Greeta oli mennyt, ja Marjatta ryhtyi töihinsä mieli kevyempänä kuin moniin aikoihin. Hän oli tyytyväinen päästessään tuosta mustasukkaisuuden etiketistä, joka oli tehnyt hänen tunne-elämänsä naurettavaksi hänen omissa silmissään. Laila oli niin hyvä ja herttainen, miksi ei siis hänkin saisi kerran nauttia eduistaan? Marjatalla oli jo ollut aikansa; sen parempaa ei kai hänelle tulisikaan, ellei avioliitolla olisi jotain uutta tarjottavana, eikä hän halunnut opetella mitään läksyjä enää, sanokoon Greeta mitä tahansa. Greeta — hänestä Greeta oli jo menettänyt jotakin, jotakin, jota _hän_ ei tahtonut menettää, jotakin riippumatonta ja rohkeaa, joka kuului heidän entisyyteensä. Outoa ja odottamatonta oli jo tuo kampauksenkin muuttaminen sen tähden, että »Erik sanoo» jotakin.

Marjatan täytyi nauraa itsekseen. Hänen sikarinpätkänsä ja Greetan harhasana! Vahinko, että hänen tapansa oli olla tietävinään ystäviensä asioista vähemmän kuin todella tiesi.

Päivällispöydässä hänen hyvä tuulensa vain kohosi. Laila oli yhä ulkona, ja Marjatta selosti äidille ja Birgerille Greetan sukkeluuksia. Birger tiesi niitä vielä hyvän joukon lisää, ja Marjatta rupesi jo mietiskelemään hänen asiantuntemustaan tälläkin alalla. Äkkiä Marjatta helähti nauramaan. Hänen mieleensä muistui Greetan lause: »Anna hänen odottaa kolme viikkoa, vaikkapa vain minunkin tähteni.» Birger yhtyi heti hänen iloonsa, ja siinä he taas nauroivat silmä silmässä omille ajatuksilleen ja muistoilleen, ja äiti ihmetteli heidän ilonsa aihetta.

Marjatta näki Birgerin huomanneen ilmaisseensa salaisuuden ja sen olevan koomillista hänestä itsestäänkin. Naurettuaan kyynelet silmiinsä — niin näinä päivinä naurettiin, jos naurettiin ensinkään — oli Marjatasta, kuin raja-aita olisi kaatunut ja heidän välillään olisi vallinnut taas entinen ystävyys. Hän oli niin riemukas, että ohimennen sipaisi kädellänsä Birgerin sileää silkkipäätä, kuten äidillä oli niin usein tapana tehdä. Birger tarttui heti hänen käteensä vetäen hänet lähemmäksi, mutta Marjatta ehti vain vilaukselta nähdä leveät, nauravat hammasrivit kumartuessaan tuolin yli, ennenkuin Birger heitti hänen kätensä syrjään sotkien tukkansa silmilleen, kohosi jaloilleen ja riensi eteiseen, missä Laila kuului riisuvan päällyskenkiään.

Mitä päätöksistä ja otaksumista, kun itse kuitenkin on sama? Mitä auttaa tieto syistä, kun se ei poista seurauksen ahdistusta? Marjatan ilo katosi pisara pisaralta. Milläpä hän sitä olisikaan ruokkinut? Birger ei ainakaan häntä auttanut.

Eikä hän ymmärtänyt selkeää sisartansakaan enää. Laila lahjoitti Birgerille molemmin lämpimin käsin lapsellisen ihailunsa. Tuo äskeinen punasteleva, saamaton koulutyttö vastaili viehkeällä hymyilyllä tahdikkaasti kohteliaisuuksiin, ja kuta hiljaisemmaksi Marjatta muuttui, sitä ystävällisemmin kaikui Lailan sointuva ääni iltalampun alla.

Kerran Marjatta kysäisi Lailalta ikäänkuin ohimennen, mitä hän piti Birgeristä. Laila kävi silloin niin hämilleen, että sisar jo katui kysymystään, mutta sitten hän taas kohotti rehellisen katseensa ja sanoi yksinkertaisesti:

»Hän on paras mies, minkä tunnen. Kaikkihan me pidämme hänestä.»

Marjatta naurahti. Vai sekö oli Lailan käsitys? Miksi ei? Mutta hän itse oli toista mieltä. Hän ei uskonut Birgeriin. Isänmaanrakkaus, tarmo ja pelottomuus — ne olivat muodissa, ne olivat ilmassa, niitä hän ei voinut kieltää. Mutta tuo toinen puoli: ystävyys, rakkaus, luotettavuus — Marjatta vihelsi, naamioitua flirttiä, kostoa, kiusantekoa ja kevytmielisyyttä.

