Niin paljon, niin kaamean paljon surusanomia toikin voittajajoukko mukanaan, mutta ne painettiin pohjalle ja kyynelet itkettiin salatuissa kammioissa. Historiassa ei lasketa äitejä, sisaria, vaimoja ja morsiamia, vaan mieshukat ja voitot ja tappiot, ja on hetkiä, jotka ovat meillekin vain puhdasta historiaa.

Ihmisten katseet, tunteet ja sydämet laajenivat, ja arkielämä kirkastui kirkastumistaan puhjeten vihdoin ihanaksi pyhäpäiväksi, jonka muisto vieläkin soi tämän harmaan kansan mielissä kuin kultainen hymni.

Se oli tuo ihmeellinen toukokuun päivä, jolloin Suomen valkoinen armeija marssi pääkaupunkiin.

Se kaikui niin kauniilta jo sanoina, ja se lumosi ihmisen häikäisevänä todellisuutena. Ilma siinsi sähköistä odotusta, se kietoutui Marjatan ympärille notkeana noitavaippana, joka muutti kaiken, kaupungin, ihmiset ja hänet itsensä kumman epätodellisiksi, kuin kulisseiksi suurelle sankarirunoelmalle.

Hän seisoi valkoisessa puvussa ylioppilaslakissa ja heleässä osakuntanauhassa Esplanadin laidalla ja tunsi mielessään kuin olisi ottanut veitsen ja ratkonut ja liistinyt yltään talven hirmujen mustan kuoren ja hädän ja häpeän luihin syöpyneet siteet, niin että Jumalan vapaa aurinko pääsi paistamaan taas suoraan hänen sydämeensä.

Tuo suuri kuvaelma kulki hänen ohitseen jo kaukaa ennustaen tuloaan jyrinällä, mikä lähetessään selveni riemuhuudoiksi, joita tämä vuosisatoja mykkänä seisonut kansa ei enää hennonut katkaistakaan kerran niihin lauettuaan, ja hyrskysi pään yli Porilaisten-, Karjalan-, Jääkärimarssien, Sotilaspojan ja kymmenien muiden ikivanhojen ja uuden uutten sotasävelten ylpeillä laineilla.

Hän oli niin liikutettu, että voi pahoin. Jumala on hyvä, kun salli hänen elää tämän päivän. Hän sai nähdä valkoisen kenraalin, sai nähdä vierailta mailta tulleet auttajamme, sai kuulla katujen vieriä vyöryvät tervehdyshuudot hoikan karjalaisen, personifioidun jääkäritarun ratsastaessa ohitse.

Hän ei enää ymmärtänyt mitään. Kyynelverhon läpi hän näki vielä joukkoja, joukkoja ja yhä joukkoja marssivan ohi samojen korskeiden sävelten kannattamina, näki ankarat, kuin kiveenhakatut suomalaispiirteet, näki kuusenoksat Tampereen valloittajien lakeissa, näki pikku sotilaspoikien pelkäämättömän parven —

Kädessään hänellä oli rutistunut pitsireunainen nenäliina. Oli kai ottanut sen esille liehuttaakseen joukoille. Nyt hän pyyhkäisi salaa poskiaan sillä. Päätä huimasi, jalkoja pisteli, mutta vielä hän tahtoi kestää, kun kerran hänet oli asetettu tälle kunniapaikalle.

