Mutta romantiikkahan valahti taas Marjatankin elämään jo samana iltana.

Laila viipyi taasen lähelle tuota ratkaisevaa 8-lyöntiä, jonka jälkeen ulkona ei saanut liikkua, ja äiti oli onneton, ja Marjatta yritti kärsimättömästi lohdutella häntä.

»Kylläpä käskisi tässä surra, jos pitäisi itkeä seitsentoistavuotiaita tyttöjä, joilla ei ole omallatunnollaan ainoatakaan kuularuiskua, yllään enempää kuin yksi villapaita eikä edes Vapaita Sanoja muhvissa.»

Mutta kun Laila avasi oven avaimellaan viisi minuuttia yli kahdeksan, oli hänen omallatunnollaan pahempaakin kuin kuularuisku. Hän työnsi edellään eteiseen naapukkapäisen, parrakkaan huligaanin, jonka leukaa peitti kamala, koinsyömä villahuivi.

Marjatta tunsi heti tulijan. Oikeastaan tiesi sen jo edeltäkäsin. Oli aivan kuin hän olisi lukenut sen jostakin kirjasta.

»Terve tuloa, Birger! Tämähän on hauskaa!» Hän tunsi, ettei äänensä sopinut tilanteeseen, mutta jonkunhan piti sanoa jotakin, eikä kukaan osannut olla niin luontevasti vaiti kuin Laila pulmallisina hetkinä.

Nytkin hän rauhallisesti päästeli harsoa peilin edessä, vei hansikkaansa pöytälaatikkoon ja sitten vasta kääntyi Marjatan puoleen, joka sillävälin oli ehtinyt tehdä kymmenen tarpeetonta ja tyhmää kysymystä vaiteliaalle Birgerille.

»Rouva Järvenmaa sai minut kiinni kotimatkalla. Piti viedä turviin joku pakolainen heidän vinniltä. Talossa oli ollut tarkastus.»

Äiti oli ollut keittiössä teetä laittamassa ja ilmestyi nyt säikähtyneenä ovelle kuullessaan miesäänen eteisessä.

»Rouva Salin», veltto ryysyläinen teki maailmanmiehen kumarruksen. »Suokaa anteeksi tunkeutumiseni, mutta hätä ei lue lakia.» Hän naurahti hermostuneesti.

»Äiti, se on Birger Valli, etkö tunne häntä?» kun äiti yhä seisoi sanattomana.

Silloin äitiin tuli eloa:

»Birger Valli! Ja sanoa minua rouvaksi, ja olla tuon näköinen! Astu heti sisään, Birger. Sinut olen nähnyt koltussa, ja sinä olet niin sydämellisesti tervetullut. Meillä on tee pöydässä, se tekee varmaan hyvää. Juokse heti lasi Birgerille, Laila, ja Marjatta, saammehan avata sardiinipurkin?»

Oh, kuinka äiti on hyvä! Hän tarttui Birgerin käsivarteen, ja äkkiä Marjatta tunsi, että nyt jos koskaan sai hän ollakin tunteellinen.

»Mistä sinä tulet, Birger? Luulin sinun olevan pohjoisessa.»

»Älä nyt kysy mitään. Ensin täytyy poikaparan saada jotain lämmintä.»

Äiti veti nojatuolin pöydän luo, painoi Birgerin siihen, sekoitti teen, laittoi voileivät, ja tuo väsynyt, vavahteleva, musta mies, joka joskus oli ollut Birger Valli, seurasi hänen liikkeitään kiiluvin, kapein silmin. Hän maisteli varovasti teetänsä, ja vähitellen kasvot paisuivat hehkumaan, ja naiset saivat kuulla katkelmia hänen kohtaloistaan:

»Niin, pohjoiseen minä pyrin, mutta Sigurdsiin se retki päättyi.» Hän koetti rykiä pois käheyttään. »— Kun siellä rupesi näyttämään pahalta, päätimme me karata omin neuvoin ylöspäin. Siitä asti olen kulkenut kuin —» hän ei jaksanut keksiä vertausta »— tässä kirotussa Etelä-Suomessa. Anttisen kanssa yhdessä jouduttiin kerran kiikkiinkin. Yhdessä paettiin. Ihme että Helsinkiin pääsimme takaisin. Kaksi viimeistä yötä vietimme ladossa, ja kun Järvenmaalle tulin, poika oli toverini, kävi heillä punikkeja samana yönä. Ylös vinnille vaan, ehdin siepata palttoon naulasta, kun pistimet jo mursivat ovea, ja siellä se yö ja seuraava päivä. Vartijat kaikilla ovilla —»

»Birger, ota lisää teetä.» Lailan ääni oli hellä kuin hyväily.

