Greeta oli silloin Helsingin valloituspäivänä tarttunut Marjatan käteen kirkastetuin katsein:

»Minä tiedän, me saamme heidät takaisin, Marjatta.» Ja kun Greeta oli illalla huudahtaen heittäytynyt ovella seisovan tumman olennon syliin painautuen häneen liikkumattomaksi, alkoi Marjattakin aavistaa, ettei kaikki vielä hänellekään ollut lopussa.

Pari päivää myöhemmin äiti otti heidät vastaan eteisessä ilonkyynelet silmissään:

»Hän oli juuri täällä.»

Marjatta tiesi silmänräpäyksessä, mistä oli kysymys.

»Kuka?» Laila koetti turhaan potkia ilmassa irti itsepäistä kalossiaan.

»Birger.»

»Äiti, äiti!» raikuva riemuhuuto Lailan suusta. Kalossi jäi jalkaan, hänhän _lensi_ äidin kaulaan, tanssitti, retuutti häntä pitkin lattiaa, hiljainen Laila, taputteli, suuteli Marjattaakin ohimennen. »Äiti! Mikä ilo, ilo, _ilo!_»

Äiti ja Laila tanssivat kaulatusten sisälle. He eivät olleet huomaavinaan Marjatan äänettömyyttä.

Hänen polvensa horjuivat, hän vaipui ovituolille, ja kuumat kyynelet valuivat hänen ripsiensä välitse runsaina ja ihanina. Hän ei voinut nyyhkyttää eikä myöskään pitää vastaan. Itki kuin itkisi ensikerran elämässään. Itki onnellisena ja nauttien, ja tuskan ja kärsimysten jäljet huuhtoutuivat pois.

Millä hän oli ansainnut tällaisen _armon?_

Sinä päivänä hän nuortui monta vuotta, ja sinä päivänä hänelle annettiin takaisin kaikki muukin, minkä hän oli tänä keväänä kadottanut.

Jo samana iltana äiti huomasi, mitä kodista oli puuttunut. Nyt helisi korkea ääni taas kuin kulkunen läpi talon jo oven avauksessa, nyt notkuivat nuoret askelet taas keveästi huoneesta huoneeseen, nyt siinsivät silmät taas tyynten kulmakarvojen alla sinisinä kuin taivas, ja suu väreili ikäänkuin se pelkäisi viivästyvänsä jakaessaan maailmalle loppumatonta ystävyyttään.

Tunsihan Marjatta sen itsekin, vaikk’ei luullut muiden huomaavan äkillistä heilahdusta toiseen äärimmäisyyteen. Hän oli herännyt painajais-unesta ja koetti muistella mitä siinä oli nähnyt. Siinä unessa hän oli jo ollut vajoamaisillaan tuohon ikiammoiseen suohon, missä ei ollut enää mitään sovittelumahdollisuutta petoksen ja periaatteen välillä.

Nyt hän tunsi olevansa entinen Marjatta, ja äsken vielä paksuna puurona matanut mieli virtasi taas kirkkaana kuin lähdevesi.

Onni, siihenkö ihminen pyrkii? rakkauden onneenko? Ei! Ihmetellen hän vaistosi, ettei hän sellaista tuntenutkaan. Mustasukkaisuuden pyörremyrsky oli kaatanut heikentyneiden hermojen varustukset ja tempaissut hänen järkensä mukanaan. Mutta onni? Se oli hänelle jotakin toista. Se oli vain tulos ehdottomasta sopusoinnusta.

Eikä hänellä ollut enää iloista oikotietä tuohon sopusointuun. Velvollisuuden valtatie oli tasaiseksi laskettu, ja se vei hänet ankarana ja selvänä ainoaan mahdolliseen suuntaan.

Hän oli antanut lupauksensa Rainerille ja nyt hän uudisti sen avoimin silmin. Hän ei enää rakentanut sitä harhaluulolle. Hänhän oli ihminen, ja kaikki hänen henkensä ja ruumiinsa kasvatukseen tuhlatut voimat eivät olleet voineet vapauttaa häntä ihmisen heikkoudesta, niinkuin hän joskus oli ylpeillen maininnut. Mutta vieläkin puristui hänen sielunsa nyrkki vakuuttaen kokoon, kun hän väitti itselleen, ettei rakkaus sittenkään ole _kaikki_, ettei rakkaus ole samaa kuin _onni_. Ainoa läksy, minkä hän myönsi oppineensa, oli se, ettei maailma nähtävästi ollutkaan pieni ja ystävällinen ja päivänpaisteinen, vaan ylevä, suuri ja ponnistusta vaativa. Hän myönsi lähteneensä erehdyksestä, tai sitten oli tämä ankara aika tehnyt maailmasta täysikasvuisen maailman.

