Jo aamulla Greeta oli ilmestynyt heille. Sörnäinen saattoi käydä liiankin mielenkiintoiseksi tällaisena päivänä.

»He ovat jo Tilkassa, kuulin sen tohtori Petterssonilta. Lääkärien puhelimethan ovat vieläkin kunnossa.»

He söivät aamiaisensa ja lähtivät yksissä pesemään astioita. Greetan suu kävi lakkaamatta. Hän oli säihkyvän innostunut, vaikk’ei hänenkään rautainen tahtonsa kyennyt aina salaamaan sietämätöntä jännitystä, mikä lakkaamatta katkaisi heidän ajatuksensa puolitiehen.

»Marjatta, Marjatta. Tänään me voitamme. Tänään on alennus, piiloteleminen, häpeä lopussa —»

»Emme me voita koskaan. Jos tänään ylpeilemme, niin viikon päästä on niskassamme koko Venäjä.»

»Mutta me _taistelemme_. Meillä on aseita viimeinkin.»

»Niin, sata sataatuhatta vastaan.»

»Saksalaiset tuovat lisää.»

»Saksalaiset! Oletko laskenut, montako kertaa he jo ovat astuneet maihin?»

»He ovat Töölössä.»

»Lue Työmiestä.»

»Raukka!» Greeta polki jalkaa, kun Marjatta vain nytkäytti olkaansa. »Mikä sinua vaivaa?»

Marjatta näki, että Laila koetti veitsiä kiilloittaessaan antaa merkkejä Greetalle, ja hänen mielensä heltyi. Laila on näinä päivinä itsekin itkenyt paljon, ja kuitenkin hän tahtoo säästää sisartaan.

Greeta pani kätensä Marjatan vyötäisille tavattoman lempeästi:

»Onko jotakin tapahtunut, Marjatta?»

Marjatan suu oli kuin jäässä hänen vastatessaan:

»Birger vangittiin viime viikolla.»

»Sikarinpolttaja!» Greeta tiesi kaiken, mutta sekin oli nyttemmin samantekevä. Marjatta oli yhä kuin ulkopuolella, vaikka Greeta yllätti hänet suutelemalla häntä ujosti poskelle:

»Oh, Marjatta! Mutta tänään hän pääsee vapaaksi.»

Voi tuota Greetaa. Eikö hän tiedä, että Birger on kuollut, on sankarivainaja? Sehän on ainoa tapa, millä Marjatan piinattu mielikuvitus voi kestää nämä tunnit.

Greeta oli taas jo omissa ajatuksissaan. Kaikkihan tänään ovat vaarassa.

»Eikö tuo pauke kuulu lähempää?»

He siirtyivät kadunpuolisiin huoneisiin. Rätinä ja räiske oli käynyt kovaksi. He katsoivat uutimien takaa, miten viimeisten myöhästyneiden kassiniekka-akkojen kadottua hätääntyneet, punanauhaiset ryhmät juoksentelivat sikinsokin kadulla. Silloin tällöin joku kohotti pyssyn ja ampui umpimähkään, mutta useimmat vain pälyilivät joka suunnalle ja syöksyilivät pakoon.

Tämä oli ikkunassa-katsojille kuin kinonäytelmää. Heidän ajatuksensa ei löytänyt mitään yhteyttä alhaalla juoksentelevien muurahaisten ja ihmistunteiden välillä. Panssariauto kohahti ohitse. He olivat jo aikoja sitten lakanneet keskustelemasta. Greeta läähätti Marjatan vieressä.

Paukkina oli jo yhtämittaista jyminää, kunnes äkkiä syntyi kuolemanhiljaisuus.

Vastapäisessä porttikäytävässä piillyt punikki astui varovasti käytävälle. Laukaus, kimeä ja lyhyt, läjähti talojen seinistä. Mies vetäytyi takaisin. Greeta tarttui Marjatan käteen hikisellä, kylmällä kädellään.