Birger pudisti päätään. Kyllä hän _mahtoi_ olla väsynyt.

»Kuinka hyvä että tulit juuri tänne.»

»Äiti, en minä tietänyt, että se oli Birger.»

»Ei Laila tietänyt, enkä minäkään. Rouva Järvenmaa toi ruokaa ja käski paeta viereisen talon katon yli puoli kahdeksalta ja sitten seurata neitiä, joka odotti puodin edessä... Pudottauduin ikkunasta ainakin kolme metriä, sitten liukasta kattoa pitkin paloportaille ja niitä myöten alas —» Birger hymähti ilottomasti — »enkä minä ole käynyt nuohoojanoppia. — Pääsin pimeässä pihalle ja seurasin neitiä tänne. Vasta rappusissa, kun hän pysähtyi odottamaan, tunsin Lailan. Kiitos —» Hän ojensi kätensä, mutta sysäsi vahingossa lasinsa kumoon, ja sitä auttaessaan hän työnsi teekannutkin vierimään lattialle tuhansiksi sirpaleiksi.

Birger oli niin onneton, aivan suhteettoman onneton.

»Älä huoli, Birger, meillä on toiset, eikä kukaan edes polttanut itseään, eikä teestä tule tahroja.» Äiti oli kiltti, kun valehteli.

Mutta Birger pyyteli pyytelemistään anteeksi.

»Olen kai vähän väsynyt ja kontistunut. En tiedä — en oikein voi pitää ajatuksiani koossa —» Ja äkkiä: »Ette tiedä missä helvetissä minä olen ollut — Anttiseen sattui luoti juostessamme —»

Äiti tarttui hänen käteensä, taputti sitä, taputti toisenkin kerran.

»Mutta nyt sinä olet kotona, Birger, oikein kotona. Meillä on tyhjä huone, ja siellä sinä asut, kunnes tämä kauhea aika loppuu. Me iloitsemme siitä kaikki. Nyt sinä olet _kotona_, Birger.»

Poika parka oli tuijottanut jäykästi eteensä äidin puhuessa, mutta nyt jousi laukesi. Hän piti yhä kiinni äidin kädestä, painoi otsansa pöydän laitaa vastaan, ja hirveä nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan kerran, toisen ja kolmannenkin.

Tämähän oli kauheaa. Oliko tuo Birger, hänen Birgerinsä? Marjatta ravisti häntä hartioista:

»Birger, Birger, älä, älä —» Hän ei keksinyt sanoa muuta, mutta Birger pysähtyi äkkiä. Hän istui hiljaa kuin kuollut, ja toiset käsittivät, ettei hän tahtonut vielä kohottaa päätään. Marjatta painoi kätensä hänen poskelleen. Se oli kostea, mutta polttavan kuuma. Marjatta säpsähti.

He katsoivat toisiinsa, he kolme, äiti istuen Birgerin vieressä käsi hänen silmiensä alla, Laila seisoen vastapäätä kädet rinnalla ja kyynelet suurissa silmissään, ja Marjatta, joka yhä piteli Birgeriä hartioista. He ymmärsivät toisensa sanoitta.

Äiti viittasi päällään tyttöjä poistumaan. Vastahakoisesti Marjatta veti kätensä pois ja ovessa vielä loi silmäyksen tuohon liikkumattomaan ryhmään.

Mutta Laila oli täydessä touhussa. Hän kantoi sänkyvaatteita äidin huoneeseen, ja muutamassa minuutissa vuode oli valmis.

Marjatta oli kuin unissakävijä. Kulki ensin työttömänä Lailan jäljessä huoneesta huoneeseen ja lopuksi ryömi keräksi isoon sohvaansa. Lailakin otti käsityönsä ja istahti korituoliin lampun alle. Ei vaihdettu sanaakaan. Marjatta vain katseli korkkimaton kuvioita ja ihmetteli — ihmetteli. Hetken kuluttua äiti tuli sisälle:

»Arvasin sen, yli neljäkymmentä astetta, mutta hän nukkuu jo.»

