Heillä oli lyhyt matka. Marjatta ylläpiti keskustelua. Katu alkoi hämärtyä, ja yhä uusien tuttujen tervehdykset leikkasivat seurustelun riekaleiksi.

»Milloin olet tullut kenraaliksi, Birger?»

»Olenpa vain joku kersantin tapainen.»

»Mitä se on? Onko se likempänä everstiä vai luutnanttia?» Sydän silmissä Marjatta tutki vastaantulijoita. Hän alkoi tottua pettäviin univormuihin. Tuossahan oli hänen luokkatoverinsa Yrjö Salonen.

»Katsoppas! Eivätkö suomalaisetkin ole komeita poikia? Milloin sinä menit sotaväkeen?»

»Tahdoin tuntea _tekeväni_ jotakin. Marjatta, etkö...»

»Katso, Parala on rakuuna.» Marjatan suusta satoi pikku huomautuksia. Hänen ihollaan kierteli sähköinen, kutittava jännitys. Birger oli harvapuheinen.

Kotiovella he pysähtyivät äkkiä.

Marjatta säpsähti, kun hän kohtasi Birgerin katseen ojentaessaan hänelle kättänsä. Se vain sekunniksi pyyhkäisi hänen silmiänsä ja kääntyi heti pois. Siinä oli kiilunut jotakin uutta, joka teki hänet levottomaksi. Oikeastaan hänet teki levottomaksi Birgerin koko muuttunut ulkomuoto. Hän oli kuin lyhyempi ja tanakampi. Kypärä peitti korkean otsan, ja aurinko oli polttanut kasvojen alaosasta pois verettömän kalpeuden. Hän oli terveen ja voimakkaan näköinen, lukumiehestä ei ollut jälkeäkään.

Mutta Marjatta ei näyttänyt levottomuuttaan. Hänen maailmansa oli täynnä itsetietoista rauhaa.

Birger katsoi vakavasti häneen.

»Nyt emme jätä sitä kesken, Marjatta.»

Marjatta pudisti hymyillen päätänsä, mutta samassa nousi hänen mieleensä toinen ajatus:

»Niin, Birger — Oh, Birger, olisin ylpeä, jos saisin olla ystäväsi.» Ei pienintäkään epävarmuutta äänessä, vain vilpitöntä ihailua ja viileä älä-koske-minua-kehoitus.

Birger tarttui päättävästi hänen käsipuoleensa.

»Roskaa. Mennään ylös keskustelemaan.»

Marjatta oli taas koulutyttö, jolle nuori maisteri suvaitsi vapaahetkinään opettaa elämän totuuksia. Näinhän sen piti ollakin, aivan kuin entisaikaan. Ihoa piirteli yhä tuo sähkövirta, mutta se oli kai liikarasitusta, eikä Birger sitä nähnyt.

»Tule!» Oh, tätä vapaata juhlapäivää! Marjatta juoksi portaita ylös käsikädessä Birgerin kanssa, ja hänen mielensä jousti kuin vieteri tälle uudelle ilonaiheelle.

Pistäessään avainta reikään hän kuuli askeleita alhaalta. Hänen naurunsa kuoli. Noin ne silloinkin... Hyvä Jumala, älä anna heidän viedä Birgeriä... Hän painautui kiinni Birgeriin — Oh, entinen on kuollut. Birgerin ote oli väkevä, ja silmät kypärin alla kiehuivat. Marjatta sai oven auki ja astui sisään hengästyneenä äskeisestä juoksusta.

Birger odotti hetkisen, sitten hän seurasi sisälle sanaakaan sanomatta. Outo jännitys kuristi hänen kurkkuaan. Hänkin tunsi ratkaisun lähenevän. Hän muisti kuin sumussa kohtauksen tässä samassa eteisessä. Silloin hän oli äkkiä lukenut tuskanvääristämistä tytönkasvoista alastoman totuuden itsestään, ja se oli koskenut ilkeästi. Hän tiesi silloin saavuttaneensa sen päämäärän, mihin hän muka salassa itseltäänkin oli noina sekavina viikkoina tämän katon alla kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla pyrkinyt.

