Ja aika se vieri — mitäpä sillä olisi ollut muutakaan tekemistä?

Ja Marjatta oli entisellään, luki ja luki. Hänen eteensä oli vain tullut tenttivuosi, eikä silloin ehtinyt edes huvitella. Eikä suuren kohtalon raatelevassa odotuksessa värjyvä maa heitä nuorisolleen sellaista huvikutsua, joka vetäisi heidät vastoin tahtoaan ilon pyörteeseen.

Äiti oli huolissaan Marjatan kiihkeästä ja yksipuolisesta työinnosta, ja joskus tytärtä hermostutti se, ettei äiti ymmärtänyt hänenkin olevan kehityksen lakien alainen. Itsehän Marjatta oli niin tyytyväinen ja piti tästä elämästä niin paljon enemmän kuin entisestä hajanaisesta monipuolisuudesta.

Hän katseli usein tuttua hopeakehyksistä kuvaa, joka piilotteli toverien takana, ja hymyili itsekseen. Rainerista ei ollut sanaakaan kuulunut, mutta kuta etäämmäksi aika kului, sitä rauhallisemmalla onnella Marjatta häntä ajatteli. Ei hän olisi häntä takaisin kutsunut, ei hänen aikansa ollut vielä tullut, mutta ihmisten hyörinässä oli hänestä niin suloista paeta ajatustensa satamaan, lämmitellä tuon poikamaisen rakkauden ja ihailun muistoissa ja tuntea, ettei nykyhetki mitään vaatinut.

Ja työhönsä hän laskeutui nykyään kuin kultakaivokseen. Hän rakasti lukujaan niinkuin rakastetaan vain ystävää, josta on erottava juuri silloin kun hän on tullut kaikkia muita kalliimmaksi. Marjatta lykkäili tenttejään, keräsi yhä lisää tietoa, löysi uusia teoksia, mutta siitä huolimatta valui kurssi kuin puhdas hiekka hänen sormiensa läpi. Hänen oli ilmoittauduttava tutkintoon ja, herranen aika, eihän hän toki tahtonut saada reppuja. Korotti laudatuuriin estetiikan: kuten kaikki muutkin hän jumaloi professoria; korotti laudatuuriin ranskan: saksan ja ranskan opettajanvirat ovat miltei aina yhdistetyt.

* * *

Mutta sillävälin päivät, ne vierivät vain, ja Suomi, sekin sai kestää etsikkoaikansa.

Tuo ihmeellinen aika. Ei Marjatta sitä koskaan kokonaisuutena käsittänyt. Tilly kerran sanoikin: Älä yritä teoretisoida nyt, Marjatta. Meidän on vain elettävä ja toimittava ja jätettävä lapsillemme historiantunnit.

Mutta muutamina valittuina hetkinä esirippu tapausten edestä repesi hänenkin mielessään, ja kuin kukkulalta kukkulalle liitäen tunnelma kehittyi, kunnes sen oli joko ponnahdettava taivaisiin tai siipirikkona langettava kuilun pohjaan.

Oh, sitä päivää, sitä ihmeellistä, kultakimalteista maaliskuunpäivää, jolloin liput taas saivat nähdä auringon! Hän oli tullut sattumalta ulos juuri sillä hetkellä, jolloin manifesti julkaistiin ja lippuja kannettiin ulos, ja kun hän näki miten leijonaliput leiskuivat kuin kiitosuhrit sinistä taivasta vastaan ja niin kauan nurkissaan nukkuneet ylioppilasliput löivät helakat värinsä valonarkoja silmiä häikäisemään, silloin häneltä henki salpautui ja hän luuli tajuavansa kansansa vapauden symbolissa. Rupesi aavistamaan, miltä vapaus tuntuu, ei tuo vapaus, joka oli tullut meille kirkuvissa matruusilaumoissa, revolverinpaukkeessa ja viattomain ihmisten murhissa, ja joka vähitellen muuttui inhoittavaksi venäläiseksi svabodaksi, vaan oikea, länsimainen, ylpeä, itsetietoinen vapaus.