Uusi yritys. Mies syöksähti juoksuun. Laukaus. Hän vaipui kuin tyyny keskelle katua. Greeta voihkaisi peittäen silmänsä. Marjattakin kääntyi pois.

»Hän liikkuu!» huusi Laila. »Emmekö voi auttaa? Meidän täytyy auttaa. Hän elää!»

Äiti ja Marjatta selittämään, ettei se ole mahdollista, että portit ovat suljetut, ettei kaduilla _voi_ kulkea.

Mutta Laila oli kuin järjetön. Väkivalloin hänet painettiin tuoliin. Hän pyysi ja pyysi:

»Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!» Sitten hän väsyi ja jäi liikkumattomana istumaan tuijottaen käsiinsä. Äiti seisoi vieressä silitellen hänen painunutta päätänsä, ja kyynelet valuivat virtanaan hänen silmistään.

»Jumala auttaa. Kaikki on hänen kädessään.»

Laila katsoi ylös:

»Äiti, minä olen rukoillut ja rukoillut valkoisille voittoa. Olenko minä siis rukoillut toisille ihmisille surmaa?»

Marjatta näki, miten Laila kärsi. Voi, nuo vainovuoden lapsiparat!

Hän oli vanhempi ja hän oli paatunut, sillä hän osasi vihata. Ja nyt oli tullut tuomiopäivä, johon hänkin jo uskoi.

* * *

Greeta oli kadonnut, Marjatta lähti etsimään häntä. Ulkona kuului vain yksinäisiä teräviä laukauksia pitkien väliaikojen perästä.

Hän löysi Greetan seisomassa Lailan huoneen pimeimmässä nurkassa kädet kasvoilla.

»Näitkö, hän kaatui. Erik kaatuu myös. Hän varmasti kaatuu — tällä hetkellä. Marjatta, Marjatta!»

Marjatta katseli häntä sanattomana hämmästyksestä. Greeta valitteli ja rukoili:

»Auta, hyvä Jumala! Älä anna Erikin kaatua. Oh, Marjatta, he ovat varmastikin saarretut jossakin, vain he kymmenen. Ja nyt on niin hiljaista. Jumala! Jumala! Kaikki ovat jo ammutut.» — Hän kulki edestakaisin hämärässä huoneessa kämmenet yhteen puserrettuina, itkien ja rukoilleen: »Auta, Jumala, auta valkoiset voittoon!»

»Etkö sinäkään _usko_ enää, Greeta?»

»Uskon, uskon, mutta näitkö, miten hän vierähti kadulle? Mitä minä teen, jos Erik kaatuu. Erik, Erik! Hyvä Jumala, auta!»

»Me olemme liian monesti vaaran hetkellä luvanneet kynttilämme Neitsyt Maarialle, kuten entinen kapteeni. Miksi hän auttaisi meitä nyt?»

Greeta pysähtyi:

»Siksi, että meillä on oikea asia.»

»Oikea asia on aina se, jolla on paras kuularuisku.» Marjatta tiesi hämärästi siteeraavansa jotakin.

»Meillä on enemmän kuin kuularuisku, meillä on isänmaa, meillä on sivistys, meillä on äly.» Greeta, tuo tuulihattu, oli taas tulta ja liekkiä, mutta Marjattaa väsytti.

»Pienen pieni kuula tappaa yhtä varmasti älyn kuin älyttömyydenkin.» Hän näki taas sielunsa silmillä Birgerin painautuneena eteisen uunia vastaan revolveri tuuman päässä otsastaan.

»Sehän se on» — Greetan tulehtuneet silmät kiilsivät tuskaa — »tässä pelissä ovat panokset epätasaiset. Kun Erik lähti, olin uljas, mutta nyt... Oh, Marjatta! Minä rakastan häntä. Tiedäthän mitä se on.»

Marjatta nyökkäsi, ja hänen kurkkuaan kuristi.

Greeta pyyhki hiuksia hikiseltä otsaltaan. Hän joutui suunniltaan taas, kun uusi rasahdus tunki kadulta korviin.

