Birger istui huoneessaan ja luki ja synkkeni.

Täällä hän on maannut ja nauttinut ja haaveillut kuin mikäkin romaanisankari kaunotarten hoidossa, ja sillävälin ovat pahat ja hyvät voimat olleet taukoamatta työssä. Herra Jumala, millainen hölmö hän on ollut!

Maata ja lukea roskaa ja mietiskellä! Nyt on kysymys sodasta eikä rakkaudesta, ja hänen on heti otettava selko, mitä ulkona on tehty ja voiko hän enää mitään suorittaa entisellä paikallaan.

Hänen nykyinen asemansa oli mainio. Hullu hän olisi, jos muka hienotunteisuudesta jättäisi käyttämättä sen suomia etuja — hienotunteisuudesta tyttöä kohtaan, joka istuu haaveillen sulhasen kuva kädessään. Saattaisihan hän väärinkäsitysten välttämiseksi vaikka hieman hakkailla sitä nuorempaa kullanmurua. Ehkä tätikin sitten alkaisi ymmärtää.

Mutta nyt oli tärkeämpää tekeillä. Missähän hänen osastonsa oli? Oliko se hajonnut?

Silloin tuli elämää taloon. Marjatta luovutti taloudenhoidon Lailalle ja juoksi itse Birgerin asioita. Kodista näytti tulevan »vastavallankumouksellisten» keskuspaikka. Miehiä, nuoria ja vanhoja, parrakkaita silmälasiniekkoja ja sileäposkisia poikanulikoita, liikkui portaissa, ja Marjatan muhvin sisällys vaihtui päivästä päivään.

Aseita, aseita, Birgerin _täytyi_ saada aseita. Hän oli luvannut sen. Salassa harjoittelevat joukot kasvoivat kasvamistaan, yhä uusia pikkuryhmiä liittyi suureen kokonaisuuteen, pääluku oli jo kunnioitustaherättävä, mutta mitä voivat kävelykepit ja vanha sotilaskivääri sataa miestä kohti aikaansaada vihollisen päämajassa?

Mutta työtä tehtiin kuumeisesti. Birger oli liian tunnettu, hän ei voinut liikkua kadulla, mutta Marjatta oli hänen kätensä ja jalkansa.

Epävarmuus jäyti yhä mieliä. Tampere valloitetaan huomenna. Ei, eilen se jo tapahtui aivan varmasti. Ei, neiti Toikka tuli sieltä juuri eilen. Mutta varmasti viikon perästä, saartorengas on melkein kiinni.

Joka toinen päivä tuli äiti tai Laila kotiin uusi musertava hälyytysuutinen sydämellään, mutta säikähdys särkyi aina kuin ohut jää Birgerin rautaista uskoa ja taottua tietoa vastaan. »Valetta, taas valetta», tai: »meidän upseeriemme sotajuonia; muistakaa Hindenburgia Itä-Preussissa».

Birgeriin eivät epävarmuus, kärsimättömyys ja hermostuminen pystyneet, ja Marjattakin pakeni epäilyksineen hänen leveän selkänsä taakse.

Oh, noita onnellisia päiviä, jolloin ei ehtinyt ajatella eikä kuvitella! Birger käski ja Marjatta totteli. Heidän keskustelunsa oli aina lyhyttä ja sisältörikasta, se koski vain coltteja, mausereita, venäläisiä, japanilaisia ja saksalaisia sotilaskiväärejä ja rahaa, rahaa ja rahaa.

Kassaholvin virkaa hoiti Marjatan kirjakaapin alin hylly, missä oli rivi aukileikkaamattomia kirjoja. Sinne ne setelit tulivat, mistä, sitä hän ei oikein itsekään tietänyt, tavallisesti muutaman sinisilmäisen mefistotyypin saappaanvarsista, mutta minne ne menivät — siitä hän oli täydellisesti selvillä.

Ne menivät hänen muhvissaan tuntemattomille miehille ja joskus tutuillekin, joita hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan. Hän muistaa, miten hän kerrankin sydän kurkussa hiipi likaisia, haisevia portaita ylös likaiseen ja haisevaan matkailijakotiin ja siellä hämärässä pakkasi suomeapuhuvan ryssänsoltun avulla kuudenlitran maitokannun täyteen kuularuiskunauhoja jättäen ikkunapöydälle taas tukun seteleitä.