Vastapäisessä ihmisjoukossa oli hänen silmiään jo jonkun aikaa houkutellut vihreä pilkku, jääkäritakki, joka nyt selvästi erottautui ympäröivästä tummuudesta. Oikeaa kättä kannattava side selitti sotilaan olon yleisön joukossa, joka auliisti oli avannut hänelle tien lähimmäksi nuoraa. Marjatta koetti katsoa muualle, mutta taas palasi katse, siirryttyään lipusta lippuun, koristetusta ikkunasta ikkunaan, tuohon paikkaan vinosti vastapäätä häntä. Oli kuin joku sieltäpäin olisi nyhjäissyt häntä. Ja nyt hän näkikin. Jääkärin vieressä seisova suruhuntuinen nainen nyökkäili hänelle innokkaasti ja laski samassa kätensä upseerin hihalle ja kuiskasi tälle jotakin katse hyväillen kiinnitettynä kauniin nuorukaisen ahavoituneeseen muotoon. Upseeri käänsi nopeasti kasvonsa suoraan Marjattaa kohti, joka näin kaukaakin näki, että hänen ihonsa tummeni ja että kapeille poskille lehahti poikamainen hämmennys, mutta samassa jääkäri jäykistikin ruumiinsa sotilaalliseen tervehdykseen ja käänsi sitten päänsä sivulle jääden itsepintaisesti tuijottamaan sinnepäin välittämättä mustaharsoisen naisen innokkaasta kuiskailusta.

Marjatta oli heti tuntenut tuon hymyn, ja veri oli kohahtanut hänen otsaansa asti eikä pitkiin aikoihin lakannut tykkimästä äsken niin kylmällä iholla. Vaistomaisesti hän kurkotti molemmat kätensä tervehdykseksi nuorukaiselle, jota tällä hetkellä vilpittömästi luuli uskollisesti odottaneensa nämä pitkät ajat, mutta Rainerin jäykkä virallisuus karisti ne alas. Hän sai siis vain lennättää sädehtivän onnittelunsa kookkaalle rouva Borgille, jonka mahtava, rikkaanrouvan timanteissa ja turkiksissa kenottava kopeus näytti kohtalon monien iskujen alla sulaneen vain anteeksiannettavaksi äidin ylpeydeksi. Hän oli saanut Rainerin takaisin kuin korvauksena siitä ruskeasilmäisestä koulupojasta, jonka jättämää surua niin kovin vähän lievensi muisto hänen lyhyestä sankariurastaan.

Rainer! Siinä oli Rainer Borg! Marjatasta Rainerin tulo kuului kuin kruununa tähän päivään. Taikapiiri sulki yhä pois kaikki ristiriidat, ja elämä oli niin kirkasta ja yksinkertaista. Hän menee vain Rainerin luo ja sanoo: »Tässä olen, ota minut, jos tahdot.»

Marjatta loi salavihkaa silmäyksiä kadun yli. Sekin, että Rainer oli niin muuttunut, oli paikallaan. Marjatta oli kuin pääosan esittäjä isänmaallisessa näytelmässä, joka tänä täyttymyksen päivänä kehittyi vaikuttavaksi loppukuvaelmaksi, missä urhoollisuus saa uskollisuuden palkakseen, jonka jälkeen esirippu laskeutuu ja katselijat menevät kotiin ylen tyytyväisinä näytelmään, näyttelijöihin ja koko maailmaan, eikä kukaan kurkista kulissien taakse ja kysy, miltä näyttelijät näyttävät pestyhän ihomaalin kasvoiltaan. Sen esiripun eteenhän Marjatankin ajatukset pysähtyivät tällä ihanalla juhlahetkellä, jolloin yksityisten ihmisten pikku pyrkimykset tuntuivat niin naurettavan vähäpätöisiltä.

Mielessään lämmin rauha hän asettui vain odottamaan. Tänään kaikki oli täyttyvä.

Rainer ei kertaakaan katsonut häneen, mutta se ei Marjattaa huolettanut. Rainer oli ikäänkuin sivuseikka hänelle. Hän oli itse menetellyt oikein, oli ollut sellainen kuin aina oli ajatellut olevansa, ja se täytti hänet tyynellä onnella.

Kerran katsellessaan taas tuohon vieraaseen sotilaaseen, joka oli ollut Rainer, Marjatta huomasi hänen siirtyneen taemmaksi väkijoukkoon, ja hetken kuluttua hän oli kokonaan kadonnut. Mutta silloin joukot olivat jo taas lähenemässä paluumatkalla Nikolainkirkosta, eikä Marjatta ehtinyt ajatella muuta.

