Marjatta seisoi taas jonossa, kolmannessa samana aamuna. Aina, kun hän oli päässyt ovelle, oli tiski jo tyhjä.

Hän tuijotti tylsänä Bulevardinkadun likaiseen nurkkaukseen. Tuon tylsyyden hän oli vasta pitkällisen harjoituksen kautta oppinut ja oli siitä varsin ylpeä, se kun hänen mielestään pelasti sielun kaikesta siitä pahennuksesta, minkä punaisen ajan jonotus toi mukanaan mielenmasennuksen, hampaitakiristelevän häpeän ja hillittömän halveksumisen muodossa.

»Hei, Marjatta!»

»Greeta! Kerran sinuakin näkee!» Jono virkistyi ihmeesti ja pakkautui tiiviimpään. Tuo vaalea neiti aikoi ilmeisesti kenkkuilla itsensä jonon keskelle. Silmät kiiluivat epäluuloisina.

»Jää tänne, Greeta. Leipä kuuluu tulevan jo kello kaksi.»

Greeta heitti nopean silmäyksen seinänviereläisiin arvioiden ne tottuneesti.

»Enkä jää. Pullat loppuvat kuitenkin puolitiehen niinkuin Albertinkadulla. — Onko seisominenkin kielletty Kansan Pyhissä Laeissa, vai puhuminenko?» Loppu koski kahta muijaa, joiden mielestä tämä keskustelu loukkasi hyviä jonotapoja.

»Ei neiti kuitenkaan mukaan pääse, vaikka vuoden siinä vahtisi. Kyllä me katsomme», kivahti hapansilmäinen vanhapiika.

Marjatta näki Greetan avaavan jo kapeat huulensa ja tiesi mitä lajia vastaus tulisi, jonka tähden hän kiiruhti sammuttamaan loppumattoman jonoriidan jo kipinänä:

»Hyvästi! Käy pian katsomassa!»

»Ehkä tulen jo tänään.» Greeta ymmärsi hänen rukouksensa rauhan puolesta. »Eikö käsiäsi palele?»

»Tottapa toki, unohdin muhvin.»

»Ota tuo! Minulla on isot taskut, ja saanhan sen sitten päivällä.»

Ennenkuin Marjatta ehti vastustaa, oli Greetan komea biisamimuhvi hänen sylissään ja Greeta nurkan takana. Hän pisti kätensä lämpimään sisukseen ja vaipui taas älyttömään tuijotukseensa, mutta salaa hän hymyili, sillä hän oli heti tuntenut pehmeän silkin joukossa leipäkorttien tutut neliöleikkaukset.

Kun hän tunnin kuluttua asteli kotiin päin, oli hänen kassissaan Greetaakin varten kaksi kovakuorista, tummaa leipää.

Greeta oli jo eteisessä vastassa.

»Oo, mikä tuoksu!» Hän vei leivät likelle pientä nenäänsä. »On se Jumala hyvä sentään, kun on luonut akanat, muuten meillä ei olisi leipää ensinkään. Kiitos kaunis ja hyvästi!»

Hän oli taas menossa.

»Mikä hirveä kiire sinulla aina on? Jää nyt hetkeksi juttelemaan.» Marjatan täytyi saada puhella jonkun kanssa. Hän oli lopen kyllästynyt omiin ajatuksiinsa, ja Greeta oli aina niin kirpeän raikas.

Greeta heilui kahdenvaiheilla ovessa.

»Oikeastaan minun pitäisi...»

»Greeta _kulta_...»

Greeta jäi, kaivautui tyynyjen joukkoon Marjatan isoon sohvaan ja aikoi heti myös ottaa uhrauksestaan vastaavan hyödyn.

»Mitä muuta ihminen voi syödä paitsi silakkaa?»

»Itsehän sanoit silakkaa luomakunnan kruunuksi.»

»Niin sanoin, mutta minkä teen, kun luomakunnan herra on tullut niin demokraattiseksi, ettei hän enää huoli kruunustaan.»

»Laita sipulia.» Marjatta oli hajamielinen ja mietti, minkä verran Greetaan oli luottamista. Teki sitten rohkean kokeen:

»Kuule, voiko meikäläinen olla mustasukkainen?»

Greeta hypähti, mutta sitten hän pudisti päätään katsomatta ylös:

»Mustasukkaisuuteen tarvitaan rakkautta, eikä meikäläinen rakastu, ellei — ellei häntä kohtaa ’Aufforderung zum Tanz’, ymmärrätkö? Ja sitten — kai sinä osaat pitää sen, mikä sinulla on.»

Marjatta sulki silmänsä. Greeta jatkoi rohkeammin:

»Mutta kateellisia me voimme olla. Kiinan keisari! Ja loukattua itserakkautta me saatamme tuntea.»

Greeta puhui vakuuttavasti, mutta sittenkin Marjatta epäili hänen totisuuttaan, vaikk’ei uskaltanut katsoa häneen. Greeta oli tarkasteltuaan silkkityynyn joka puolelta löytänyt nurkan, mistä saattoi nyppiä höyheniä ulos, ja niitä hän nyt hypisteli ja levitteli.

