanomalehtiä, ja hän löysi itse tien. Marjatta seurasi häntä varovasti varpaillaan. Ensi kerroksen vieteriovi oli kerran lyönyt hänen hattunsa laidan litteäksi, ja kerran oli hänen uuden kenkänsä kapea puukorko tarttunut rautakankilattian rakoon, kun Tilly oli päästänyt hänet kirjallisuushistorian pyhättöön yläkerrassa etsimään tuntemattomia elämäkertoja.

Nyt Tilly kuljetti hänet ohi juridiikan ja teologiankin ulkomaisten sanomalehtien viimeiseen sopukkaan ja siellä istutti hänet jollekin salaperäiselle pakkalaatikolle. Eikä Marjatta mitenkään rohjennut huomauttaa tummansinisen kävelypuvun ja akateemisen tomun epäedullisesta suhteesta toisiinsa. Hän istuutui kalpeana jännityksestä.

»Täällä kuulemme jo viisi minuuttia aikaisemmin jokaisen tulijan.»

Hiljaisuus. Tilly kulki edestakaisin silitellen kirjarivejä suoriksi. Äkkiä hän pysähtyi Marjatan eteen kädet puuskassa. Näkyi heti, ettei nyt tulla puhumaan rakastumisesta.

»Sinä tunnet afääreja, Marjatta. Mistä minä saan viikossa viiskolmatta tuhatta markkaa?»

Marjatan silmät eivät värähtäneetkään; nämä juhlalliset valmistukset olivat jo virittäneet hänet kaikkeen. Ja hän tunsi todella afääreja — mutta Tillyn yksityisasioita hän ei tuntenut. Aivan sattumalta hän oli kuullut Maijan isän istuvan tuomarina suuressa tuomiokunnassa, ja kerran, kun taas oli innostuttu kehoittamaan Ainoa laajentamaan loistava graadukirjoituksensa väitöskirjaksi, tämä oli äkkiä lopullisesti vaientanut kiusaajansa ilmoittamalla lukevansa kokonaan velaksi, minkä tiedettiin lahjakkaimmallekin tytölle merkitsevän vain nopeaa tutkintoa ja päistikkaista syöksymistä ansiotyöhön. Muuten ei hänellä ollut tapana huolehtia toverien kulissientakaisesta elämästä.

»Mitä omaisuutta sinulla on?»

»Kolmasosa talosta, josta on tarjottu kuusisataatuhatta jo pari vuotta sitten. En ole ottanut osaani ulos veljeltäni, joka pitää taloa hallussaan.»

»Kirjoita hänelle ja pyydä häntä hankkimaan. Maanviljelijöillä on luottoa.» Marjatta oli sangen ihmeissään. Vai oli Tilly tuollainen porho. Hän sanoi kerran olleensa kotonaan nuo vuodet ylioppilaaksitulonsa ja lukuaikansa välillä, mutta Marjatta ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, millainen hänen kotinsa oli.

»En voi.» Tilly laski molemmat kätensä Marjatan olkapäille ja kysyi katsoen kiinteästi hänen silmiinsä.

»Voiko sinuun luottaa?»

Marjatta punastui hieman. Tuntui epämiellyttävältä. Eihän hän ollut joutunut koetuksellekaan. Ja hänen tärkeimpiä uskonkappaleitaan oli se, ettei koettelematon hyve ansaitse hyveen nimeä.

»En tiedä. Parastani lupaan tehdä.»

Tilly näytti tyytyväiseltä. Hän päästi Marjatan irti, mutta jäi seisomaan paikalleen puhuen kiihtyneesti ja vilkkaasti, ilman tillymäisiä käänteitä ja sutkauksia.

»Nythän on suuria tekeillä. Tiedäthän, Marjatta. Ja meidän pitää auttaa myöskin, meidän naisten. Ajattele, että me _saamme_ auttaa. Eikö se ole ihanaa! Tiedätkö, syksyllä oli minulla tapana itkeä joka kerta, kun kuulin uuden miehen kadonneen. Se oli vain kateutta. Miksi en minä ollut mies? Täällä minun täytyi lukea ja syödä ja nukkua ja ajatella itseäni, sillävälin kuin mikä poikanulikka hyvänsä oli oikeutettu uhraamaan kaikkensa. Ajattele, Marjatta, uhraamaan isänmaalle. Eikö se ole kuin satua? Ja minä, minä en kelvannut mihinkään.»