Paraati marssi taas ohitse kantavien riemuhuutojen, raikuvien torvien, kumeiden rumpujen ja maan töminän säestämänä. Ja Marjatta vaipui taas juhlahetken hurmioon eikä herännyt omaan minäänsä, ennenkuin kaikki oli ohitse.

* * *

Hän oli luvannut tavata Greetan pienessä ravintolassa Aleksanterinkadun varrella heti paraadin päätyttyä. He söivät kaikki ulkona, että äitikin, joka oli taas ottanut keittiön haltuunsa, saisi lupapäivän. Marjatta oli hieman väsynyt eikä tarkannut vastaantulijoita kiiruhtaessaan sotilaita ja surupukuja vilisevän ihmistungoksen läpi.

Greeta odotti jo häntä.

»Viimeinkin! Luulin sinunkin jo joutuneen suden kitaan. Istu nyt sukkelaan ja syö, ennenkuin porsaankyljykset katoavat. Olen koko ajan epäillyt niiden olevan vain unta.»

Greetaan ei purrut mikään. Erik Karén oli haavoittunut valtausyönä, mutta tuon pahimman viikon jälkeen, jolloin Greeta ei ollut näyttäytynyt kellekään, hän oli saapunut Salinille laukkuineen täydelleen entisenä Greetana. Äiti, joka Marjatan suureksi ihmeeksi oli lämpimästi kiintynyt hänen vallattomaan ystävättäreensä, oli kirjoittanut Greetalle lippusen pyytäen häntä muuttamaan heille virkistymään.

»Syö, syö! Sinulla ei tietystikään ole leipäkorttia etkä sinä saa tuota lanttuleipää ilmaiseksi. Ole hyvä!» Greeta veti elegantista laukustaan esille kovan leipäkannikan. »Missä sinä seisoit? Etkö osaa puhua?»

Kyynelet nousivat Marjatan silmiin.

»Mitä nyt? Oletko sinä hysteerinen, vai onko sinulla liikavarpaita? Syö!»

»Minä tahtoisin kuolla!»

»Kiinan keisari!» Greeta heilautti päätään, mutta Marjatan täytyi sanoa se:

»En tahtoisi enää elää arkipäivää tämän jälkeen.»

»Suoraan sanoen: en minäkään.» Greeta oli vakava. Tänään _oli_ ollut sunnuntai hänellekin, vaikk’ei hänen päähänsä olisi juolahtanut ilmaista sitä tuolla tavoin. »Mutta mieluummin sittenkin arkipäivä kuin ei mitään.» Vaitiolo. »Erik pääsee huomenna kotiin, ja niin kauan tahdon kuitenkin elää.»

»Niinkö!» Kaikkihan oli vain onnellista tänä päivänä.

Marjatta koetti pysyttäytyä juhlamielellä, mutta äkkiä alkoi hänen nuori ruumiinsakin vaatia oikeuksiaan. Marjattaa hävetti, mutta hänen oli nälkä.

Greeta näki hänen katseensa muuttuvan ja nauroi:

»Syö poika vaan äläkä puhu pötyä. Kyllä sinäkin tahdot elää, sen näkee aistillisesta alahuulestasi, kuten tuo hirveä papukaija — mikä hänen nimensä taas olikaan? — Toini, aikojen alussa sanoi pöytäkumppanilleen osakunnan vuosijuhlassa. Muistatko inspehtorin miinin?» Siitä oli varmasti kulunut tuhat vuotta, mutta vieläkin täytyi heidän nauraa sille.

Lämmin ruoka oli virkistänyt Marjattaa, ja Greetan lörpöttely oli kuin lähdevettä.

»Ja tohtori Kolille hän selitti Gradinilla, että mies on intressanteimmillaan kolmikymmenvuotiaana, koska hän silloin tietää mitä synti on. Missähän hänkin nyt vaikuttaa?»