Tilly tiesi aina mistä oli kysymys. Hän tarttui Marjatan käsivarteen, kun hän pyörällä päin astui alas yliopiston portaita Maksimovin puheen jälkeen:

»Ihmisethän ovat hulluja, Marjatta. Eivätkö he koskaan lue historiaa, ja eikö heillä ole tunteita ruumiissaan? Niinkuin ryssä olisi muuta kuin ryssä, vaikka voissa paistettaisiin. Quidquid id est timeo Danaos et dona ferentes. Oletko sinä koskaan vielä kuullut, että joku sorrettu kansa olisi saanut vapauden pitämällä kauniita puheita? Ajattele noita poikia, jotka siellä kärsivät ja kaipaavat, miltä heistä tämä mahtaa tuntua! Olli kirjoittaa» — Tilly sai silloin tällöin kirjeitä ja lähetti rahojakin etelään — »että he toivovat keväällä joutuvansa työhön, tähän oikeaan työhön. Ajattele, he tulevat silloin, sinunkin Rainerisi.»

Marjatta oli jo kauan sitten uskoutunut Tillylle, ja Tilly oli avosylin ottanut luottamuksen vastaan. Hän oli vuosistaan ja viisaudestaan huolimatta tosi lapsi, ja lastenhan suusta totuus kuullaan. Niinpä hän nytkin avasi Marjatan silmät, ja vallankumouksen hiidenkattila alkoi häntä peloittaa ja Maksimovin aatteet tuntua mielettömyydeltä ja niljakkaalta, slaavilaiselta noituudelta, mikä oli maalle turmioksi.

Näin hänen innostuksensa vähitellen vuoti kuiviin. Kirjat hän oli jo aikoja sitten työntänyt hyllylle, hänen kandidaattitutkintoaan tuskin kukaan huomasi, ja työn mukana katosi myös järjestetyn elämän rauha ja tasapaino. Hän vain odotti ja odotti, kuten niin moni muu, jotain, minkä piti tapahtua. Kävi samariittikurssin ja keittokoulun ja oppi kutomaan sukkaa, kuten monet ystävättärensä. Kenties häntäkin tarvittaisiin. Oppi näkemään haavan kalpenematta ja perkaamaan kalan voimatta pahoin ja kutomaan kantapäätä nauramatta.

Ja aika, se kontti, se mateli.

Ja tuli kesä ja lakot ja puute, ja tuli syksy, ja omat koirat purivat, ja osa kansaa häpäisi itsensä käymällä kaulatusten ryssäin kanssa ja ryöstämällä vihollisen pistimillä omaa maatansa. Ja tuli taas lakko ja toinen ja kolmas, ja tuli entistä suurempi puute.

Ja se puute puri hampaansa niin hyvin rikkaaseen kuin köyhään. Setä Sebastian sai 70-vuotispäivänään veljenpojaltaan lahjaksi kilon sokeria, ja täti Kunigunda laittoi vain kaksi porkkanakakkua vieraille.

Marjatta teki retkiä maalle kokoamaan jäkäliä, mutta kun syksy tuli, ei edes äiti suostunut niitä syömään, vaikka Marjatta oli niitä Kotitaloustoimikunnan painettu ohje kädessään ylen herkullisesti valmistellut.

Oikeastaan kävi enimmin sääliksi perheenemäntiä. He olivat äkkiä joutuneet tuuliajolle. He olivat kuin sanomalehdentoimitus, jolta loppuu paperi. Heiltä oli aika ryöstänyt kaiken mahdollisuuden ruokataiteiluun, johon täällä pohjoismaissa aina on purkautunut niin ilo kuin surukin. Ja ilmaisuvietti oli kuitenkin yhtä voimakas kuin ennenkin. Kaikki jutut, kaikki huomautukset kävivät ilkeän teräviksi ilman hyvinkatetun pöydän pehmeää polsteria. Sentähden oli heitä niin sääli, he eivät saaneet hoitaa tehtäväänsä ja sentähden he muuttuivat niin avuttomiksi, niin katkeriksi, niin särähtelevän hermostuneiksi.

Salinin perheessä tämä aika ikäänkuin koski pahimmin Marjattaan. Äiti säilytti helpommin kauniin levollisuutensa. Marjatta seisoi jonoissa ja laihtui ja kalpeni ja kutoi sukkia ja odotti — intohimoisesti.

