Rainer hengähti helpotuksesta sulkiessaan oven takanaan. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Kiusallista, että tyttöjen aina pitää _puhua_ kaikesta ja kaivaa esille vanhoja juttuja ja panna toimeen kohtauksia. Mutta uljas hän oli, Marjatta!

Eipä olisi Rainer kuitenkaan tahtonut olla Birgerin sijassa. Ei hemmetissä. Mairen silmät katsoivat häneen läpikuultavan lämpiminä. Hänen sielussaan ei ollut varjon hiventäkään, ei pienintä syvennystä, mihin ei Rainerin katse olisi vapaasti saanut tunkea. Siinä oli rakkautta ja lepoa, ja se aika oli jo ohi, jolloin Rainer luuli elämän tarkoitukseksi ja perheonnen ytimeksi sukkelaa tai syvämietteistä keskustelua viisaan vaimon kanssa. Marjatan tyttömäinen sulous oli karkeaa valhetta, eikä mies, piru vieköön, tahallaan suostu iänkaiken väistelemään tuollaisen pingoitetun mielikuvituksen salakavaloita hyökkäyksiä arkoihin kohtiin.

Ei, pikku Maire, se oli toista. Hänen täytyi heti oven takana vetää tyttönsä rinnalleen ja suudella lämmintä, lujaa suuta ja tuntea sen rakastavasti vastaavan ja pehmeän vartalon antautuvan nöyrästi hänen syliinsä. Sellainen piti hänen tyttönsä olla.

Ja Maire oli onnellinen. Tähän suudelmaan hän uskoi, ja sen tähden hän tuulahduksena antoi kaikille anteeksi. Tuolla sisällä oli ollut niin kummallista.

»Tiedätkö, minä olen aina ollut mustasukkainen Marjatalle.» Hän hymyili kuitenkin kysyvästi rakastettunsa suuhun.

Rainer puhui huulet kiinni hänessä:

»Se oli turhaa, sehän on ohi jo.»

»On, on! Hän ei ikänä osaakaan rakastaa, eihän?»

»En luule.» Samassa Rainer taas veti Mairen terveellä kädellään kiivaasti syliinsä: Mutta _jos_ hän osaa! Herra Jumala! _Jos_ hän joskus _oppii!_

Greeta ja Laila tietysti yllättivät suutelevan parin, mutta Greeta ei ottanut asiaa juhlallisesti.

»Pardon. On vain yksi ovi tästä huoneesta, ja sisällä olimme vielä enemmän tiellä. Ja voithan sinä sitten tulla meille katsomaan, miten me suutelemme, jos olet kostonhimoinen.»

Maire nauroi kulmat punaisina, mutta myöhemmin hän sanoi Rainerille vahvasti epäilevänsä, tokko siellä Karénilla koskaan suudellaankaan, ja kun Rainer huomautti jotakin Greetan menneisyydestä, väitti hän, että Greeta suuteli poikia, niinkuin me sanomme hyvää päivää ja hyvästi, ja väitti sitä vain kauniiksi tavaksi.

»Kyllä minä tiedän, hän on kylmä kuin ahven — sen hän on näköinenkin — eikä hän tiedä mitä suuteleminen merkitsee —» Maire hymyili niin, että vahvat hampaat hohtivat punaisien huulien välissä, »— enempää kuin Marjattakaan».

Rainer painoi poskensa hänen suutaan vastaan. Heillä oli tapana aina istua näin lähekkäin — sehän heistä juuri olikin kihlausta. Mutta Rainerin mielessä leimahti muisto kuutamosta, syreenistä ja satakielestä ja tytöstä, joka ei tietänyt mitä suuteleminen oli ja jolle hän ei osannut sitä opettaa. Siitä ei Maire ollut kuullut mitään eikä hänen tarvinnut kuullakaan.

* * *

Kun Maire palasi ruokasaliin, istui Laila ja itki pöydän verkaa vastaan, ja Greeta seisoi vieressä toruen.

»Ole nyt ihmisiksi! Lopeta heti, kuuletko! Silmäsi tulevat punaisiksi, ja sitten Marjatta luulee, että sinäkin olet rakastunut Birgeriin.»

Nyyhkiminen hiljeni. Laila niisti nenäänsä.

»Sitä hän luulee kuitenkin, ja nyt se on turhaa.» Laila itki vain väsymystään ja aina välillä naurahteli Greetan voimasanoille.