»Marjatta, Marjatta, auta minua. Hänelle tapahtuu jotakin.» Greeta itki Marjatan olkapäätä vastaan. »Sinä olet aina niin kylmä ja järkevä. Mutta me olemme kaikki naisia — Jos minulla olisi lapsi. Voi Marjatta, hänen lapsensa!» Greeta itki vihlovasti. »Nyt on minulla vain nämä tyhjät kädet. Jumala ei voinut olla niin armollinen. Minä en ansainnut sitä. Erikkin sanoo, että tämä päivä olisi silloin helpompi...»

Marjatta luuli mainiosti hillinneensä itsensä, mutta nähtävästi Greetan vaisto puhui, koska hänen itkunsa äkkiä loppui, hän nosti päätään ja sitten taas yllätti Marjatan purskahtamalla hermostuneeseen nauruun.

»Oh, Marjatta, Marjatta! Etkö todellakaan tietänyt sitä?»

»Enhän tiedä vieläkään.» Greeta oli sellainen villikissa, ettei hänestä voinut mennä vastuuseen.

»Pitihän sinun huomata Erikin asuneen luonani.»

»Kyllä, mutta luulin...»

»Mitä sinä luulit?»

»En minä luullut, Greeta...»

»_Mitä_ sinä luulit?»

»Onhan sinulla useampia huoneita.» Marjatta oli hirveästi hämillään.

»Vanhako sinä olet?» Marjatta näki, ettei Greeta hetkeäkään uskonut hänen viattomuuttaan.

»Kaksikymmentäviisi.»

»Sitten kai ymmärrät, että tiemme kulki pappilaan jo pari kuukautta sitten. Tunnethan Erikin, vaikk’et näytä minua tuntevankaan.»

Greeta ilvehti hänen kustannuksellaan. Marjatta oli vihainen.

»Syyttäkää itseänne, kun ette ilmoittaneet.»

»Niin, olisimmehan voineet panna sen Työmieheen ja osoitteen ja kaikki, niin kuherruskuukausi olisi tullut jännittäväksi. Minä ehdotin myös lyhtypylväitä ja talojen seiniä, koska Vapaa Sana oli liian nuuka palstoistaan, ja salanimillä julkaiseminen Työmiehessä ei olisi oikein vastannut tarkoitustaan. — Tämäpä tulee huvittamaan Erikiä!»

»Oletko varma siitä? On muutamia asioita, joita miehet eivät katso humoristisesti.»

»Muutamia? Niitä on miljoonia. Tiedätkö, Marjatta, minä varoitan sinua jo edeltäkäsin: miehet eivät ole humoristeja.»

Hirveä näytelmä ulkona oli ikäänkuin painunut taustalle. Greeta istui pöydän laidalla ja jutteli ja selitteli. Erik ja Erik ja Erik luisui hänen huuliltaan. Erik on niin käytännöllinen, hän on takonut lampun eteiseen. Erik on niin hyvä. Erik ei salli Greetan kähertää hiuksiaan eikä pidä lyhkäisistä hihoista. Erik sanoo, että naisen tulee ennen kaikkea olla äidillinen. Erik soittaa viulua. Erik lukee ääneen...

Greeta, Greetako noin puhui? Salamana valaistui Marjatan mieleen muuan ilta vuosi sitten, jolloin he olivat istuneet isossa seurassa keskustellen kirjallisuudesta, ja Greeta oli äkkiä kääntynyt syrjässä tapansa mukaan ääneti istuvan Karénin puoleen kysyen osaaottavaisesti: »Voitko seurata mukana, Erik, vai pitääkö meidän valita helpompi keskusteluaihe?» Silloin he olivat kaikki pikkuhävenneet Greetan ilkeyttä, ja nyt...

Marjatta kuunteli ihmeissään. Tuollaiseksikohan hänkin olisi muuttunut? »Me olemme kaikki naisia.» Marjatan otsaan piirtyi syvä vako. Greetan puhe solisi hänen erottamatta sanoja — — — Hän tunsi Birgerin karkean hihan kaulallaan, painoi rintaansa vastaan lämmintä, sykkivää myttyä ja tunsi pikku kätösen lämmön poskellaan — — — Heikko valitus, niin heikko, ettei edes ääntä muodostunut, tunki hänen huulilleen.