»Avioliitossa pikkuruikkuisen asemapäällikön kanssa, joka ei ole intressantti vieläkään, vaikka alkaa lähetä neljääkymmentä. Eikä papukaijakaan ole yhtään hauska enää. Tapasin hänet syksyllä täällä pyöreänä kuin papu, ja hän _punastui_, kun kysyin, voiko hän nyt asiantuntijana sanoa, onko rakkaus todellakin enemmän ruumista kuin sielua?»

»Sinähän olet hirveä!»

»Itse hän sen sanoi keltanokkana. Jotakin rangaistusta hänen täytyi saada. Lapsellisuuttahan se vain oli silloin, ja nyt hän on onneksi enemmän kiintynyt lastenhoitokirjoihin kuin Söderbergiin. Kymmenen vuoden perästä sensijaan saamme olla valmiit vastaanottamaan jonkun teoksen ’om själens obotliga ensamhet’, sillä silloin lapset ovat jo koulussa eikä hän enää jaksa keksiä uutta tyyliä. — — — Apropos tyyliä, korkeata tyyliä tietysti! Luulin sinunkin tullessasi joutuneen sen lohikäärmeen kynsiin, sen Brynhilden tai Adelheidin, sen professuurskatätisi. Hän pysähdytti minut täällä ovella, tarttui käteeni ja piti siitä kiinni koko keskustelun ajan, ja minä pelkäsin niin hirveästi että hänen hanskansa olisivat värjätyt, että intelligenssini seisoi kuin tukki.» Greeta tarkasteli huolestuneena uudenuutukaisia, hurmaavia juhlahansikkaitaan.

»Hän säteili aluksi isänmaallisuutta, kuten sinäkin — sinä olet muuten aika lailla hänen näköisensä, vaikk’et yhtä lahjakas, Jumalan kiitos — mutta sekin kesti vain viisi minuuttia, ja sitten hän oli taas utelias: ’Missä Marjatta ja Laila ovat? En ole tavannut heitä moneen viikkoon.’ Selitin, että Laila on Valkopukuinen Nuori Tyttö — kuinka hän ei sitä arvannut? — mutta ennenkuin ehdin pröystäillä sinunkin kunniallasi, hän jo nyökkäsi ihastuttavan ystävällisesti: ’Niin, niin, se aika on jo ohi teiltä.’ Uskotko, että sain palan kurkkuuni, ja hän jutteli jo taas siitä, että hän oli tavannut luutnantti Borgin, ja sitten hän kiinnitti minuun viekkaat silmänsä: ’Ja maisteri Valli on kuulemma asunut siellä koko kapina-ajan.’ Kun olin kestänyt katseen viattomana kuin karitsa, hymyilivät hänen ryppynsä taas: ’Mutta teillä nykyajan naisilla on niin paljon omia harrastuksia, ettette kai välitä sydämen valloituksista?’ Se, katso, oli tarkoitettu lohdutukseksi minulle itselleni. Silloin ensikerran totisesti iloitsin siitä, että Erik oli antanut minulle myöntävän vastauksen. Mitä sinä naurat? — — — Huokasin siis tädillesi, että minulla on kiire, sillä mieheni makaa haavoittuneena sairaalassa. Oh! Professuurska vaati jyrkästi detaljeja, ja sitten hän onnitteli minua makeasti ja vilpillisesti. Etkö sinäkin ole huomannut, että hänen mielestään tehdään jotenkin vääryyttä menneiden sukupolvien naisille, kun me, jotka kuitenkin olemme saaneet niin paljon enemmän kuin he, niin paljon heiltä kiellettyä, vielä sitäpaitsi ’pääsemme naimisiin’ ja ’tulemme onnellisiksi’? Ja kai se onkin epäoikeudenmukaista, vai mitä luulet? Olisihan tätisi itsekin nykypäivinä vallan hyvin saattanut saada tohtorihatun — sekä vielä Sebastianinsakin kaupanpäällisiksi. Mistä hän tietää, että meidän miehemme yhdeksässä tapauksessa kymmenestä pakottavat tai narraavat meidät panemaan tohtorihattumme naftaliiniin.»