Työssäkin rupesi Marjatan mieli jo kapinoimaan Birgeriä vastaan. Turhuutta ja tuloksetonta hosumistahan kaikki oli. Ei missään näkynyt muutosta, ei missään kirkastunut taivaanranta, ei missään muualla kuin Birgerin ja muutamien muiden kannunvalajien lapsellisessa mielikuvituksessa. Vieressä kiehui bolshevismin ääretön hiidenpyörre, turha oli sen kidasta yrittääkään tyhjin käsin pelastua.

Oh, Marjattaa väsytti, väsytti, vaikka hänen huulensa toistivat entisiä sanoja, ja jalkansa kulkivat tottelevaisina entisiä polkuja, ja raukeat kätensä tarjosivat palvelustaan kuten ennenkin. Eikö kukaan nähnyt, että hänen uskonsa alkoi kuolla?

Vaikka hän päivisin liikkui ulkona kevättalven raikkaassa ilmassa tuntikausia, vaikka kotona, kiitos hyvinjärjestetyn varastotalouden, oli enemmän leipää kuin useimmilla muilla, ja vaikka oli varaa ostaa joskus voita ja lihaa salakaupassa, alkoivat valvotut yöt ja mielenrauhaa raatelevat ajatukset vähitellen painaa häneenkin merkkinsä. Harvinainen, lämmin väri hänen ruskeilla poskillaan harmeni, silmäin sinertävä heijastus levisi poskille asti, ja hameenkaulurit vaativat lukuisia lukkoneuloja.

Lailakin sanoi jo kerran, että Marjatta ei enää ollut solakka, vaan suorastaan laiha, ja että tummansininen puku ei enää pukenut häntä.

»Minun pitäisi kai ottaa punainen puseroni taas armoihin?» Kuin yhteisestä päätöksestä oli punainen väri kadonnut puvuista jo ennen kuin poskilta keväällä 1918. Ja Lailan hämmästykseksi hän lisäsi vielä: »Enhän kuitenkaan kykene kilpailemaan perheen kaunottaren kanssa.» Kaunottaren sisar! Sillähän kohtalolla Greeta kerran oli peloitellut häntä, ja hän oli ollut ylen ihastunut tuohon tulevaisuuteen — silloin.

Mutta nyt hän oli muuttunut, Marjatta. Oikein häpesi itseään.

Äiti alkoi käydä levottomaksi. Marjatalla on yskääkin, ja katsokaa, miten väsyneeltä hän näyttää, hän, joka ennen niin sädehti yksinäänkin. Vaikka, mitäpä meillä olisikaan sädehtimisen syytä? Äiti huokasi. Sota ei loppunut, mutta usko ja ruoka, ne loppuivat. Jospa saksalaiset sittenkin... Taas hän huokasi.

Birgeriä oli jo kauan vaivannut Marjatan ulkonäkö. Tuo jännittynyt kohta kapeiden, suorien kulmakarvojen yläpuolella oli päivä päivältä tullut selvemmäksi. Birgerin oli tapana katsella sitä neuvotellessaan Marjatan kanssa yhteisistä yrityksistä, eihän Marjatta enää usein silmiään nostanut. Ja suupielissä syveni säälittävä pikku ryppy.

Birger tiesi jotakin, joka kenties...

Marjatta kulki huoneen poikki matkalla keittiöön. Keikaileva kokkimyssy oli jo kauan sitten kadonnut, ja tumma pumpulipuku kertoi vain ikävästä velvollisuustyöstä. Herra Jumala, oliko hän noin nujerrettu, tuo korskea tyttö? Eihän hän ollut sitä ennen huomannut.

Birger meni perässä keittiöön. Hän hypisteli leipäveistä, tarkasteli Marjatan puuhia arinan ääressä, kyseli yhtä ja toista, kunnes tuli odottamatta:

»Tohtori Korio on tullut rintaman poikki.»

Marjatta katsoi kysyvästi Birgeriin, joka tapaili oudosti sanoja:

»Hän... kuulin... hän kertoi... Rainer...»

Marjatta säpsähti, ja Birger kiiruhti jatkamaan:

»Rainer on Jyväskylässä. Vain lievä haavoittuminen oikeassa kädessä.»

»Kiitos», sanoi Marjatta hiljaa. Hän seisoi ja hämmensi pataa eikä katsonut ylös. Tunsi vain, että Birger seisoi kotvan kahdenvaiheilla, mutta kun viimein kääntyi, näki hänen jo poistuneen.