Yliopisto oli suljettu, kaikki toverit maaseudulla.

Birger ja Marjatta olivat tulemassa oikein hyviksi ystäviksi, kun joskus harvoin tapasivat toisensa. Entiset oli täydellisesti unohdettu. Mikä lie ollutkin päähänpisto Birgerin puolelta. Kerran hän vain kysyi ohimennen:

»Oletko kuullut mitään Rainerista?»

Marjatta lensi kuumaksi:

»En.»

»Hän voi hyvin, kuulin juuri», sanoi Birger kuivasti ja siirtyi muihin asioihin.

Rainer oli kuin kaukainen, kaunis muisto. Marjatta ei koskaan ajatellut, millaista tulisi olemaan hänen palattuaan, sillä sitä ennen täytyi niin paljon tapahtua.

Mitään muuta kuin kauheaa ei tästä voisi tulla — murhaa — ryöstöä — maanpetosta. Tuntui kuin ihmisvoima ei enää voisi auttaa.

* * *

Kun tammikuussa jousi laukesi, tuotti se totista helpotusta.

Tämä oli se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi rakastamaan.

Olihan nyt ihanne taas olemassa, valkoinen, uljas sankarijoukko pohjoisessa, Suomen armeija, joka ei enää ollut unelma, vaan joka eli, taisteli, kärsi ja kuoli sinun edestäsi, joka tarvitsi lämpimät sukat ja villapaidat, joka tarvitsi jodipullot ja siderullat ja kiihkeät, polttavat esirukoukset.

Tämähän oli se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi rukoilemaan Kaikkivaltiasta Jumalaa.

Marjatan entinen, ylpeä elämänohje: tee työtä ja koeta olla hyvä, murtui hänen allansa. Oikeata työtään hän ei saanut tehdä, ja hyvyyden sijasta nämä viikot opettivat hänet vihaamaan.

Tämähän olikin se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi vihaamaan.

Eräs hänen ystävänsä, luokkatoverinsa, pistettiin kuoliaaksi Helsingin satamassa, Arvo-serkku kaatui Vihdissä, toisin sanoen joutui veljineen aseettomana raakalaisjoukon rääkättäväksi.

Aholan setä ammuttiin talonsa kuistille, Aholan setä, jonka elämä oli kulunut kauneudessa ja sopusoinnussa Aholan kirjaston ja kirkkorannan välissä. Ei Marjatta ikänä unohda Aholan pikku tätiä — ah, hän oli käynyt niin ohueksi ja siroksi kuin vanha kristallimaljakko — kun hän istui setä Sebastianin isossa nahkatuolissa leskenpitsi lumivalkeilla hiuksillaan. Hän puristi sormuksettomia kämmeniään yhteen vakuuttaessaan:

»Eivät ne olleet meidän omia, Helena. En tuntenut ainoatakaan, Kunigunda. Pullilan Kallokin oli silloin jo mennyt pois.»

Sillä hetkellä Marjatta vihasi, vihasi pikimustasti, leppymättömästi noita Aholan sedän murhaajia, noita, jotka olivat vieneet vihkimäsormuksetkin tädin lempeistä käsistä, mutta oli kuin täti olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän käänsi Marjattaan punareunaisten silmiensä kirkkaan katseen ja sanoi:

»Joka asialla on paitsi sankarejansa myöskin marttyyrinsa, pikku Marjatta. Älkää kadehtiko Viktorilta hänen osaansa.»

Marjatta ei ymmärtänyt, mutta hänen sormensa kävivät taas käsiksi työhönsä ja sukkapuikot kilahtelivat — — —

* * *

Voitonmarssi pohjoisesta viipyi yhä. Mannerheim on Tampereella tämän viikon lopulla — ei, ensi viikon alussa ja täällä viikon päästä. Kului kaksi viikkoa — vain uusia vangitsemisia, ryöstöjä, uusia ruumiita koleraparakissa.

Oh, kuinka Marjatan kärsivällisyys oli lyhyt! Hän ryntäsi aamulla ensimmäisenä ulos ostamaan Työmiehen ja palasi pää painuksissa. Mutta äiti ja Laila, he vain hymyilivät rauhallisesti, ja heidän sukkapuikkonsa liikkuivat kahta nopeammin, kuta synkemmältä taivaanranta näytti.