Greeta sipaisi kielellään kapeita huuliaan ja katsoi hetkisen hajamielisesti suoraan Marjatan silmiin. Sitten hän taas heräsi:

»Häntä lohdutti hieman se, että Erik oli vain voimistelunopettaja ilman noita ainoita autuaaksitekeviä akateemisia oppiarvoja. Hän mainitsi myös hyväntahtoisesti toivovansa, etteivät opinnot ole liiaksi vieroittaneet minua naisen todellisista tehtävistä ja ettei mieheni heti huomaisi kovin suuria puutteita kodin hoidossa. Hymyilin yhtä makeasti ja sanoin, että koska olin sentään jo onnistunut jotakuinkin mukautumaan niihin velvollisuuksiin, jotka hän vanhana rouvana ymmärtää ennen muita avioliittoon kuuluvan, ja joista todellakin meikäläisten tyttöjen ajatukset, sanat ja työt ovat sangen vieraantuneet...»

»Greeta! Sinähän olet pahempi kuin Toini!»

»Mutta tätisi ei ole mikään keltanokka, enkä minä edes sinullekaan tavallisesti juttele tällaisia. Sitäpaitsi kehuin vielä suorittaneeni loistavasti kemian ’kokkikirjan’ ja viimeksi eilen poranneeni erään maalaisisännän hampaista perheelleni kymmenen kilon siankinkun, joka saapuu tänne jo ensi viikolla.»

Marjatta oli lopettanut ateriansa ja oli kylläinen ja tyytyväinen.

»No, sille täti ainakin osasi antaa arvoa.»

»Professori vielä enemmän. Hän riippui koko ajan rouvansa vieressä, posket riippuivat, silmänalustat riippuivat, entinen leuka riippui, vaatteet riippuivat, ja hänen silmänsä kävivät aivan haaveellisiksi, kun turhaanlausuin kinkun nimen. Tuntui niin pahalta, että päätin lähettää hänelle oikein paksun kimpaleen, kunhan sen itse saan. Toivottavasti Kunigunda tulee mustasukkaiseksi.»

He joivat hitaasti kahvinsa jonkinlaisten »leivosten» kera, jotka eivät olleet ikänään nähneet jauhoja eivätkä sokeria, ja juttelivat niitä näitä.

»Tiedätkö, nyt minä olisin sillä tuulella että tahtoisin olla mies ja ottaa hyvän sikarin.»

Greeta veti laukustaan hopeaisen savukekotelon.

»En polta julkisesti. Äiti ei pidä siitä, ja kun niin vähällä...»

»Ei Erikkään, mutta etkö huomaa kaikesta minun viettävän viimeistä lupapäivää?» Greeta sytytti kiivaalla vetäisyllä ja tarjosi tulta Marjatallekin. Hän pudisti päätänsä.

»Olen taas niin tottumatonkin. Suuhun jää paha maku.»

»Ja Birger on kaupungissa.»

Marjatta lensi hehkuvan punaiseksi. Noin suoraa hyökkäystä hän ei ollut odottanut. Greeta katsoi värähtämättä hänen silmiinsä ja odotti jotakin. Marjatta oli näinä viikkoina oppinut antamaan arvoa Greetan häikäilemättömälle suoruudelle. Siihen saattoi luottaa.

Hän hypisteli kapeita savukkeita järjestellen niitä koteloon:

»Silloin — tiedäthän — lupasin odottaa Rainer Borgia.» Marjatta ei katsonut ylös, mutta kuuli, että Greeta napsautti kielellään kitalakeen. Se merkitsi sitä, että asia oli hänestä vakava.

Hän karisti huolellisesti tuhkan tulitikkupitimeen:

»Ja aiot pitää lupauksesi?»

Marjatta nyökkäsi.