Hänellä oli ollut niin hyvä aika miettiä sitä jälkeenpäin — ja katua, ennen kaikkea katua. Siitä huolimatta ei hänen onnistunut herättää mielessään siihen vaadittavaa nöyryyttä. Sen kanssa hän kamppaili seisoessaan hämärässä, matalassa huoneessa uskaltamatta nojata inhoittaviin tapettiriekaleihin, katseensa konemaisesti siirtyessä toisesta lattialla lojuvasta ihmisryhmästä toiseen ja pommien kohistessa ja kivääritulen raksuessa Sörnäisten pimeydessä ulkopuolella. Sitä hän oli koettanut manata esille seikkailumatkallaan Viipuriin ja suinpäin hautautuessaan Helsingissä muodostetun jääkäriprikaatin lapselliseen sotilasjärjestykseen.

Ei, ei katuminen ollut häntä varten. Jumaliste, hän oli tullut pelkuriksi, luuli tarvitsevansa kuvitellun periaatepohjan toiminnalleen. Minne hän oli kadottanut oman itsensä? Miksi hän ei enää kehdannut tunnustaa, että tahtoi Marjatan itselleen, tahtoi häikäilemättä ja itsekkäästi hänet heti, kun vain saisi hänet silmiensä eteen, ja että se seikka oli sivuasia, oliko hänellä tilaisuus voittaa hänet Rainerilta avoimessa taistelussa vaiko varkaan tiirikalla, ja tekisikö hän vai eikö Marjatan onnettomaksi.

Tämä kirottu renessanssinen uhkeus, joka leijaili ilmassa tänä keväänä! Sehän lamautti ihmisen kyvyn suhtautua viisaasti tunteisiin ja tapahtumiin. Kaikki tahtoivat _elää_ voitettuaan kuoleman, ja kaikki tahtoivat elää täyteläisesti ja rohkeasti.

Birger paineli hermostuneesti kämmenellään tukkaansa ohimoilta. Iho oli kevätauringossa palanut turpeaksi ja helläksi, ja silmät aristivat.

Marjatta seisoi vieressä valkeana ja hoikkana seuraten häntä kirkkain, ystävällisin silmin. Vanhanaikainen, pitkä hame olkapäihin ja kapeihin käsivarsiin tiiviisti liittyvine pitseineen teki hänet kovin avuttoman näköiseksi.

Birgerin _täytyi_ saada puhua hänen kanssaan — ensikerran elämässään. Hänen täytyi saada tuo viileä tyttö lämpimien käsivarsiensa väliin ja siinä puhua hänelle ja tunkea silmien teräksisen kimalluksen takana piilevään todelliseen maailmaan.

Helkkarissa! Tämä oli jo rakastumista, lapsellista, järjetöntä rakastumista! Miksi hän ei työntänyt Marjattaa lähimpään tyhjään huoneeseen ja miehen parhaimmalla taktiikalla suudellut häntä omakseen? Miks’ei?

Birgerin pää oli tavallista enemmän painuksissa, ja hän näytti hidastelevan jokaista liikettään ikäänkuin voittaakseen aikaa. Marjatta seisoi hypistellen vyönsä pitkää silkkisolmua ja odotti.

Eteispöydällä oli sotilaslakki, ja ruokasalista kuului liikettä. Marjatta katsoi Birgeriin, joka näytti miettivältä. Ehkä hän oli oikeassa: Tätä ei saanut jättää kesken.

Kun ruokasalissa työnnettiin tuoleja, tempasi Marjatta auki oman huoneensa oven ja työnsi Birgerin sisälle, kuten silloin viikkoja sitten.

* * *

He pysähtyivät. Oli kuin syvemmältä huoneen hämärästä olisi kuulunut heikko huudahdus. Liikkuiko siellä sohvannurkassa jotakin? Marjatta ojensi nopeasti kätensä, ja kattolampusta helahti kirkas valo häikäisten hänen silmiään.

Oliko tämä noituutta? Mikä tätä päivää vaivasi? Olihan tuo pitkä sotilas Rainer Borg, ja tyttö, joka suunniltaan hätääntyneenä koki riuhtoa lettiään irti sotilastakin lujasta napista, oli Maire.

»Perhana!» Marjatta kuuli poikkipurrun kuiskauksen viereltään.

Marjatta ei sanonut mitään eikä liikahtanut, ennenkuin tyrmistyksekseen laukesi nauruun. Sitten sekin kuoli yksinäisyyttään, ja hän astui pari askelta eteenpäin auttaakseen yllätettyä paria. Ennenkuin hän ehti päästä tuon parkettierämaan poikki, oli kuitenkin Rainer terveellä kädellään kiskaissut letin irti, niin että iso tukko vaaleita hiuksia jäi riippumaan ylimmäiseen nappiin, ja Marjatta katsoi ympärilleen ihmetellen, mitä hänen nyt piti tehdä.