Marjatta löi nyrkkinsä pöytään heidän edessään, että kahvikupit kilahtelivat:

»Minä lähden nyt pohjoiseen, otan potkurin ja lähden.»

Mutta äiti hymyili surumielisesti:

»Meillä on vielä lankaa puoleen tusinaan sukkia.»

»Suomi on odottanut satoja vuosia, totta kai me jaksamme odottaa muutaman viikon.» Laila puhui aina niin kauniisti, ja hänen silmistään loisti usko.

Mutta Marjatta juoksi huoneeseensa ja rukoili polttavin huulin: »Hyvä Jumala, anna valkoisille voitto, anna valkoisille voitto — pian.»

* * *

Onneksi tapahtui kotona palatsivallankumous samoihin aikoihin.

Iita oli kuuden vuoden uskollisen palveluksen jälkeen äkkiä muuttunut. Äiti tuskitteli tyttärilleen kyynelsilmin, ettei hän enää uskaltanut käydä omassa keittiössään. Hän oli alussa yrittänyt keskustella asioista Iitan kanssa, mutta saanut hänen ennen niin suljetusta suustaan sellaisen ryöpyn siltasaarelaista kaunopuheisuutta ylitsensä, että oli luopunut yrityksestään. Diplomaattiset välit olivat katkenneet, ja ivallisesti hymyillen otti Iita vastaan äidin määräykset.

Tällaista kesti parisen viikkoa, äiti kävi synkkämieliseksi, ja tytöt olivat vihaiset.

»Äiti sanoo hänet irti.»

»Hän on ollut meillä niin kauan ja on niin uskollinen.»

Mutta kerran äiti tuli nopeasti ulos keittiöstä, ja hänen kasvonsa hehkuivat:

»Iita sanoi menevänsä huomenna ulos jo päivällä, ja minä lupasin silloin itse laittaa päivällisen, ja hän sanoi siihen: ’Parasta onkin että rouva harjoittelee, että jotakin osaa sitten kun kansa pääsee asiat järjestämään — ja neidit kanssa. Oppisivat edes huoneensa lakaisemaan’.»

Silloin oli mitta täysi, ja Marjatta sanoi irti Iitan ja selitti hätääntyneelle äidille, että tässä oli hänellä itsellään mainio tilaisuus korottaa nykyiset vähäiset tietonsa keittiöalalla laudatuuriksi.

»Tämä on vaikeatajuisempaa kuin Commedia dell’ arte, mutta huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Darmesteterin kielioppi. Pahinta on, etteivät nuo vanhat knoppologiat enää pidä paikkaansa», julisti hän kerran Greetalle ja Lailalle heittäen Kotiruoan halveksien luikumaan pitkin tyhjää keittiöpöytää.

»Mitä tuokin on olevinaan, tytöt? Tuossa sanotaan, että sokerikakkuun pannaan 6 munaa, 6 rkl. sokeria ja 6 rkl. vehnäjauhoja, vaikka siihen todellisuudessa pannaan 3 munaa, 2 perunaa eikä yhtään mitään muuta. Onni, että professori on niin leväperäinen että huonotkin kokeet läpäisevät.»

»Oho! Etkö muista, miten äiti työnsi jäkälävellin luotaan sanoen: ’mutta tätä soppaa minä _en_ syö’?»

»Mutta hän otti _kaksi kertaa_ porkkanapihviä, vaikka minä olin käyttänyt siihen pahentuneita lanttuja. Ja hän sanoi, että silakasta tehdyt vasikankyljykset olivat mainiot. Väittäkää vastaan, pojat!»

Greeta ja Laila eivät väittäneet vastaan, vaan seisoivat Marjatan edessä märät pyyhinliinat käsissään kukkuroillaan nöyrää ihailua.

* * *

Mutta eräänä aamuna, kun hän väristen kylmästä koetti kiemurrella Kauppatorin ostajatungoksen läpi, hän äkkäsi Greetan, joka innoissaan varpaillaan kurkkoi muutaman ihmisrykelmän takana.