Marjatta purskahti itkemään, eivätkä äiti ja Laila sanoneet mitään.

— — —

Ei Birger kauan ollut sairaana, pari viikkoa vain, ja tulehdus keuhkossa oli hyvin lievä. Äiti ja Laila hoitivat häntä yhdessä, ja Marjatta hoiti taloutta. Ei hän tiedä mitä Birger oli sanonut äidille, mutta ainakin hän oli pyytänyt, ettei Marjatta tulisi hänen luokseen.

Ja nyt puuhailivat äiti ja Laila kääreineen ja vuorottelivat öisin ja puhuivat yskästä ja iloitsivat, kun kuume laski illaksi pari viivaa, ja Marjatta kulki kuin vieras omassa kodissaan.

Olisihan Birgerin pitänyt tietää, että Marjatta oli jo aikaa sitten unohtanut tuon vanhan jutun, ja että hänessä väreili vain rajaton hellyys lapsuudenystävää kohtaan, ja että hän paloi halusta auttaa ja palvella häntä.

Alussa sairauden pahimpina päivinä hän seisoi kuin koira Birgerin oven ulkopuolella ja odotti jotakin työtä hänen hyväkseen. Pieninkin juoksu helpotti outoa kipua, mikä oli kaivautunut hänen rintaansa sillä hetkellä, jolloin hän tunsi käteensä, miten kuumeinen Birgerin poski oli. Ja hän kuunteli kuin tuomiotaan odottaen eteisen ovensuussa lääkärin lyhyitä lausuntoja saattelevalle äidille, ja mieli oli täynnä kiitollisuutta, kun hän sai monimutkaisesti ja vaivalloisesti koota Birgerin tavarat eri puolilta kaupunkia kotiin.

Ja hän oli niin iloinen siitä, että Birger hyväksyi äidin ja Lailan hoitajikseen eikä enää puhunut salaisesta sairaalaan muutosta. Lääkäri oli ollut ehdottomasti sitä vastaan katsoen sairaalain uhattuun asemaan monine valenimisine potilaineen ja siihen, että Birgeriä punaisten leirissä pidettiin erittäin tärkeänä henkilönä, ja sitäpaitsi tämä koti sopi hänestä mainiosti Vallille, »jos rouva Salin vain...»

Äidin posket hohtivat kiihtymystä, kun hän selitti miten _iloisia_ hän ja hänen tyttärensä olivat voidessaan hekin puolestaan edes vähäisen auttaa, »ja maisteri Valli on niin hyvä, vanha ystävä».

Silloin lääkäri hymyili pientä, viisasta hymyään ja mietti mennessään, kuinka mukava Vallin sentään oli elää tässä matoisessa maailmassa, missä oli niin paljon naisia.

Marjatan taloudellinen taito kasvoi kaksinkertaiseksi tänä aikana. Sairaanhan piti saada vahvistavaa ruokaa, sen hän tiesi. Marjatta keimaili jostakin puodista itselleen siirappia, joka oli oikeastaan sulatettua sokeria, ja jostakin toisesta puodista siirappia, joka oli todella siirappia, ja hän puhui ja pilpatti kolmannessa, kunnes hänelle annettiin kokonainen kilo smetanaa. Ja tohtorin todistuksella — äidillä oli muka heikot keuhkot — hän sai maitokortin, joka kädessään hän seisoi joka aamu Elannon jonossa ottamassa nuo kolme desilitraa maitoa, mitkä sitten omantunnontarkasti käytettiin sairaan ruokaan.

Mutta tänään Birger oli kuulemma jo jalkeilla, ja Marjatta oli sangen loukkaantunut.

Äiti oli tullut suurella tohinalla ja vienyt Ranskan Vallankumouksen Historian, jota Marjatta parhaillaan luki — Birger oli tahtonut silmäillä sitä. Laila oli hakenut Birgerille kiikkuvan korituolin, että hän voisi mukavasti istua, ja Marjatan ollessa päivällishommissa keittiössä oli hänen pöytälamppunsa kadonnut.

Huoneesta kuului vilkasta puhetta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti suljettuna, ja Marjatta oli päättänyt, ettei _hän_ ainakaan astuisi ensimmäistä askelta. Jos Birger tahtoisi olla pikkumainen, niin olkoon. Hän heitti viimeiset veitset kalahtaen laatikkoon ja lähti omaan huoneeseensa.