Miehet eivät ole humoristisia, Greeta oli taas oikeassa. Rainer oli niin vihainen kuin voi olla vain nuori mies, joka on joutunut läpeensä koomilliseen asemaan, ja Birger asetti nyrkit ryntäilleen ja nyökkäsi pari kolme kertaa harvakseen synkkänä kuin ukkospilvi. Vain Maire kykeni puhumaan.

»Nauraisin minäkin, Marjatta, ellen olisi aivan skalpeerattu», hän valitti, mutta huomasi samassa letin riippuvan olkapäällään ja hypähti peilin luo.

»Saanko ottaa neulojasi?» Hän kaatoi kristallilippaan nurinpäin mahonkipinnalle ja valitsi pari lujaa neulaa. Kädenkäänteessä oli tukka kiinnitetty, mutta Maire ei vielä lähtenyt peilin edestä, vaan jäi leikkimään Marjatan rasioilla avaten ja sulkien hiottuja kristallikansia, selkä muihin päin.

Äkkiä hän pyörähti ympäri. Hiusrajaa myöten hienosti vaaleanpunaiset kasvot kääntyivät äänetöntä kolmikkoa kohden. Hän avasi värisevät huulensa jotakin sanoakseen, mutta ääntä ei kuulunut. Katse hypähti rukoillen Raineriin, ja hiljaisuus tarttui hänen onneensa alkaen hitaasti kuristaa sitä kuoliaaksi.

Hitaasti, hitaasti Rainerkin heräsi. Hän pureskeli huuliaan ilkeän epämukava tunne ruumiissaan. Mitähän kaikki häneltä odottivat?

Maire oli todella itku kurkussa.

»Rainer, sano Marjatalle...» Hän kosketti kädellään Rainerin sidottua käsivartta.

Rainer käänsi päänsä ja näki viimeinkin, että epäilys oli hiipimässä vaarallisen lähelle Mairen mieltä. Verkko purkautui hänen ympäriltään, ja hän peitti salaa vasemmalla kädellään arat sormet.

Mairen mieli ponnahti heti korkeuksiin sen tuntiessaan. Hän otti huimasti härkää sarvista, vaikka se olikin olevinaan vain lapsellista vallattomuutta:

»Olitpa sinä, Marjatta, hyvä sentään, kun et huolinut Rainerista silloin hänen lähtiessään, niin että minä sain hänet nyt.» Hän painoi hellästi poskensa viheriää hihaa vastaan, mutta pelästyi samassa toisten jäykkyyttä ja pudottautui istumaan lähimmälle epämukavalle tuolille.

Rainer vilkaisi nopeasti Marjattaan, mutta sitten hänkin naurahti.

»Perolla olen käynyt, ja koko komppania tietää sen, niin ettei se ole mikään salaisuus.» Hän oli taas varma ja luonnollinen ja siirsi tuolin lähemmäksi Mairea aikoen istuutua, mutta huomasi samassa Birgerin seisovan edessään käsi ojennettuna.

»Terve mieheen, pitkästä aikaa, ja onneksi olkoon!»

»Terve! Kiitos!» Miehet seisoivat hetkisen silmäkkäin, ja vilpitön myötätunto pusertui toisesta lujasta kämmenestä toiseen heikompaan, mutta yhtä luotettavaan.

Rainer oli varttunut. Levoton ilmehtiminen oli kadonnut hänen kasvoiltaan, tuo eihän-vain-kukaan-pahastune-hymy oli jäykistynyt itsetietoiseksi kohteliaisuudeksi, eikä verikään enää yhtä herkästi läikehtinyt otsalle, jonka syventyneet lahdelmat kertoivat oman tarinansa kovasta ajasta, joka niin nopeasti oli tehnyt pojasta miehen. Kopeasti koholla oleva ylähuuli ja kavenneen nenän laajat sieraimet näyttivät raa’an leirielämän herättäneen eloon ominaisuuksia, joiden ei tietänytkään uinuneen tuossa sielussa, joka aina oli tuntunut sileällä kuin tarkoin kiilloitettu hopeapallo. Marjatta näki, että nyt hän tahtoi aina toimia uljaammin kuin muut ja sillävälin elää mukavammin kuin muut.