Nuo tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät suuria tunnelmia ja kiusaavat kuoliaaksi kauniit päätökset, eivät häntä pahasti häirinneet, hänet oli äskeinen aika panssaroinut raskaampienkin kolausten varalle. Äidin tutkiva katse hänen kertoessaan Birgerin heti lähteneen Viipuriin ja Lailan ujonrohkeat koulutyttövihjaukset ison siskon rakkausasioihin kilpistyivät helposti Marjatan jälleenheränneestä intomielestä.

Miten järjetön hän olikaan ollut Lailankin suhteen! Niinkuin Lailan vaisto ei yhtä varmasti kuin hänen oma kokeneisuutensa asettaisi Birgerin edesvastuutonta liehittelyä oikeaan paikkaansa.

Hänellä ei sitäpaitsi ollut aikaa hiustenhalkomisiin noina kuumeisina päivinä, jotka seurasivat valloitusta. Valkokaarti tarvitsi keittäjiä ja keittiötyttöjä, eikä näille suotu tilaisuutta haaveiluihin.

* * *

Ilmassa väreili juhlatuntoa sinä keväänä, ja se tunkeutui kuin savu sydänten salatuimpiinkin sokkeloihin peittäen raadellut kohdat suojelevaan verhoonsa.

Ja aika kului täyttymystään kohden, ja Suomi oli vapaa, ja Helsinki valmistui ottamaan vastaan valkoisen armeijan.

Niitä oli tullut tänne jo aikaisemmin, noita sarkapukuisia, voittajaryhtisiä nuorukaisia, jotka hiljaisuudessa kärsineille helsinkiläisille kuvastuivat Vänrikki Stoolin sankareina ja joihin he katsoivat kuin kellarissa piillyt pakolainen katsoo aurinkoa. Ja heitä oli tullut yhä enemmän, kunnes koko kaupunki kuhisi voitokkaan taistelun tunnelmaa.

Heidänkin ovikelloaan oli tuo tunnelma soittanut harmaassa sotilastakissa.

Mutta silloin se olikin tyttö, kevätpäivän ruskea väri pyöreinä poskilla, ja silmissä yhä tuo sama heloitus, joka näytti syttyneen jokaiseen silmään turman rajan pohjoispuolella.

Marjatta katsoi tuokion, sitten hän tunsi tuon pyöreän pikku vartalon ja poskien hymykuopat.

»Maire, sinäkin!» Muulla hän ei enää keksinyt tervehtiä tuntemattomia tuttujaan.

»Minä juuri. Päivää, päivää. Saanko jäädä tänne pariksi yöksi? Äiti tahtoi minut tuttuun paikkaan. Hän sanoo, että me olemme aivan villiintyneet, ja ehkä hän onkin oikeassa... Mutta etpä tiedä, _mitä_ me olemme nähneet ja kuulleet!»

Maire heitti laukkunsa nurkkaan, ripusti univormutakin naulaan ja heitti äidille tuliaispaketin. Siinä oli kermapullo, voikimpale ja iso limppu, ja he joivat herkullisimmat juhlakahvit, mitä koskaan on millekään pöytäparalle katettu tässä matoisessa maailmassa.

Sitten he saivat myös _kuulla_. Oh, miten he hekumoisivat noissa kertomuksissa, kun Maire kuljetti heidät läpi Suomen Vaasasta, missä hän oli ollut vikarieeraamassa ja jättänyt koulunsa seuratakseen komppaniaa keittäjättärenä, Pohjanmaan, Ruoveden, Lempäälän, Tampereen kautta, pakkasen ja kuoleman läpi alas riemuitsevaan, keväiseen Helsinkiin. Sehän oli satua ja se oli historiaa ja se oli runoa! Hänen joka sanastaan heijastui valkoisen puolen pyhä innostus ja luottamus, ja he kadehtivat häntä ja noita kaikkia onnellisia. Maire koetti kyllä olla ymmärtäväinen ja hienotunteinen, mutta hän ei voinut sittenkään peittää sitä halveksumista, mitä hän tunsi sairaaloissa lojuvia, politikoitsevia Helsingin herroja ja sukkiakutovia, juoruilevia naisia kohtaan.