»Ja tulla onnettomaksi?»

»En!» Marjatta ei ollut enää riepu, vaan jännettä ja ajatusta.

»Aivan oikein. Emme me tule onnettomiksi. Sehän olisi naurettavaa. Mutta lupasiko Borgkin odottaa?»

Marjatta viivytteli hetken. Hän ei todellakaan muistanut.

»Se ei kuulu tähän. Nyt on kysymys vain minusta. Ja niin kauan kuin minä olen minä, täytyy minun pysyä sanassani.»

»Muuten et voi kuolla rauhassa. Tunnen sen mainiosti. Se on kuin minun suustani. Ja kuitenkin...» Greeta oli kenties hieman ironinen. »Etkö sinä kerran luullut olevasi rakastunut Birgeriin?»

»Olin hermostunut. Itsehän sanoit, että me olemme laihduttaneet yltämme pois rasvakerroksen, niin että hermomme ja tunteemme ovat välittömästi pinnalla ja tekevät meille kepposia silloin kun sitä vähimmin odotamme. Mitä muuten rakastuminen onkaan?»

Greeta hymyili hienosti eikä vastannut mitään.

»Jos Rainer olisi asunut meillä silloin, olisin kai ollut rakastunut häneenkin.» Asia oli Marjatasta ylen selvä ja loogillinen.

»Aiotko siis mennä naimisiin hänen kanssaan?»

»Jos hän tahtoo minut.»

»Älä teeskentele!» Greeta oikein suuttui.

»En voi muuta. Tällaiseksi olen kasvanut, ja niin kauan kuin minä olen minä...»

»Tulet sinä tarjoamaan Borgille palkkioksi oman korkean persoonasi ilman asiaankuuluvia tunteita. Mikä hiivatin operettiprinsessa sinä luulet olevasi! Ja vain operetissa näytäntö loppuu vihkiäisiin, elämässä se, totta vieköön, silloin vasta alkaa. Oh, sinä olet _kasvanut_ tuollaiseksi, mutta _syntynyt_ sinä olet heittäytymään Birger Vallin syliin ja antamaan palttua periaatteille ja minälle.»

»En voi sille mitään. Olen itse punninnut tämän asian...»

»Roskaa! On asioita, joita ei voi ’itse punnita’. Luuletko sinä, että minä punnitsin mitään sillä hetkellä, jolloin ryntäsin Erikiä vastaan pimeällä kadulla ja _kosin_ häntä hädissäni, kun hän, hullu, olisi muuten ennemmin jäänyt ammuttavaksi kuin tullut luokseni turvapaikkaan?»

»Miksi meille olisi annettu järki, ellei erottamaan oikeaa väärästä?»

»Kiinan keisari! Vieläkö sinä hourailet järjestä — tänä keväänä! Miten hitaasti sinä kehityt. Sen aika on kuollut.»

»Mutta minä kuulun siihen aikaan ja minä tahdon olla uskollinen sille, niin kauan kuin olen Marjatta Salin.»

»Mainiota! Minä olin myös kerran Greeta Hamara, odontologian lisensiaatti, mutta nyt olen vain rouva Karén. Tiedätkö...» Greetan savuke oli aikaa sitten sammunut hänen ilmehtiessään hyvinhoidetuilla laihoilla käsillään, »me olemme olleet vääriä profeettoja. Yhteiskoulut, urheilut, tieteellinen työ, ne eivät ole vapauttaneet meitä. Me olemme hetken tullen yhtä paljon naisia kuin jos olisimme kastelleet kukkia tai vaihtaneet kääreitä koko elämämme ajan. Ne ovat kenties hieman hienontaneet luonnon ilmenemismuotoja ja aivan varmasti lykänneet katastrofia useampia vuosia...»