Näitä hän luuli ajattelevansa yhtä aikaa oman pyörremyrskynsä kynsissä, ja taistellessaan kuin henkensä edestä koettaen ymmärtää jotakin selittämätöntä. Jok’ainoa ajatus, johon hän yritti tarttua, valui kuin hiekka hänen sormiensa lomitse.

Hän oli leikillisesti taputtanut Mairen sileää päätä ja onnitellen nyökännyt Rainerille ja seisoi nyt kahdenvaiheilla, pitikö jäädä tähän hirveään paikkaan vai saisiko jo paeta yksinäisyyteen pois Birgerin silmistä, joiden hän tunsi kaikkitietävinä — itsehän hän oli hänelle ovet avannut — tunkevan raukkamaisen sydämensä salaisimpiin sokkeloihin.

»Tämähän on oikein juhlien juhla! Pitää hommata kahvia, ja...» Hän oli jo ovella, mutta käsi tarttui hänen vyötäisiinsä ja näennäisen keveä ote veti hänet kuin rautakahleessa muiden joukkoon.

»Istu vielä hetkinen. Kyllä täti rukiinsa polttaa yksinäänkin.»

Tänä noiduttuna päivänä hän antoi Birgerin painaa hänet sohvannurkkaan niin kapealle tilalle, että käsivarren jäädessä hänen ympärilleen hän luuli miltei istuvansa Birgerin sylissä.

Hän näki samassa, että Maire hengähti syvään hämmästyksestä, että Rainer nousi puoleksi, kulmat uhkaavasti kohoten paksuksi harjanteeksi, mutta että hän yhtä nopeasti vetäisi otsansa taas sileäksi pusertaen varoittavasti Mairen kättä, jonka hän taivutti pehmeäksi nyrkiksi kovien sormiensa sisään.

Birger vain jatkoi rauhallisesti äsken keskeytynyttä puhettaan:

»Sinä et siis käynytkään täällä komennuksella?»

Marjatta kuuli Rainerin korkean äänen rykäisten vastaavan virallisesti jotakin pohjoisesta.

Birgerillä oli paljon kysyttävää, mutta samalla hän ikäänkuin ajatuksissaan silitteli Marjatan ohimoilla riippuvia oikenevia kiharoita, ja Marjatta tunsi, miten hänen sormenpäänsä vapisivat. — Oh, hän tahtoo vain auttaa minua, pelastaa ylpeyteni haaksirikosta, vilahti ajatus Marjatan aivoissa, eikä hän voinut sille mitään, että ensi hädässään oli vain kiitollinen. Pääasia ikäänkuin siirtyi myöhemmäksi. Nyt hän sai vain antaa Birgerin ohjata kaikkea.

Auringon jälkihehku poskilla, juhlapäivän korkeajännitys ja Birgerin läheisyys, joka virtasi Marjatan ruumiissa lämpönä ja nautintona, huumasivat hänen ajatuskykynsä. Aalto aallolta valui vain kuumia sykähdyksiä hänen laihtuneissa jäsenissään, jotka tuntuivat hikisinä ja hyljättyinä värjöttävän väljissä vaatteissa.

Maire ja hän istuivat ääneti herrojen keskustellessa. Monta kertaa Marjatta oli jo päättänyt tehdä lopun tästä sietämättömästä ilveilystä, nousta ja iskeä totuuden heille vasten kasvoja, mutta yhtä monta kertaa oli hänen päätöksensä rauennut tylsään saamattomuuteen. Hän painoi vain päätänsä alemmaksi ja katsoi helmassaan hermostuneesti liikkuvia käsiään.

Keskustelu oli katkennut. Hajamielisenä Birger siirteli Marjatan kiharoita, kunnes korva oli kokonaan esillä. Hän piirteli sormellaan pitkin sen pyöreää kaarta.

»Käyttäisitkö helmeä, Marjatta? Äidilläni oli sellainen. Siihen voi teettää ruuvin.»

Silloin Marjatta sävähti ensikerran katsomaan Birgeriin, mutta käänsi heti katseensa muualle.

Hän näki silloin Mairen tekevän merkkejä Rainerille, joka vaistosi jotain outoa olevan ilmassa ja mieli päästä pois täältä.