Hänpä tiesi miehen, joka ei noin palveluta itseään, joka ei ole tuollainen pasha, vaan hyvä ja hieno ja hellä ystävä, ja tuhat kertaa kauniimpi kuin Birger Valli. Hän otti Rainerin kuvan hyllyllä ja istui se kädessään pöydän ääreen.

Rainer — Rainer — Hän ponnisti ajatuksensa valumaan — Koetti kuvitella tulevaisuutta — omaa kotia — iltahämärää — rakkautta —

Kuvalle lankeaa varjo. Marjatta kääntyi äkkiä, ja veri kohoaa hänen ohimoilleen. Tietysti, tietysti siinä on Birger, joka _tietysti_ löytää hänet Rainerin kuva kädessä.

— — — —

Niin, Birger hän oli sairas ja heikko, niin toivottoman heikko.

Hän tunsi hämärästi, että hän nyt oli joutunut väärään paikkaan ja että hänen olisi pitänyt mieluummin vapaaehtoisesti ilmoittautua Smolnaan kuin maata tällä mukavalla vieterimatrassilla.

Mutta hän oli niin väsynyt, että kääntyi seinään päin ja itki helpotuksesta, kiitollisuudesta ja miltei onnesta, kun täti Helena veti hiljaa peitettä ylemmäksi hänen hartioilleen poistuessaan varpaillaan huoneesta.

Tuota, juuri tuota kaikki toverit kai lähtivät hakemaan, kun he katosivat kuin tuhka tuuleen lomilleen välittämättä kokouksista, tärkeistä päätöksistä tai hienoista tanssiaisista. Birger ymmärsi nyt, että he kaikki lähtivät etsimään juuri sitä paikkaa, sitä ainoaa paikkaa maailmassa, missä sinut pakotetaan täysikasvuisenakin muuttamaan kuivat sukat jalkaasi hiihtoretkien jälkeen, missä viileä käsi heti painautuu otsallesi, jos satut rykäisemään, missä laitetaan mieliruokiasi ja luodaan huolestuneita katseita päivällispöydän ylitse jos syntyy erimielisyyksiä.

Birgerin oli todellakin niin sanomattoman hyvä olla. Hän muisti hämärästi ensimmäisenä iltana kuumeen pahimmin kuohuessa korvissaan selittäneensä jotakin tädille, jotakin sellaista, ettei hän voinut jäädä tänne Marjatan tähden. Ja vieläkin kävi väristys hänen lävitseen, kun hän oli tuntevinaan Marjatan kädet hartioillaan ja kuulevinaan hänen katkonaisen äänensä: »älä — älä».

Mutta sittemmin ei Marjattaa ollut näkynyt, ja Birger alkoi unohtaa olevansa väärässä paikassa. Hän oli miltei rakastunut tätiin, harmaatukkaiseen, hymysilmäiseen enkeliin, joka hääri ja sipsutti huoneessa varpaillaan sirotellen ystävällisiä sanoja ja helottavaa lähimmäisenrakkautta kiitollisen sairaan yli.

Ja Lailaan hän oli _peräti_ rakastunut. Herranen aika, miten ne lapset kasvavat! Tuo paksu, lettiniska koulutyttö oli parissa vuodessa muuttunut kaunotareksi.

Ah, miten Birger nautti antaessaan katseensa levätä pöydän ääressä käsitöineen istuvassa tytössä. Hänen kanssaan ei tarvinnut puhua mitään, sai vain katsella, miten ruskean tukan möyheät laineet, joilla ei ollut Marjatan hiusten metallikiiltoa, loistivat pehmeästi lampun valossa ja varjostivat valkeaa otsaa ja kauniisti punertavaa poskea, ja miten hieno profiili painui somasti kumaraan.

Parasta oli, kun sairas hieman liikahti ja Laila heti kohotti ihanat, ruskeat silmänsä kysyvinä hänen puoleensa. Birger joskus keksimällä keksi jonkin toiveen saadakseen nähdä pienen nuppusuun avautuvan avuliaaseen hymyyn ja tytön nousevan hiljaa istuimeltaan, liikkuvan hetkisen huoneessa ja sitten palaavan entiselle paikalleen.