»Marjatta, näetkö tuonne, sinä olet pitkä, katso tuossa. Onko tuon kansan takana se tämän aamun ainoa silakka?»

»Käytä imperfektiä, Greeta.» Ihmisjoukko hajaantui, ja punahuivinen eukko riepotti pois tyhjää laatikkoa.

»Onnellinen!» Greeta huokasi katsellen kateellisena Marjatan kassia. »Mutta sinulla ei ole sydäntä, olet kulkenut ruumiiden yli. Sen näen tuosta silakanhännästä.»

»Entä sinä? Mitä sinä täällä teet? Ja kassi kainalossa? Etkö tiedä, että se on avioliiton symboli?»

»Enkö minä muka jo voisi elättää miestä? Sörkässä on paljon mätiä hampaita. Kuule!» Greeta kumartui veijarimaisesti kuiskaamaan Marjatan korvaan: »Näin tyttöjen kesken: minä menin eilen naimisiin.»

Marjatta ymmärsi heti. Greeta ei ollut ainoa, joka oli siipiensä suojaan ottanut jonkun vainotuista.

»No, sitten saat heti minulta häälahjan. Jaetaan puoliksi.» Marjatta avasi kassinsa ja mätti summakaupalla jäätyneitä silakoita Greetan kassista otettuun sanomalehtipaperiin.

»Jo riittää, jo riittää! Kerro nyt vain, mitä näillä teen?»

»Pää vain pois, ettei kulu liiaksi rasvaa.»

»Rasvaa? Mitä se on? Jotain orkidean ja osterin välimailla kaiketi? Ei sellaisia eläimiä ole, sanoi hamppari, kun näki kengurun.»

»Paista hiilloksella sitten, ja syö pois sisälmyksetkin, kyllä ne menee alas, kun ei mitään tiedä.»

»Silakka on luomakunnan kruunu, sen ymmärrän nyt. Maailma on niin hyvä! Sain juuri enolta nämä perunatkin.»

Greetan kassi oli ihastuttavan pullea.

»Mutta ne painavat. Tiedätkö, minä olen tehnyt kauppasopimuksen omantuntoni kanssa. Joka kerta, kun ajan raitiovaunussa, siis uhraan punikeille, sakotan itseäni panemalla viisi markkaa säästölaatikkoon, ja sillä minä vielä rakennan voitonpatsaan Erottajalle, saatpa nähdä. Katso, liha on heikko ja Kallio kovin kaukana.»

Greeta oli entisellään, Jumalan kiitos.

»Tule pian meille, niin saat uusia neuvoja, ettei perheen tarvitse syödä halstaroituja silakoita koko vuotta.»

Mutta silloin Greeta synkkeni. Hän tarttui Marjatan hihaan, ja hänen äänessään väreili kipeä tuska.

»Marjatta, minä pelkään niin hirveästi ollessani poissa kotoa. Joku voi tulla sinne. Menen vain välttämättömille asioille. Ajattele jos...» Greeta puri hampaansa yhteen ja katsoi pois lopettamatta lausettaan.

He seisoivat hetkisen äänettöminä, ja Marjatta tunsi, miten sama tuska kaivoi kyntensä tuhansiin naissydämiin, jotka vapisivat rakkaittensa puolesta Suomen maassa samalla hetkellä.

Hän tahtoi leikinlaskulla auttaa raskasta tunnelmaa, kuten kirjoittamaton laki heidän toverusten kesken vaati.

»Hyvästi, ja onneksi olkoon, Greeta! Onko uudella miehelläsi edes kreikkalainen nenä?» Jostakin syystä hän kuvitteli Greetan saaneen osakseen jonkun kansanedustajan tai poliisiparan, joita ei aina valita nenän muodon mukaan sentään.

Hän siis hämmästyi suuresti, kun Greeta lensi tulipunaiseksi, hypähti nopeasti ensimmäiselle raitiovaunusillalle ja huusi sieltä:

»Apollomainen, usko pois! Etkö kadehdi minua?» Samassa hän huomasi joutuneensa väärään vaunuun ja pyrki ulos, mutta Marjatalla ei ollut aikaa odottaa hänen paluutaan, vaan hän käänsi askelensa kotia kohden myhäillen mielessään.