»Tahtoisin esitellä sinut tädillekin. Mekin hiivimme suoraan tänne, Marjatta.» Maire oli noussut; hänestä Rainer oli muuttunut, kuin nuhteita saanut koulupoika, eikä hän pitänyt siitä. Hänen piti olla ylpeä ja rohkea — ja rakastunut. Rainer oli niin erilainen tänään.

* * *

Taas askeleita eteisessä. Greeta seisoi ovella ja hänen takanaan Laila.

Birger kohotti kulmakarvojaan ja nousi vetäen Marjatan viereensä. Greetan ilmeetön katse siirtyi tytöstä tyttöön.

»Ettet sinäkään sanonut minulle mitään, Greeta. Et antanut pienintäkään vihjausta.» Mairesta tuntui tyttöjen tulo turvalliselta, ja hän luuli voivansa olla närkästynyt.

Greeta kätteli vieraita kylmillä pienillä puristuksilla. Tätä hän ei olisi sentään suonut Marjatalle.

»Minähän kuulun nykyään perheeseen.»

Maire loisti taas vastakihlatun tytön ylimielisyyttä, Greeta ja Marjattakin olivat aina olleet vähän olevinaan; nyt hän tunsi etevämmyytensä seisoessaan käsi Rainerin hihanlaskoksessa. Rainer oli sittenkin jotain hirveästi kadehdittavaa, kaikki tytöt ihailivat Raineria. Nytkin Rainer seisoi ikäänkuin ylä- ja ulkopuolella kaikkia, katseen huvitettuna siirtyessä tytöstä tyttöön. Tuollaisiahan kaikki tytöt kai silloin olivat olleet, ja tuollaisia hän silloin oli _jumaloinut_. Mairen pilkallinen ääni leikkasi taas ilmaa:

»Kuka olisi uskonut, että Marjattakin lopulta ottaisi _tavallisen_ miehen.»

Greeta katseli Marjattaa. Mitä lieneekään tapahtunut, joka tapauksessa Valkopukuinen Nuori Tyttö on hävinnyt. Marjatan suu oli sievästi koossa, mutta tummat verilaineet vyöryivät vyörymistään hänen otsalleen. Marjatan hermot ovat huonontuneet, tuumi Greeta. Samassa näki hänen kokenut silmänsä, että Birger painoi Marjatan käsivartta kylkeänsä vastaan ja että heidän sormensa olivat lomikkain, ja hän ymmärsi syyn Marjatan raukeaan mielenliikutukseen ja senkin, että hänen oli autettava toveriaan parhaansa mukaan.

»Tavallinen mies! Kaikki miehet ovat tavallisia.» Hän näki Mairen silmäripsien nuorukaiseen suuntautuvasta hartaasta kaaresta, että Rainer Borg oli epäjumala eikä tavallinen mies. »Mutta mieheksi on maisteri Valli satumaisen hurmaava. Minä itse olen aina ollut onnettomasti rakastunut häneen, ja Erikin otin vain kun huomasin, etten sittenkään saanut häntä.» Greetan selitys oli ylen vakava, mutta veijari pilkisti esille hyppelehtivästä katseesta, eloisasta suusta ja leuan liioitellusta asennosta.

»Älkää naurako, lapset. Totuus ei pala tulessakaan. Ooh!» Greeta kääntyi pää kallellaan Birgeriin, joka kumarsi käsi sydämellään, ja Marjatta katseli ymmällään, miten idioottimaisesti täysikasvuiset ihmiset saattoivat leikkiä.

»Nyt olen parannettu, ja tietäkää, ettei mikään rakkausjuttu lopu, ennenkuin menette sen kohteen eteen ja sanotte: ’minä olin niin hirveästi rakastunut sinuun silloin’. Kas, sen jälkeen olette kuin kylvystä tulleet, voitte alkaa alusta taas. Tuo tunnustus on se piste, joka kuuluu lauseen loppuun. Ellei sitä ole, on tyylissä vika.»

Marjatta oli vetänyt kätensä pois Greetan lörpötellessä, mutta heti katunut sitä. Tuo äskeinen läheinen yhteys Birgeriin oli katkennut, ja samassa hän oli taas yksinään edesvastuussa itsestään. Greetan puhuessa hän viileni kuin vesisuihkussa. Kerkeys, millä kaikki hänen ystävänsä riensivät hänen avukseen, vain velvoitti häntä. Piste! Hänenkin täytyi hankkia tuo piste elämäänsä. Hän tiesi mitä Greeta tietämättään häneltä odotti. Hänen kuivat huulensa avautuivat tottelevaisesti, kun hän Mairen kääntyessä lähtemään virkkoi matalasti:

»Rainer! Kai on parasta, että tiedät. Minä lähetin sen... sen kirjeen... vastauksen... Tukholmaan.»