Lailan ympärillä oli aivan kuin säteilevä ilmapiiri kauneutta ja lämmintä rauhaa.

Birger ummisti silmänsä. Eiköhän vain luoti ollutkin osunut häneen eikä Anttiseen, ja hän nyt ollut taivaassa? Taistelu, kylmyys, puute ja — Marjatta, ne olivat jääneet siihen entiseen elämään.

Sitten Birger rupesi paranemaan. Kuume laski, huone harmeni, ja kaikki tuli erilaiseksi. Hän ei ollut vielä paratiisissa. Ihminen ei pääse niin vähällä rististään. Ääniä alkoi tunkeutua sairashuoneeseen ulkopuolelta.

Birger sai nousta sängystä.

Mitähän hän olikaan sanonut tädille tuona ensimmäisenä iltana? Jotakin Marjatasta? Mitähän se oli? Marjattaa ei ollut näkynyt koko aikana, eikä täti kertaakaan maininnut hänen nimeään.

Perhana! Ei hänen sopinut täällä maata ja kiusata Marjattaa, ja lukea — mitähän roskaa hän olikaan lukenut täällä?

— — —

Äkkiä hän huomasi seisovansa ison peilin edessä harja kummassakin kädessään. Kas noin. Nyt poika taas kelpasi. Musta tukka sai vielä nuo kymmenen ylimääräistä sipaisua, joita vahvempi sukupuoli jostakin tuntemattomasta syystä pitää välttämättöminä sen jälkeen kuin jokainen hius jo on oikealla paikallaan, voimakas kämmen totesi tottuneella liikkeellä vankan leuan erikoisen hyvästi ajetuksi, tummanpunaisen lukutakin nyörinapit sitaistiin reippaasti kiinni, ja vaikka Birger olisi kuinka käännellyt peilinsä edessä, ei hän löytänyt ainoatakaan vikaa ryhdikkäässä kuvassaan. Ei hän, helkkarissa, kaunis ollut, mutta »onko mitään hirvittävämpää kuin kaunis mies?» oli Marjatta itse kerran sanonut.

Niin, herra oli varsin tyytyväinen itseensä. Kalpeus on intressanttia, ja laihtuminen on ehdottomasti vain hyväksi. Hänen leukansa oli jo ruvennutkin saavuttamaan tuon ikävän leveyden, joka kertoo omistajansa sivuuttaneen kolmenkymmenen rajapyykin.

Äiti ja Laila istuivat ruokasalissa ja kauhistuivat nähdessään potilaansa ovella.

»Oh, sinä vilustut!» Laila nousi ja tarttui Birgerin käsivarteen, mutta sitten hän nolostui ja palasi nopeasti paikalleen kumartuen käsityönsä yli.

Mutta Birger oli hieman vanhempi kuin Laila, eikä kukaan sentähden huomannut _hänen_ nolostumistaan, joka johtuikin aivan toisista syistä.

Häntä häiritsi enimmin tädin veitikkamainen katse. Se ilmiantoi heti joka ainoan harkitun pikkuseikan Birgerin miellyttävässä olemuksessa, ja mikä pahempi, näytti tietävän enemmän kuin Birger itse.

»Tahdotko mennä tervehtimään Marjattaa, Birger? Hän meni juuri huoneeseensa.»

Elleivät tädin silmät olisi olleet niin vilpittömän ystävälliset, olisi Birgerkin istuutunut ruokasaliin, mutta nyt hän uskalsi noudattaa kehoitusta.

Tarttuessaan ovenkahvaan tunsi Birger lapsuuden ajan jouluiltajännitystä. Perhana, miten pehmeäksi tällainen epätavallinen elämä tekee ihmisen. Birgerin ei onnistunut siirtää mieltään haluamaansa tunnepiiriin.

Niinkö vähällä tulee miehestä romantikko!

Hänen sielunsa oli isonnut ja janonnut Marjattaa jo toista vuotta, eikä hän ollut uskaltanut antaa sille ravinnon muruakaan. Nyt pakotti kohtalo hänet tuohon huoneeseen, missä hänen Marjattansa, solakka, tummakutri, ihastuttava tyttö nojasi pikku päätään kauniisiin käsiinsä sohvapöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomenna hänen kai täytyi muuttaa täältä, olihan hän ihminen, ja olihan Marjatta ihminen, mutta tänään hän sai, ei, hänen täytyi puhutella ja kiittää Marjattaa. Oh, tuo pitkä, valkea niska ja nuo sirot olkapäät! Birger veti henkeä.