»Kiinan keisari! Mitä hermopusseja te olette!»

Laila katsoi ylös:

»Luuletko, että Marjatta tarkoitti totta, kun hän sanoi: ei koskaan?»

»Nainen ei koskaan tarkoita totta, kun hän sanoo: ei koskaan. Tavallisesti hän tarkoittaa: heti kun nuo hirveät ihmiset vain ovat poissa.»

»Luuletko?» Laila katsoi häneen suurin silmin.

»Älä muljota kuin lammas, mistä minä tiedän!» Greetankin kärsivällisyys oli lopussa.

»Mutta hän oli mustasukkainen minulle.»

Tuota Greeta ei suvainnut:

»Älä höpsi!»

»Greeta.» — Laila nojasi päätään kämmeniinsä kyynärpäät pöydällä, ja hänen kyyneleiset silmänsä kimallelivat. — »Hän on niin ihana mies. Hänellä on älyä ja hänellä on voimaa ja hänellä on jalo sydän...»

»Sinä puhut kuin sanomalehden nekrologi. Usko minua, hän on, kuten Maire sanoi» — Maire oli paennut muualle haaveilemaan onnestaan — »varsin tavallinen mies. Epätavalliseksi tekee hänet vain tuo taivaallinen voima, jolla hän noituu esille juuri tuollaisia purkauksia koulutyttöjen huulilta.» Greeta hymähti. »Meissä vanhemmissa sen vaikutukset ilmenevät hieman toisin.»

»Minusta hän on miesten mies.»

»Hän on —» Greeta mietti; »hän on vaikuttava. Sinä olet siis sittenkin rakastunut häneen?»

Mutta kosteiden silmien loisto ei himmennyt.

»Hän on ihanteeni. Oh, kun hänet vangittiin! Hän ei pelännyt.»

»Eivät miehet pelkää.»

»Katso.» Laila vilkaisi pelokkaasti Greetaan. Uskaltaisikohan hän? Nuo vanhemmat tytöt olivat aina niin kopeita, mutta tänään näytti Greeta itsekin halukkaalta turvautumaan toisiin. »Marjatta — hän on minusta niin etevä ja kaunis ja hyvä.» — Greeta aikoi lisätä: ja jalosydäminen, mutt’ei hennonut. — »Mutta hän ei ole koskaan välittänyt kenestäkään oikein todella. Ja pitäähän hänen kuitenkin joskus rakastua, ei hän muuten voisi mennä naimisiin.»

Greeta vihelsi itsekseen. Erittäin mielenkiintoista tutustua näiden uusien tyttöjen maailmankatsomukseen. Hassua, mutta kenties rehellisempää.

»Ja hän itki, kun Birger oli sairas, ja hän oli levoton... ja minä luulin, että hän oli rakastunut. Ja Birger oli juuri se mies, joka ansaitsi saada Marjatan. Mutta Marjatta oli niin kummallinen, ja minä luulin, että ehkä hänellä taas oli jokin periaate tai mielipide tai päätös kihlautumista vastaan...»

»Kaikki ne olivat vastaan, pikkusisko. Sinä siis luulit paremmin ymmärtäväsi, mikä hänelle oli onneksi?»

»Birger varmasti ihaili häntä», puolusti Laila, »ja kun Birger oli niin ystävällinen minulle, päätin tehdä Marjatan mustasukkaiseksi».

»Kiinan keisari! Mistä sinä sen keksit? Tai — naisen vaisto kai sinullakin on kananpäässäsi. Ja tuollainen lapsellisuus, tuollainen lapsellinen ilkeys löysi _tietysti_ tien Marjatan ainoaan arkaan kohtaan. Kissa vieköön, mikä juonittelija! Tiedätkö sinä mitä sinä olet tehnyt?» Greeta ei jaksanut olla niin vihainen kuin aikoi, eikä Laila tullut vakuutetuksi:

»Mutta se auttoi. Näinhän sen Marjatan silmistä. Kerran istuin Birgerin kanssa sohvassa...»

»Tietysti», tuota ei Greeta tahtonut kuulla, »tietysti sinä istuit sohvassa, ja tietysti hän ehkä suuteli sinua».

Laila vimmastui:

»Minä en suutele ketään. Eikä Birger ole sellainen.»