Asekätkö eteisen korokkeen alla, minne pääsi irroittamalla vain yhden lankun, kasvoi kasvamistaan, mutta vielä se ei riittänyt edes Birgerin lupaamalle joukolle, vaikka kivääri kivääriltä ilmestyi näkyviin erilaisten päällystakkien alta.

Ne olivat ihania päiviä! Birger tiesi ja järjesti kaiken. Birger puhui »meidän joukoistamme», kiitti ja sanoi Marjattaa kelpo tytöksi, ja Marjatta tunsi viimeistä soluansa myöten, että sinä hetkenä, jolloin tuo lattia avataan, sinä hetkenä on painajais-uni lopussa ja heillä voitto ja Suomi vapaa —

* * *

Näin päiväsaikaan.

Mutta ajan koneistoon kuuluu, paitsi päiviä, myöskin lukematon määrä iltoja ja öitä.

Marjatta tapasi äitejä, vaimoja ja sisaria, jotka väittivät, että koko kapina-aika olikin kokoonpantu vain illoista ja öistä, jolloin autot pysähtyivät ovien eteen — tulevatkohan ne nyt hakemaan Kaarlea? autotorvet töräyttelivät pimeillä kaduilla — siirtävätköhän ne nyt Valterin pois tutkintovankilasta jonnekin muualle? ja yksityiset laukaukset kalahtivat terävästi kiviseinistä — hyvä Jumala, hyvä Jumala, eihän nyt vain ole meidän poika siellä?

Ja Marjatta, hänkin tunsi noiden iltojen kirouksen, vaikkakin toisella tavalla.

Sillä silloin, kellonlyönnillä, ikäänkuin lankesi esirippu yli elämän, ja sijalle astui idylli.

Birger, tarmokas, häikäilemätön toiminnan mies heitti naamarinsa, ja jäljellä oli vain entinen Birger, yhtä huoleton, edesvastuuton ja vastustamaton kuin ennenkin.

He kokoontuivat ruokasalin viheriäverkaisen pöydän ympärille, ja lampun valo väreili sammaleisen posliinin läpi yli viihtyisän näyn. Kaikki ärtyisyys, tuskittelu ja toinen toisensa viiltäminen, joka, kuten aina ulkonaisen jännityksen aikana, oli hiipinyt ihmisten keskuuteen, oli kuin poispuhallettu. Tuo vanha, hieno koti, jonka jokainen mahonkituoli kertoi sukupolvien levosta, jonka jokainen sohvatyyny muistutti kotoisesta rakkaudesta, jonka kaikki taideteokset todistivat hienostunutta kauneudenkaipuuta ja himmeät värit julistivat sopusoinnun evankeliumia viime vuosisadan onnellisesta perhe-elämästä, oli laskenut vaimentajansa nykyajan sykkeeseen, painanut pumpulisuojuksen neljän vainovuoden-lapsen sielun ympärille muutamaksi lyhyeksi tunniksi.

Politiikka oli ehdottomasti kielletty iltapäivisin. Sellaiset paikat kuin Vilppula, Kiviniemi, Tampere olivat kuin kartalta pois pyyhkäistyt, puhumattakaan Vihdistä, Suinulasta ja Kouvolasta.

Birger kipinöi hyvätuulisuutta ja ystävällistä osanottoa, ja hänestä säteili tuota hallitsevaa magnetismia, joka on niin vaarallista kokemattomille tyttösieluille.

Mutta Marjatta, hän ei ollut enää kokematon tyttösielu, jos oli koskaan ollutkaan, ja sentähden hän kärsi. Kaikki muut olivat rauhallisia, onnellisia, rakastuneita. Hän vain oli rikkirevitty ja onneton.

Birger oli aivan noitunut äidin ja Lailan, hän täytti koko talon omilla tavoillaan ja mielijohteillaan ja karkoitti iltatunneiksi olemattomiin ruoan ja sodan — tämän ajan pahimmat peikot.

Birger opetti heitä pelaamaan skruuvia, nauroi Marjatan tyhmyydelle, neuvoi äitiä kärsivällisesti ja otti Lailan kädet kortteineen omiinsa ohjatessaan hänen peliään. Ja Laila punasteli ja hymyili arasti ylös Birgerille ja oppi ihmeellisen nopeasti vaikeimmatkin asiat.