Tillyn ääni kävi käheäksi. Marjatta tunsi taas oman pienuutensa ja kevytmielisyytensä. Olihan hänelläkin ollut etsikkoaikansa. Hän muistaa vielä kuin eilispäivän sen kevätyön, jolloin hän käveli Kaivopuiston valleilla Niirasen kanssa. Oli puhuttu historiasta, sitten Euroopan politiikasta ja lopuksi aktivistien unelmista. Niin, unelmiksi Marjatta niitä nimitti ja laski leikkiä ja kiemurteli kuin salakka joka ainoan omantunnonsilmukan lävitse. Niiranen yritti löytää yhtymäkohtia. Hän puhui voitonmahdollisuudesta, menneisyyden perinnöstä, hän puhui isänmaanrakkaudesta, hän puhui historian velvoituksesta, tulevaisuuden tuomiosta — Marjatta puhui antimilitarismista, internatsionalismista y. m. vuosisadan alun peikoista, ja niin pykälä pykälältä hän pakotti keskustelun hypähtelemään vain keskusteluna eikä ollut tietävinäänkään, ettei tällä hetkellä ollut kysymystä keskustelusta, vaan hänen omasta asenteestaan elämän tärkeimpien kysymysten suhteen. Jokainen koepisto kilpistyi takaisin hänen itsekylläisyytensä ja temperamentittomuutensa panssarista. Toveri kyllästyi vihdoin ja sitten muuttui hänkin humoristiseksi, ja Marjatta oli jo seuraavana päivänä unohtanut koko jutun.

Viime kuukausina on tuo keskustelu kohta kohdalta elpynyt taas hänen muistossaan, ja hän on alkanut ymmärtää niin paljon. Kerran hän koetti johtaa Niirasen taas tälle alalle, mutta nyt tämä väisti puolestaan, ja viiltävällä katumuksella Marjatta huomasi, että hänet oli jo kerran punnittu ja kevyeksi havaittu.

Ja tänään Rainerin kirjeen ja Tillyn yksinkertaisen innostuksen valossa hän tunsi totista häpeää. Hän olisi ehkä kerran kelvannut, mutta korvansa olivat olleet kuurot.

Marjatta risti kätensä, Tillyn liikutettu ääni häipyi kuulumattomiin, ja Marjatta rukoili sielunsa jumalaa: »Tee minusta ihminen. Hyvä Jumala, tee minusta rehellinen ja tosi ihminen, ihminen, joka tietää, että elämä on totta eikä leikkiä.»

Ja kyynelet silmissä hän kuunteli muuttunutta Tillyä, lämmintä, sydämellistä naista. Tilly oli nyt nainen, sen näki. Paljon enemmän kuin kukaan heistä muista, jotka olivat aina puhuneet hänen maskuliinisesta maailmankatsomuksestaan. Marjatta tuli ajatelleeksi jotakin. Hän katsoi maahan:

»Kuka hän on, Tilly?»

»Olli Tiira», vastasi Tilly yksinkertaisesti, »lapsuudenystävä».

Marjatta ei voinut katsoa Tillyä silmiin. Tilly olisi heti nähnyt hänen ajatuksensa. Marjatta muisti Olli Tiiran liiankin hyvin. Hänen ensimmäisenä ylioppilasvappunaan oli Luodolla riehunut viereisellä pöydällä häränniskainen, apashitukkainen polyteekkari lyöden pulloja rikki päänsä yli. Marjattaa puistatti. Sydämessään hän vihasi Olli Tiiraa yhä vieläkin siitä, että tämä silloin oli särkenyt hänen vapputunnelmansa.

Tilly oli istunut hänen viereensä ikkunalaudalle ja jatkoi hiljaa ja värittömästi:

»Olen tuntenut hänet aina, sepän poika meidän kylästä. Isänsä auttoi häntä kouluun, ja sitten hän sai itse huolehtia toimeentulostaan. Hän oli lahjakas ja tarmokas ja hänen piti kohta valmistua.»

Marjatta oli kuullut muualta, että Olli Tiira oli erinomaisen lahjakas korttipöydän ääressä, sanomattoman tarmokas juomingeissa, ja että hänen tenttinsä aina vanhenivat, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin nyt haavoittanut Tillyä, ja pusersi sentähden huulensa yhteen eikä sanonut mitään.