»Ei, ei mitenkään. Hän on lukenut Topeliuksen satuja kolmanteenkymmenenteen vuoteensa saakka, ja nyt hän kai makaa polvillaan Marjatan edessä toinen käsi sydämellä ja toisessa kukkavihko ja lausuu: ’Sallitko minun suudella sinua poskelle ylihuomenna?’ Tuli ja leimaus! Tiedätkö, tuolla keksinnölläsi sinä kaadoit maahan valkean marmoripatsaan, ihanan taideteoksen tuusanmuusiksi. Mainiota! Ja nyt on Marjatta tuskalla ja hiellä liimannut sen kokoon, ja nyt se ei enää kestä pienintäkään täräystä. Ja Rainer — se oli jo enemmän kuin pieni täräys.»

Lailan tummenneet kasvot kirkastuivat taas uteliaisuudesta:

»Mitä se oikein oli? Mitä Marjatta oli kirjoittanut?»

»En tiedä, kysy häneltä itseltään.» Laila näki, että portti oli lopsahtanut taas lukkoon.

Keskustelu siirtyi muihin asioihin.

»Pääseekö Erik huomenna kotiin?»

»Iltapäivällä.»

»Etkö ole äärettömän onnellinen?»

»Äärettömän.»

Greeta oli sulkenut silmänsä, ja Laila katseli ihmetellen, miten teräviksi ja vanhoiksi hänen kasvonsa olivat käyneet. Ihmiset ehtivät niin kovin harvoin nähdä hänen todelliset piirteensä, ennenkuin läikähtivä sielu veti vallattomien sanojen ja niitä seuraavien ilmeiden läpitunkemattoman naamarin niiden yli. Lailasta oli kuin hän olisi tunkeutunut luvattomaan paikkaan. Hän meni Greetan luokse ja sanoi niin suloisesti kuin vain hän taisi:

»Greeta kulta, sinä olet väsynyt.»

Greetasta se tuntui hyvältä. Tuolla tytöllä oli sydäntä.

»Onkin niin väsyttävää kasvattaa itseään uudeksi — tullakseen onnelliseksi. Pelkään, etten minä ole oikeaa ainesta, mutta älä sano sitä kenellekään.»

»Onko sitten niin vaikeaa tulla onnelliseksi?»

»On sille, joka on kahdeksankolmatta vuotta päättänyt tulla yksinään onnelliseksi ja jolle nyt on välttämätöntä tehdä _toinen_ onnelliseksi.»

Laila ei ymmärtänyt:

»Onhan sinun Erikisi niin hyvä, itsehän sanoit.»

»Hän on sitä, mitä sinä tyhmyydessäsi nimitit jalosydämiseksi — pelkään pahasti, että suurin osa miehiä on sellaisia — mutta juuri sentähden täytyy minunkin muuttua samanlaiseksi, ja se minua väsyttää. Olisin yhä edelleenkin paljon mieluummin pikkumainen ja itsekäs.»

Nyt vasta Laila huomasi, ettei Greeta ehkä ollutkaan »hyvä». Mutta hänen solidaarisuudentunteensa heräsi:

»Etkö sinä muka kelpaisi Erikille!»

»Kelpaan, mutta hän itsepintaisesti luulee minua toiseksi — tuollaiseksi kuin sinä. Kiinan keisari!» Silmien välkähdys kirkasti taas älykkäät, rumat kasvot entiselleen. »Sellaisia ne miehet ovat. Mutta näetkö...» hän pani kätensä Lailan hartioille, »me meikäläiset _tahdomme_ tulla onnellisiksi, vaikka sitten saisimme silpoa itsemme rosolliksi ja muodostaa siitä ruusupuketin.» Hän istuutui pöydän laidalle ja heilutteli miettiväisesti väsyneitä jalkojaan, eikä Laila voinut olla taas ihailematta hienoihin kultakenkiin sukeltavien silkkinilkkojen ylhäistä kapeutta.