Birger luki myös ääneen heille mielenkiintoisia romaaneja, niinhän kaikki poikamiehet tilaisuuden tarjoutuessa tekevät. Se on heistä perhe-elämän kaunein kukka, vaikka Marjatta sitä tapaa inhosi. Laila ja äiti kuuntelivat sydän silmissä — ei Birger asiantuntijana tyhmiä kirjoja valinnutkaan — ja usein laskeutui heidän työnsä unohdettuna syliin. Marjattakin oli siellä saman pöydän piirissä ja katseli ja ajatteli eikä kuullut mitään. Hän näki, miten lehteä käännettäessä Birgerin katse ohimennen hipaisi häntä sitten ilmeisellä ihastuksella pysähtyen Lailaan, ja hänen teki mielensä huutaa.

Hänen kiintymyksensä ei sietänyt tuollaista toimettomuutta, ja hänen levottomuutensa särähti tuon tuostakin ilkeänä epäsointuna pienessä seurassa. Hän tuli ja meni aina sopimattomina hetkinä, hän antoi aina häiritsevän vastauksen ja nauroi aina väärässä paikassa. Oh!

Miksi hän ei ollut luotu sellaiseksi kuin Laila. Laila oli lempeä ja suloinen ja hiljainen. Hän loisti kesken hirveätä aikaa valkeana ja kauniina kuin kalla rämeisellä suolla, eikä häneen jättänyt viha ja avuton häpeä ja pelko pienintäkään tahraa.

Marjatta vain säikkyili kuin vauhko hevonen iltahämärissä itseään ja muita, ja kärsi jostakin, jota ei ymmärtänyt ja jolla ei ollut mitään tekemistä tiheiden uutimien takana vaanivan kauhunyön kanssa. Hän ei huomannut todellakaan, että kaikella oli tekemistä Birgerin kanssa, että maailma oli hänelle vain Birgeriä tai voimasäteitä Birgeristä, niin päivien voitonvarmuus kuin iltojen ja öitten ummehtunut, käsittämätön ahdistus.

Hänen kanssaan ja hänen kauttaan Marjatta eli senkin illan, jolloin odottamaton ilotulitus satamassa lennätti heidän pikku lukuseuransa hajalleen.

Siellä räiskyi ja paukkui, kuularuiskut papattivat, kanuunat kumahtelivat, raketit räjähtivät, ja valonheittäjien keilat halkoivat pimeää yötä. He seisoivat kalpeina merenpuolisten ikkunain ääressä keittiössä.

»Mitä se on? Onko Saksan laivasto tullut?»

»Pommittavatko punaiset Katajanokkaa?»

»Mitä se on? Mitä se on?»

Ensi kerran Marjattakin tunsi kauhun iskevän kurkkunsa. Miksi ei kukaan tiedä mitään? Onko tämä loppua, vai onko tämä alkua? Hän katsoi Birgeriin, joka seisoi hänen vieressään pimeässä huoneessa. Birger ei puhunut mitään, mutta ikkunan sinertävässä valossa Marjatta näki, että hänkin oli kiihtynyt.

Uuden ratinan rämähtäessä Marjatta karkasi kiinni häneen.

»Sano mitä se on?»

Birger tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet luokseen. Hän oli yhä vaiti, mutta Marjatta kuuli hänen hengittävän nopeasti, ja äkkiä haihtui hänen tietoisuudestaan kaikki muu paitsi tuo hengitys.

Äiti tuli sisälle. Hän ja Laila olivat paenneet ruokasaliin, kun näytelmä ei loppunutkaan ensimmäisiin raketteihin.

»Eno soitti. Ryssät vain juhlivat vallankumouksen vuosipäivää.»

Marjatta naurahti hermostuneesti. Birger veti pahviuutimet alas ja väänsi valon palamaan.

»Hemmetin barbaarinen tapa juhlia», sanoi hän kuivasti.

Mutta ruokasaliin tultua Marjatta näki hänen silmiensä kiiltävän kuumasti. Hän pysähtyi Lailan tuolin taakse, pani kätensä tytön leuan alle ja nosti hänen äskeisestä pelästyksestä vielä väreilevät kasvonsa ylöspäin.

»Säikähdyitkö kovasti?»

Kun Laila ei vastannut, veti Birger kätensä pois hyväilevällä liikkeellä ja palasi sitten paikalleen, missä oli istunut, ennenkuin ammunta alkoi.

Kaikki oli taas entisellään, Marjatta vain painui kokoon nurkassaan ja kärsi.