»Ne ovat tehneet meidät sen herroiksi.» Marjatta keikautti päätään. Kyllä hän töistään ja ajatuksistaan vastaa, niin kauan kuin vain on terve. Hän ei voinut olla katsomatta vastapäisen seinän isoon peiliin. Siinä hän kohtasi Greetan katseen:

»Et ole hullumpi tänään. Vahinko, ettei tuo täti nähnyt sinua. Sinähän vasta oletkin tyypillinen Valkopukuinen Nuori Tyttö. Oh, sinähän olet aivan läpeesi, sielusta ja sydämestä Valkopukuinen Nuori Tyttö, ja sellainen tulet olemaan, kunnes joku mies tulee ja _pakottaa_ sinut riisumaan maskeraadikorusi.»

»Niin, sinä olet aina niin varma.»

Greeta imeskeli kiivaasti uutta savukettaan, niin että pää hehkui pitkänä puikkona. Sitten hän painoi sen sammuksiin kuppinsa reunaan.

»Ystävämme tuolla alkaa hermostua.» Hän viittasi tarjoilijalle. »Olemmehan tosiaankin hieman poikenneet asiasta, mutta sinun sielusi kaipasi ilmeisesti valaistusta.» Hän kokoili tavaroitaan:

»Kenties olisin sinuna yhtä idioottimainen minäkin. Kuka sen tietää? Kaikkihan me koetamme pyrkiä siihen, mitä nimitämme onneksi» — Greeta jatkoi esitelmäänsä ottaessaan päällystakkinsa ja vielä kadullakin — »ja koetamme saavuttaa sen tekemällä mahdollisimman pienen määrän muita ihmisiä onnettomiksi».

»Siinäpä se.»

»Niin, riippuu vain temperamentista, asetatko lauseen alun vai lopun etualalle. Sinä luulet, että elämä on jaettu ruutuihin kuin shakkilauta, ja että puunukke-ihmiset liikkuvat suoria uriaan seuraten lakeja, joita luetaan kirjoista. Ehei!» Greeta hymyili ivallisesti. »Luulenpa sinunkin jo tehneen yhden jos toisenkin hevoshyppäyksen nuoressa elämässäsi.»

Marjatasta oli äkkiä kuin kuopan reuna alkaisi murtua hänen jalkojensa alla, mutta nopeasti hän voitti tuon tunteen. Hänen suonissaan ei tänään virrannut verta vaan lämmintä, makeaa maitoa.

He pysähtyivät kadunkulmaan. Greetan piti vielä käväistä sairaalassa. Hän näki Marjatan kirkkaasta ilmeestä, että sanansa olivat langenneet kivikkoon. Oh, hänen täytyi ihailla tuota nuorta Don Quixotea, jonka hän itse oli nähnyt kasvavan ja joka niin rohkeasti piti kiinni heidän yhteisestä entisyydestään, vaikka olikin jo saanut maistaa kirpaleen katkeraa totuutta.

»Oletko matkalla kotiin päin?»

Birger Valli kypärä päässään ja Helsingin Jääkäriprikaatin univormu yllään seisoi heidän välissään.

Greeta oli astumalla askelen taaksepäin joutunut kuin eri seuraan, eikä heistä kumpikaan huomannut, milloin hän oli kadonnut. Hän seurasi silmillään etäämpää poistuvaa paria ja kohautti olkapäitään. Hän oli vilaukselta nähnyt Birgerin kasvoilla päätöksen varjon, ja hän tiesi Birgerin harvoin luopuvan päätöksistään, jos hän kerran vaivaantui niitä tekemään. Mutta sääli oli, oli sääli, että Marjatan sielullinen pystypäisyys, viimeinen jäännös heidän ylpeiltä tyttöajoiltaan, joutui jo näin pian näin ankaran koetuksen uhriksi. Vaikka hän itse puolestaan oli jo kauan sitten luopunut entisistä unelmistaan, ei hän tuntenut pisaraakaan vahingoniloa, vaan jonkinlaista surua, kun hän kääntyessään jatkoi äskeistä ajatuksenjuoksuaan.

»Ennen iltaa on Marjatta shakmatti, väittäkää vastaan!»