»Ainoa lohdutukseni on», jatkoi Greeta korkeudestaan, »että teitä odottaa kenties jokin vieläkin pahempi. Kenties maailma oppii meistä liiankin paljon, ja teidät, ainakin sievimmät teistä, pannaan taas keitto- ja balettikouluihin ja saksalaisiin täysihoitoloihin ja posliinimaalauskursseille, ja jotkut teistä ovat tyhmiä ja vanhanaikaisia ja itsepäisiä eivätkä myönny ottamaan mitään vastiketta sen _ainoan_ miehen sijasta, ja tulevat vielä paljon katkerammiksi ja rikkinäisemmiksi kuin me. Kas, Laila», Greeta varoitti sormellaan, »jos sinä tahdot olla todellinen nainen ja käydä _heidän_ ohdakepolkuaan, niin sinun täytyy heti maailmaan astuessasi tietää, ettei sinulla ole lupa odottaa sitä suurta rakkautta, sinun täytyy ottaa ensimmäinen mukiinmenevä — muuten on elämäsi joutunut hukkaan, ja sinä olet tyhjä, tyhjä ja ikävä ja käyttökelvoton.»

Laila nauroi.

Greeta nauroi myöskin. Laila oli niin kaunis ja nuori. Hän ei tätä todellakaan ymmärtänyt.

Sitten Greeta palasi omaan kysymykseensä ja vaipui taas hänelle niin outoon alakuloisuuteen.

»Sinäkin olet tyttö, vaikkakin toiselta vuosisadalta. Mitä arvoa sinä antaisit tunteelle, joka aikaisemmin on ollut vain lomahetkien huviväline, jos se nyt vaatisi, että sinun pitäisi uhrata itsesi sille ruumiinesi sieluinesi. Aivan kuin jos juristin täytyisi kääntyä forstiksi vain sen tähden, että hän sattumalta pitää tupakasta. Lysti tietää, kummankohan hän valitsisi? — — Marjatta, niin, nythän ei ole enää kysymys mistään isänmaallisesta sankarityöstä, joka sopi niin viehättävästi hänen pateettiseen maailmankatsomukseensa. Kyllä hän vaan tätä uskottelee kauemmin tuumivansa, ja hän on itsepäinen kuin synti, ja —» Greeta naurahti lyhyesti, »Birger on jo käynyt sangen kalliiksi Marjatan ylpeydelle. — — — Mitä kukkia veit sinne kasarmiin niillä minun sähkövaunurahoillani?» jatkoi hän samaan hengenvetoon saamatta Lailalta muuta vastausta kuin ällistyneen katseen.

Birger seisoi heidän edessään.

»Eikö täti ole vieläkään tullut? Viekää hänelle terveiseni.» Hän pyöritteli kypäräänsä käsissään hetkisen, sitten hän suoristihe: »Olen jo pahasti myöhästynyt. Hyvästi!» Hän tempasi oven auki ja hyökkäsi ulos.

»Harvinaisen tyylikäs hyvästijättö.» Greeta pyöritti päätään.

Laila ja Maire, joka oli tullut esille kuullessaan ääniä, katsoivat sanattomina toisiinsa.

Greeta purskahti vapauttavaan nauruun, mutta hätkähti, kun ovikello soi. Tytöt seisoivat yhä kuin suolapatsaat Greetan ottaessa naulasta nahkavyön ja viedessä sen nolona kiittävälle Birgerille.

»Se on niin tärkeä kapine, kuten kaikki muukin mitättömyys.»

»Taitaapa sotilaselämä ollakin monimutkaisempaa kuin ottave-riimi?» Greeta muisti hämärästi kuulleensa kerran erään Birgerin esitelmän. Hyväinen aika, oliko siitä kulunut sata vai tuhat vuotta, siitä ajasta, jolloin tuo sanoja tapaileva koulupoika oli ollut lupaava nuori tiedemies?

»Epäilemättä. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Nyt vasta Mairen kieli laukesi. Hän alkoi, kuten Laila:

»Luuletko, Greeta, että he...»

Greeta tarttui tyttöjä käsikynkkään ja veti heidät ruokasaliin.

»Kuulkaapa, tytöt, koetetaanko kerrankin olla miehiä ja jättää tämä keskusteluaine?»

Maire ja Laila näyttivät pettyneiltä, mutta istuutuivat kuitenkin kiltisti pöydän ääreen ja painoivat sievät päänsä yhteen kuiskutellen ja naurahdellen. He olivat mieleltään niin yhdenikäiset.

Greeta istui keinutuolissa ja souti ja souti samaa ajatusta: Kaikki me olemme vain naisia, kaikki me olemme vain naisia.

»Kuka on sanonut, että meidän nimemme on heikkous?» Sen hän huudahti ääneensä, ja tytöt katsoivat hämmästyneinä ylös.

»Varmaankin joku mies, joka tietää mitä hän sanoo.» Mairekin luuli kerran osaavansa naulanpäähän.