»Mitä?» Rainer veti kantapäänsä yhteen ja kauluksesta ylös sinisuoniselle ohimolle kohosi hitaasti tumma puna. Hän oli äärettömästi hämmästynyt. Ja mitä, mitä hänen piti sanoa tuolle valkealle tytölle, jonka sininen katse tunki ilkeän suorasti hänen silmiinsä ja joka keksi sanoa jotain tuollaista? Ach Gott! Kuin repäisten vapautui muiston virta hänen mielessään. Herra Jumala! Marjatta! Tuon viimeisen lapsuusvuoden ihana kukka! Rainer unohti ajan ja paikan, hän oli taas kesäyön nuori poika, joka hehkuen läheni ihailtuaan.

»En saanut sitä koskaan, Marjatta.» Se oli kuin kiihkeä anteeksipyyntö, ja ilmassa väreili kiitollisuutta.

Sitten kaikki muuttui — — —

Jäätävä hiljaisuus laskeutui Marjatan ympärille.

Se, mitä Mairen silmät heti olivat säkenöineet hänen kääntyessään Marjattaan päin, oli selvinnyt Rainerille, ja vähitellen Marjattakin alkoi ymmärtää mistä nyt oli kysymys. Hehku sammui ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, ja nuoren miehen ääni leikkasi kylmänä kuin teräs hänen jatkaessaan:

»Kaikki näkyy sentään parhaaksi kääntyvän. Onneksi olkoon!» Sanat olivat huolimattomat, mutta Birgeriin tähtäävä katse oli katkera ja pistävä, ja se sattui Marjattaan kuin piiskanisku, paljon pahemmin kuin ne sanat, mitkä vain Rainerin kädenpuristus pakotti pysähtymään Mairen huulille.

Kalkki oli juotava pohjaan. Jumaliste, Elämä ei tinkinyt maksuissaan.

Hänen ei tarvinnut katsoa Birgeriin tietääkseen, mitä nyt oli tehtävä. Greeta katsoi häneen jännittyneenä, ja Laila olisi antanut maailman siitä, ettei olisi tullut sisälle.

Marjatta astui Rainerin eteen yhä edelleen kummallisen tyynenä. Olihan tämä välttämätöntä, eihän Rainer saanut halveksia miestä, jota... joka oli Marjatan ystävä. Rainerin ylenkatse kirveli kuin tuli, sillä Birgeriä ei _saanut_ kukaan ylenkatsoa.

»Älä mene vielä!» — Oh, miksi piti Mairen olla mukana, ja noiden muiden? Mutta tätä ei uskaltanut enää lykätä. Marjatan ääni oli vieläkin korkea ja kirkas, kuin heijastus aamupäivästä.

»Sinun täytyy tietää vielä sekin, että näytin kirjeen Birgerille, ja että hän on menetellyt kuin kunnian mies.» Uh, miten järjettömältä tuollainen vakuutus kuului tällaisessa arkisessa ympäristössä. Mutta kukaan ei huomannut siinä mitään naurettavaa. Rainer vain kohautti olkapäitään. Marjatta kiiruhti lisäämään — vastahakoisesti:

»Nyt... äsken... hän vain koetti auttaa minua... tällä hetkellä. Sinun täytyy uskoa sanani.»

»Etkö siis ole... kihloissa Vallin kanssa?» Rainer oli ällistynyt. Piru vieköön hameväen ja heidän konstinsa.

»En.» Marjatan kasvot leimahtivat taas. »En, en, en ole koskaan ollut...» hän kääntyi Birgeriin, jonka ripset sulkivat silmien ilmeen näkymättömiin, »enkä tule koskaan olemaan». Se kaikui aivan tarpeettoman kovasti hiljaisessa huoneessa.

Miesten katseet kohtasivat vielä kerran toisensa, ja Rainer uskoi. Maire hymyili pilkallisesti, mutta vain silmänräpäyksen ajan. Hän oli aivan liiaksi rakastunut kauniiseen sulhaseensa viitsiäkseen olla kauan pahalla tuulella:

»Tule, Rainer!»