Toiset antoivat sen niin mielellään hänelle anteeksi. Hänen »poikansa» ovat pelastaneet maan, ja sellaiset saavatkin olla ylimielisiä. He kuuntelivat henkeä pidätellen.

Oliko se unta, että nykyajassakin oli noin paljon sankaruutta? Kaikenlaiset Espistä lakaisseet keikaripojat olivat siellä möyrineet viikkoja kinoksissa yllään sama nuhjuinen takkinsa ja likainen paitansa, joissa he aikoinaan kotoansa lähtivät, ja blaseeratut kahvilaherrat suorittivat urotöitä, joista täyttyisivät kirjat.

Marjatan mielessä kyti halu esittää jotakin kertomisen arvosta tältä pimeältäkin puolelta, mutta hän vaikeni, sillä nämä päivät olivat valkoista armeijaa varten, ja Helsinki oli jo tottunut vaikenemaan.

»Entä jääkärit?» kovisti Laila, ja Mairen kasvot syttyivät kuin auringon noustessa. Hän huoahti syvään kuin kootakseen ilmaa:

»He olivat —» Maire nielaisi. »Itsehän tiedätte mitä he merkitsivät. Oh, he olivat _sotilaita_. Ei heillä ollut pelkoa, eikä heillä ollut sääliä, mutta sankareita he olivat joka ainoa. Sellainenkin hurjapää oli kuin Tiira. Tunsitko hänet, polyteekkarin? Hän saattoi yksinään hiihtää punaisten kylään kilometrien päähän ja heittää granaatin esikunnan ikkunasta sisään. Meidän joukkomme oli täynnä ihmeellisiä juttuja hänen päättömästä rohkeudestaan. Osa liioittelua, mutta suurempi osa totta. Hän olikin niin kiivas ja itsepäinen, ettei hänelle ollut mikään mahdotonta. Hän oli kuin luonnonvoima.»

»Oli?» Koko ajan Mairen puhuessa oli Marjatan ajatus kiertänyt Tillyä, vanhaa, viisasta, uskollista Tillyä, jota hän ei ollut nähnyt niin pitkään aikaan.

»Hän katosi tiedusteluretkellä. Ruumis löydettiin.» Maire sanoi sen samalla äänellä kuin hän kaksi vuotta sitten olisi ilmoittanut Tiiran saaneen reput kemiassa, tuollaisella ikävä-kyllä-mutta-sellaista-sattuu-äänellä.

»Voi, Tilly, Tilly!» Marjatta kuuli taas Tillyn sanovan liikuttavan yksinkertaisesti: »Hän suuteli minua lähtiessään.»

»Mitä?» Mairen silmät lensivät selälleen.

»Hän oli Tillyn sulhanen.»

»Tillyn? Mutta Tiirahan...» Mairen pyöreät huulet pusertuivat yhteen. Hän ei ollut enää lapsi.

»Sehän oli hirveää! Mutta sota on sotaa. Muuan äiti menetti eräänä yönä molemmat, ainoat poikansa.»

Äiti risti kätensä hiljaa.

Mutta Maire oli jälleen vauhdissa, ja he kuuntelivat hurmaantuneina, etenkin Laila, joka osasi kuunnella koko ruumiillaan. Hänen silmänsä pyysivät lisää ja lisää. Hän joi ahnaasti jokaisen sanan. Tällaista piti sodan olla, tykkien jyskettä, sankaritekoja ja voittokulkua, ei aseettoman miehen vangitsemista eikä kärsivän avutonta voihkintaa.

Illalla pimeässä huoneessa, jonne Mairelle oli nostettu sänky, Marjatta alkoi uudelleen puhua Tillystä:

»Tillyn rakkaus oli siis vain tähdenlento. Surkeaa.»

»Päinvastoin.» Mairessa oli jotakin kovaa. »Tiiralla oli vihitty vaimo Saksassa» — Marjatta kuuli, että Maire kääntyi toiselle kyljelleen — »ja vihkimätön joka kylässä. Parempi näin oli. Olihan, Marjatta?» Maire tuntui kuitenkin epäilevän.

Marjatta katseli kauan aikaa katossa väreileviä valoja ja ajatteli Tillyä. Kuin vanhaa ulkoläksyä toistaen hän kuiskasi pitkän ajan perästä:

»Oli.»

Mairelta ei kuulunut vastausta, mutta Marjatta vetikin äkkiä peitteen kasvoilleen, ettei pimeyskään ehtisi nähdä tuskan viiruja niissä. Oliko hän ollut onnellinen noina hirveinä päivinä kuukausi sitten?