Rainer oli niin kaukana. Marjatta oli miltei unohtanut hänet, ja nyt hän unohti hänet pian taas uudelleen. Oli kuin hän ei nykyään jaksaisi muistaa mitään.

* * *

Hänet oli vallannut polttava halu saada täysi varmuus Birgeristä ja Lailasta. Hän suorastaan vakoili heitä, asetti heille ansoja ja koetti yllättää heidät. Mutta he välttivät ihmeen hyvästi kaikki väijytykset. Katseita ja hymyilyjä Marjatta vain sieppasi ohimennen, ja ne piinasivat vaikk’eivät vakuuttaneet.

Silloin, eräänä iltana kapinan loppuaikana, Marjatta luuli yllättäneensä heidät käsi kädessä istumassa äidin sohvalla ja silloin, silloin — sen hän muistaa varmaan iankaikkisesti — hänestä puhaltui järki pois, veri kuohahti päähän, ja suusta sinkosi kiristetty huudahdus:

»Lailaa sinä et saa narrata!»

Laila oli heti juossut ulos, mutta Birger seisoi Marjatan edessä kädet housuntaskuissa. Hän oli hetkisen vaiti helistellen avaimiaan ja kiinnitti Marjattaan kapean katseen puoleksisuljettujen silmäluomiensa alitse:

»Ja minkä tähden?» sanoi hän viimein hitaasti.

Ah, miten Marjattaa raivostutti tuo itsehillintä!

»Sen tähden, että Laila on liian hyvä, liian nuori ja liian — tyhmä.»

Birger räpäytti silmiään.

»Kaikki naiset ovat tyhmiä. Oma syynsä, jos itse narraavat itseään.»

Silloin Marjatta löi, löi niin kovaa kuin taisi Birgeriä suoraan kasvoihin, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kiinni. Birgerin kourat puristivat hänen olkapäitään niin, että hän olisi huutanut, ellei vihansa olisi ollut suurempi kuin kipu.

Nyt näkyi Birgerinkin tumman ihon läpi veren nousu. Hänen silmänsä olivat kuin pienet hiilenpalat.

»Birger» — Marjatta huohotti — »Laila on minun sisareni, ja...» Hänen hampaansa hakkasivat kieleen, kun Birger pudisti häntä kuin kissanpoikaa, ja maailma pyöri hänen särkevissä silmissään...

Äkkiä Birger painoikin hänet nojatuoliin, ojensi selkänsä ja nauroi.

»Ollaanpa me tänään korkeasti dramaattisia! Tämä talvi on syönyt hermoja, paremman puutteessa, vai mitä luulet?»

Marjatta tuijotti yhä sanattomana Birgeriin, ja tämä kai huomasi hänen sittenkin odottavan vastausta, »tylsämielisen itsepäisyydellä», kuten Marjatta itse olisi sitä muulloin nimittänyt.

Birger heittäytyi rennosti toiseen nojatuoliin, kurotti kirjan pöydältä ja rupesi selailemaan sitä.

»Kuka on sitten sanonut, että minä aion ’narrata’ Lailaa?»

Marjatta punastui armottomasti ja tiesi, että Birger, vaikkakin yhä katsoi kirjaansa, _tunsi_ hänen punastumisensa ja kävi epävarmaksi.

Birgerin ääni oli samea, kun hän jatkoi nopeasti:

»Lailasta tulee suloinen pikkurouva.»

Siinä hän istui, Marjatta!

Mainiota, hän sanoi itselleen, mainiota. Koeta nyt katsoa asioita humoristisesti, Marjatta, koeta kaikin mokomin. — Mutta vaikka hän olisi hakannut itsensä kappaleiksi, ei hän olisi kyennyt liikahtamaankaan.

Ja Birger tiesi olevansa kuin ruutikellari ja näki liekin lähenemistään lähenevän pitkin sytytyslankaa, jossa ei ollut mutkaa eikä katkeamaa. Oh, eikö hän vielä ollut kärsinyt kylliksi niin entisten kuin nykyisten ja tulevienkin syntiensä vuoksi?

Hän nutisti kirjan kääröksi kädessään. Hän tiesi, ettei hän enää ollut itsensä herra, että hänen järkensä oli juopunut viimeisten aikojen jännityksestä ja että Marjatta oli hulluista hulluin tai sydämettömistä sydämettömin...

Hiljaisuus heidän välillänsä kohisi kuin öinen tulipalo.