Arkoina, kaihdellen hiipivät tyttöjen ajatukset vanhoja, vanhoja, mutta heille niin oudon uusia polkuja — — —

* * *

Laila oli ovella posket hehkuen, silmät kuin häikäistyneinä.

»Tulkaa, tytöt, tulkaa!»

He eivät ehtineet kysyä mitään, kaikki syöksyivät ikkunoihin.

»Mitä tuo on, Greeta?»

»Saksalaiset, saksalaiset!»

Seinäviertä kulki kypäräniekka, harmaanvihreä olento, hänen perässään toinen taluttaen polkupyörää, sitten taas uusi ja uusi.

Heidän henkensä salpautui. On tapahtunut ihme.

Greeta ei haaveillut enää:

»Katso noita! He eivät juoksentele! Katso, Laila, he astuvat! Ensimmäisellä on kartta. Katso, Marjatta, hän heti tietää kaikki. Kiitos, hyvä Jumala! Meikäläiset eivät enää ole yksin.»

Samassa he kolme tyttöä olivat portaissa ja alhaalla.

»Oletko koskaan nähnyt noin _kauniita_ miehiä?»

Sisään kaikki! Punaisten panssariauto rasahti ohitse lakaisten seinänvieriä kuularuiskulla. He palasivat juosten ylös. Olivathan he saaneet heittää edes kukkuran kiitollisuudestaan sen miehen yli, joka oli astunut sisälle porraskäytävään kysymään karskilla äänellä tietä asetehtaalle.

Taas ikkunassa.

»Valkoinen, meidän valkoisemme!»

Todellakin. Siinä tuli siviilipukuinen nuorukainen sinivalkeine olkalappuineen juosten kulmalle, ja häntä seurasi toinen, kolmas ja neljäs.

Silloin oli kuin jotakin Marjatassa olisi särkynyt ja sulanut. Hänen sydämensä pohjassa kytenyt usko leimahti ja lämmitti taas. Vaikka kaikki ystävät kaatuisivat, vaikka koko Helsinki tuhoutuisi, niin Suomen vapaus _on_ sen veroinen.

Ihana juhlallisuus laskeutui hänen sieluunsa. Maailma oli äkkiä niin suuri ja avara. Ihmiset ovat luodut kärsimään, miksi siis surra sitä, että hänellekin on annettu ihmisen osa.

Elämä on iankaikkista maksua ja korvausta. Marjatta on nyt maksanut huolettoman nuoruutensa hinnan, ja hänen kansansa on tänä keväänä saava vapauden, ei lahjana, vaan täysipainoisena korvauksena vuosisatojen kärsimyksistä ja tämän vuoden koettelemuksista.

»Marjatta, katso: Nuo neljä tuossa kulmassa. Vain yhdellä on revolveri, muilla ei mitään, ja luodit vinkuvat pitkin kumpaakin katua. He ovat _miehiä_. Eivätkö he _olekin_ miehiä!» Greeta hiipi lähemmäksi Marjattaa.

»Minulla oli Getsemaneni, mutta nyt se on ohi. Olen vain onnellinen ja ylpeä.»

Marjatta katsoi Greetaa suoraan silmiin:

»Niin minäkin.»

He kokoontuivat ruokailuhuoneen pöydän ympärille kauaksi kadun metelistä, ja äidin kehoituksesta he ristivät kätensä ja rukoilivat. Marjatta, josta ihmisen sisin suhde Jumalaansa oli niin pyhä, että sen ulkonainen esittäminen oli kuin häväistystä, tunsi lehahduksen miljoonien naisten vuosisataisesta uskosta, joka antoi nykyajan epäilijätyttöjen rukoukselle sen ainoan kaiun, joka kykeni ilmaisemaan heidän kiitoksensa tällä nöyryyden ja ylpeyden suurella hetkellä.