Pehmeä matto esti askelet kuulumasta, ja hyvä se oli. Ei olisi sopinutkaan Marjatan tällä hetkellä nostaa päätään ja nähdä Birgerin kasvoja — — —

Birger nielaisi kerran, toisen. Hän oli nähnyt Marjatan olkapään yli Rainerin kuvan hänen sylissään. »Ei mikään ole niin hirvittävää kuin kaunis mies.» Oh, nainen, nainen!

»Täälläkö se morsian istuukin haaveilemassa?» Birgerin ystävälliseksi tarkoitettu huudahdus muuttui huulilla ilkeän purevaksi.

Mutta Marjatan katse maksoi samalla mitalla. Tuossa hän seisoi, tuo tuttu mies, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt viime viikkoina, sydäntenvalloittaja taas kiireestä kantapäähän, taas keikari aistikkaasta kravatista hyvinhoidettuihin sormenpäihin saakka. Marjatassa kuohahti odottamaton katkeruus. Tuolleko samettitakkiselle nuorukaiselle hän oli kirvelevät kyynelensä uhrannut? Hän pani Rainerin kuvan pöydälle, ikäänkuin sen paikka olisi ollut siinä, heilautti halveksivan katseen mustankiiltäviin silmiin ja löi takaisin:

»Niin, turha toivo, että _sinä_ viitsisit olla hienotunteinen.»

Birger säpsähti, mutta sitä ennen oli Marjatta jo ehtinyt katua sanojaan. Hyvä Jumala, ettei Birger vain ymmärrä väärin ja luule minun tarkoittavan hänen tännetuloaan! Täytyi selittää:

»Äitikään ei tiedä siitä.» Marjatta viittasi päällänsä kuvaan.

Birgerin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Hän otti kuvan käteensä:

»Kaunis poika.»

Birgerin ääni tuntui ironiselta, ja Marjatta nousi heti taas takajaloilleen:

»Kaunein koko maassa, ja mikä harvinaisempaa, hän on tosi mies.» Marjatta tunsi ikäänkuin näyttelevänsä jotakin osaa ja oli tyytyväinen itseensä. Eihän voi vaatia niin paljoa tytöltä, joka ei oikeastaan koskaan ole joutunut käyttämään rakkauden sanastoa. Birgerkin näytti hämmästyneeltä, hän liikkui ympäri huoneessa, silmäili kirjahyllyjä ja pysähtyi lopuksi ikkunan luo. Nyt vasta Marjatta näki, miten kovasti hän oli muuttunut. Posket olivat kuin pergamenttia ja silmät olivat vajonneet oudon syvälle.

»Anna anteeksi, Birger. Olen niin iloinen, niin sanomattoman iloinen, kun sinä nyt olet terve. Tiedäthän sen.» Taas Marjatta oli joutunut alakynteen. Kun Birger ei mitään vastannut, katsoi vain ulos, täytyi hänen jatkaa:

»Eikö sinua väsytä? Tule tänne sohvalle. Älä seiso siellä, siellä vetää.»

Birgerin hartiat nytkähtivät kärsimättömästi. Marjatta näki heti, että Birger, äidin ja Lailan vastakkaisesta mielipiteestä huolimatta, kuului niihin miehiin, joita ei saanut »hoitaa».

Birger palasi Marjatan luokse, mutta hänen ajatuksensa näyttivät olevan muualla.

»Onko teillä lehtiä? Tuolla myydään Notisbladetia.»

Rainerista ei ollut enää puhetta eikä myöskään Birgerin terveydestä. Birger ei häikäillyt. Hän kokosi kaikki Työmiehet, Tiedonantolehdet ja Vapaat Sanat kainaloonsa ja katosi huoneeseensa.

Marjatta palasi paikallensa jatkamaan tärkeätä mietiskelyään. Tällaistako kohtausta hän oli viikkokausia sydän kourassa odottanut? Birger oli ollut ilkeä ja hän itse tyhmä ja epäkohtelias. Sitäpaitsi oli dialogi ollut huonosti kokoonpantu, ja loppusumma se, että Marjatta oli sittenkin hirveän sentimentaalinen hupakko, joka hyvästi ansaitsi kylmän suihkun.