Loukattua itserakkautta! Ei Marjatta olisi Birgeriä ottanut, vaikka tämä olisi polvillaan häntä rukoillut, siitä hän oli varma, ja kuitenkin hän luuli kärsivänsä niin hirveästi.

»Sinä olet pilattu ja tottunut huomioon ja ihailuun, se sinun suurin vikasi on.»

Greetalla oli epämiellyttävä tapa sanoa totuuksia. Tavallisesti Marjatta oli harmissaan, mutta nyt äidin ja Lailan enkelimäisen hienotunteisuuden jälkeen oli Greeta kuin kirvelevää spriitä, joka pesi pois sielun rasvasuojuksen. Oikeastaan Greeta ja Marjatta eivät olleet niin erinomaisen hyvät ystävät. Eivät samanlaiset ihmiset sovi yhteen. _Oikein_ hyvää ihmistä kiusaa suuresti toisen _oikein_ hyvän ihmisen läsnäolo, ja käytännöllisen rouvan suurin kauhistus on toinen yhtä käytännöllinen rouva. Ja koetappas valita erikoisalaksesi jokin sellainen ihmisystävällinen aate, esim. lastensuojelus tai Ruotsin suomalaisten sivistysharrastukset t.m.s., johonka paras ystäväsi on aikaisemmin jo kohdistanut koko pyhän innostuksensa! Silloin ystävyys on lopussa. Senpä tähden eivät hekään, Greeta ja Marjatta, aina olleet voineet purematta toisiaan nielaista, ei Marjatta ainakaan, joka selvästi tunsi Greetan rohkeuden ja itsenäisyyden hänelle suoman yliotteen.

»Sinä tahtoisit pitää sikaria-polttavan herrasi kokonaan omassa mielenkiintoisessa vaikutuspiirissäsi, sen huomaan, mutta hänpä asettaakin näin sota-aikana naisellisen mitättömyyden kodikkaan lämmön kehittyneen älykkyyden ristiviimojen edelle ja kauneuden jumalaisen rauhan korkealle pikantin ja särmikkään viettelyksen yläpuolelle.»

Greeta piti mielellään tällaisia esitelmiä —

»Eikä ihminen minnekään riitingeistään pääse, kuten Peltola sanoo, joten sinun on vallan turhaa kähertää pehmeitä, naisellisia varjoja otsallesi ja panna puseroihisi tuollaisia pitsejä.» — Greetalta ei mikään jäänyt huomaamatta, ei sikarinpätkä kukkaruukussa, ei uusi kampaus eivätkä pitsit. — »Me olemme sittenkin yhä edelleen meikäläisiä, emmekä me kelpaa tänä aikana. Emmehän me osaa edes _rakastaa_, Marjatta. Minulle on rakkaus ollut leikkiä, ja sinulle se kai on ollut velvollisuudentuntoa.» — Greeta nyökkäsi Rainerin kuvalle, joka nykyään oli aina näkyvissä. — »Ja kuitenkin sen pitäisi olla intohimoa — kuten vihankin. Eikä elämä ole suukopua vaan taistelua. Se läksy meidän täytyy vielä oppia. Minua se peloittaa.»

Greeta näytti niin kalpealta.

»Kylläpä sinä olet käynyt laihaksi.»

»Vai pitäisi tässä vielä lihotakin! Tiedätkö, että professori Elgström sanoi aina ajattelevansa nähdessään lihavan ihmisen kadulla: Tuo ei voi olla mikään tosi isänmaanystävä.»

He juttelivat vielä kauan ja joutuivat yhä etäämmäksi pääasiasta, mutta se ei Marjattaa huolettanut. Olihan hän jo saanut annoksensa ja nautti uudesta selvyydentilastaan.

Äiti pyysi kahville ja tarjosi ylpeillen pikkuleipiä, joita Kunigunda oli opettanut valmistamaan pelkistä perunankuorista ja vedestä.

»Ruisjauhoja on vain siteeksi eikä muruakaan sokeria. Perunat ovat itsessään niin imeliä. Ei muruakaan.»

Ja Greeta osoitti, miten munanruskuaista voi käyttää kerman asemesta. Vatkattuna se riittää kuuteen kuppiin.

Onneksi sitä ei tällä hetkellä tarvittu, sillä Birgerin maitokortti oli kirjoitettu kolmeksi kuukaudeksi, ja hänen desilitransa uhrattiin nykyään arvelematta kahvin eli poltetun lantun tai rukiin alttarille.

»Hyvästi, täti! Olen nauttinut sanomattomasti. Hyvästi, Marjatta!»

»Mutta minne _sinun_ kiharasi ovat joutuneet?» Marjattaa kaiveli vielä se äskeinen.

Greeta painoi turkislakin syvälle otsalleen.

»Tukkani kestää hyvin näinkin, ja Erik sanoo...»

Marjatan silmät puhuivat, koska lause jäi kesken kuin miekalla halkaistuna. Greeta kääntyi nopeasti, mutta vielä hänen luikahtaessaan ovelle Marjatta näki, että äsken niin värittömät kasvot hehkuivat. Greetan sanat olivat kuin piiskan sivallus:

»Lyhyt mieli, pitkä kieli. Siinä oli se _minun_ sikarinpätkäni.»