»Olemme tähän asti kulkeneet eri teitä, mutta viime kesänä jouduimme sattumalta keskustelemaan, ja syksyn kuluessa hän on useasti käynyt luonani. Sinä et tiedä, Marjatta, kuinka syvä luonne hän on ja miten hän on kärsinyt. Koko ikänsä. Ja me puhuimme usein maastamme, ja miten sitä voisi kerrankin auttaa. Ja Olli, hänen verensä kiehui, hän saattoi hypähtää pois ikkunan luota ja takoa nyrkeillään pöytää nähdessään ryssänupseerin kulkevan toisella puolella katua. On kai ihmisiä, joihin monien laimeiden tunne on kahta korkeammaksi patoutunut. Ja hän nimitti meitä orjakansaksi lukiessaan sanomalehtiä, ja hän itki kuin lapsi kertoessaan uusien toverien taas lähteneen tuolle salaiselle tielle. Ja hän kirosi kohtaloaan, joka muutamien tuhansien velkakirjoilla ja sitoumuksilla kahlehti hänet voimattomaan raivoon nyt, kun hänen käsiensä voimaa ja hänen sielunsa tulta kerrankin tarvittaisiin.»

Tillyn silmät loistivat.

»Silloin oli minusta, ikäänkuin Jumala olisi antanut minulle ihanan lahjan. Minäkin voin nyt tehdä jotakin. Asia, jonka olin jo vuosia sitten omakseni ottanut, avasi kerrankin helmansa minunkin uhriani varten. Ajattele, minä sain auttaa Ollin matkalle! Lupasin ottaa omalle vastuulleni kaikki hänen sitoumuksensa. Ja kun hän siitä minua kiitteli, tunsin olevani hirveän valheellinen, sillä ei sellaisesta voi kiitosta saada, mikä on meille onni ja ilo. Vasta kun seisoin asemasillalla yksinäni, huomasin ettei tämä ollutkaan Jaakopin uhri. Minähän olin taas yksin —»

Hiljaisuus... Sitten Tilly jatkoi virallisella äänellä:

»Nyt ymmärrät, mihin tarvitsen nuo rahat ja miksi en voi pyytää veljeltäni niitä. Siitä tulisi silloin koko pitäjän juttu.»

He neuvottelivat hetkisen käytännöllisistä kysymyksistä. Marjatta lupasi kääntyä asianajajansa puoleen ja oli aivan unohtavinaan Tillyn »romaanin». Mutta tarttuessaan jo ovenkahvaan mennäkseen kääntyi Tilly vielä kerran hänen puoleensa kasvot jälleen pehmenneinä.

»Hän suuteli minua lähtiessään.»

Marjatta käsitti, minkä äärettömän lahjan Tilly todellakin oli saanut. Yksitoikkoiseen, järkevään, iankaikkiseen elämäänsä oli hän nyt saanut sekä isänmaan että rakkauden, ja Marjatta kadehti häntä.

Omaan pulmaansa oli Marjatta myöskin saanut neuvon yhtä järkähtämättömästi kuin jos olisi avannut kaiken sydämensä Tillyn terävien silmien eteen. »Eikö ole ihanaa, että mekin voimme tehdä jotakin?» oli hän sanonut. Marjatan tie oli nyt viitoitettu, ja hänen oli sitä seurattava.

Hän tunsi olevansa onnellinen ja rauhallinen.

Herranen aika! Päätöksen tekohan se vain niin vaikeaa olikin. Täytäntöönpano oli kevyttä ja iloista. Mutta päättää, tuomita pitkä, kaunis elämänsä kääntymään suuntaan tai toiseen, sitä hän oli yrittänyt välttää, sillä hän oli pelkuri.

Ja nyt sai hänkin uhrata.

Uhri! Kaikkea vielä! Eihän hän mitään uhrannut. Helppo oli Raineria rakastaa. Viehättävämpää rakastettua ei liene kellään tytöllä koko Suomenmaassa. Marjatta sulki silmänsä kylmässä päivänpaisteessa ja ojensi vaistomaisesti kätensä. Rainerin syliin teki hänen mielensä nyt juosta, painautua kiinni ja lämmitellä ja hyväillä ja sanoa, että hänen onnensa oli tehdä Rainer onnelliseksi.