»Ole sinä iloinen, Helena —» täti Kunigunda piirteli virkkuuneulallaan kuvioita äidin verkaliinaan painaen joka sanansa korostukseksi syvemmän vaon — »ole sinä iloinen siitä, ettei sinulla ole poikia».

Äiti ihmetteli itsekseen, minkähän tähden hänen nyt piti iloita juuri siitä, mikä aikaisemmin oli lahotikkuna kaivanut hänen mieltään, ja tyrkkäsi kakkulautasen Kunigundan tuhoavan virkkuuneulan tielle.

»Jos sinulla olisi hyvä, kaunis, lahjakas poika, oikein sydämesi ilo, niin huii — jonakin kauniina aamuna hän olisi poissa. — Isänmaa kutsuu, morjens mamma! Ja jos sinulla olisi hulttio-poika, joka joisi ja mässäisi, mutta jota sittenkin rakastaisit, niin vielä varmemmin: huii — hänkin olisi poissa. Ja sinä...»

»Kolmas kuppi, Kunigunda, en sjusjundedel!» Tämä kysymys ei ollut esillä ensikertaa, ja Kunigunda oli niin kiivas.

»Minusta se tavallaan on kaunista...»

»Kaunista! Kloppimaista se on. Luulla nyt kourallisella poikanulikoita voitavan taistella Venäjää vastaan. Lapsellista! Sebastiankin sanoo...» Sebastian oli täti Kunigundan mies, professor emeritus, joka sivumennen sanoen oli nytkin läsnä, vaikkakin tapansa mukaan hautautuneena keinutuoliin sanomalehtineen. Setä Sebastian oli tunnustetusti viisas mies, vaikkakin tämä nuorempi sukupolvi epäili suuresti, olivatko nuo enemmän tai vähemmän kultaiset totuudet, joita täti Kunigunda »Sebastiankin sanoo»-tittelin alla niin halusta esitti omien mietelmiensä tueksi, todella autenttisia. Tällä kerralla oli Sebastian sanonut, että tuollainen hurjastelu saattoi jo yliopistonkin vaaraan. Eihän tarvittu kuin henkäys, niin sen itsehallinto oli kumossa, ja tämä viimeinen villitys oli jo enemmän kuin henkäystä. »Ja me suomalaiset olemme lojaalista väkeä, se on ollut meidän kunniamme kautta vuosisatojen, ja jos me pysymme uskollisina...»

»Niin kenties saamme sokeripalan huomenna ja piiskaa ylihuomenna. Es ist eine alte Geschichte.» Marjattakin puuttui nyt puheeseen.

»Ei kiitos, Helena, ei tippaakaan enää. Tämä on asia, josta ei kannata väitellä. Emme me kuitenkaan historiaa tee, sinä ja minä, pikku Marjatta. Toiseltapa maailma silloin taitaisi näyttääkin. Hm. Mutta minä ymmärrän parhaiten sen, minkä näen, ja eilen tapasin apteekerska Borgin, ja hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Se vanhin poika...» Täti Kunigundan ääni aleni kuiskaukseksi.

»Rainerko?»

»Se sen nimi taisi ollakin. Se joka aikoi arkkitehdiksi. Kaunis ja kiltti poika, muistatko?»

»Olen joskus tavannut.» Äiti siirtyi ottamaan ompelupöydältä toisen neulan.

Marjatta lentää polttavan kuumaksi, ja hänen kätensä on niin hikinen, että lusikka seuraa sitä ja putoaa kilahtaen takaisin vadille.

»Se Aholan väen Rainer. Ja hänen lukunsa kävivät niin hyvästi, ja hänen äitinsä toivoi niin paljon hänestä. Ja nyt menee poika päistikkaa omille teilleen ja jättää äitinsä yksinään. Merkillistä, miten se seikkailu nuorisoa vetää, parastakin. Ja itsekästä se on, itsekästä ja edesvastuutonta. Me saamme sitten paikata ja pelastaa mitä pelastettavissa on.»

Täti Kunigunda silitteli kädenselällään harmaan tukkansa hyvinhoidettuja aaltoja, ja Marjatassa laukesi hermojen korkeajännitys särähtämällä.

»Niin, itsekästä, mitäpäs muuta kuin itsekästä! Tehän täällä olette tietysti altruistisia. Hörpitte kahvia ja kudotte sukkia pakanoille ja annatte kymmenen markkaa Punaiselle Ristille. Ja nuo pojat, jotka uhraavat kotinsa, omaisuutensa, _tulevaisuutensa_, jotka panevat ainoan roponsa vaakalaudalle koettaakseen, onko Jumala todellakin hyljännyt tämän kurjan maan — he ovat itsekkäitä. Yliopiston etuoikeudet, manifestien armolahjat! Monestako viikosta te voitte mennä takuuseen, vaikka koko Suomen kansa keikkuisi keinutuolissaan aamusta iltaan?» — Marjattaa alkoi ärsyttää sedän hiljainen keinuminenkin. — »Ja mitäkö me voitamme? Herra Jumala! Onko meillä sitten niin paljon kadotettavaa? Emmekö me saa koskaan uskaltaa mitään? Muistatteko kuinka Deksippos kutsui nuoret aseisiin, kun vanhat eivät _uskaltaneet?_ He uskalsivat ja he _voittivat_. Te vanhat, te juuri olette itsekkäitä. Saadaksemme nyt muutaman vuoden elää, ei, vaan torkkua rauhassamme te luovutte tulevaisuudesta. Mutta me, joille tuo tulevaisuus kuuluu, uhraamme mieluummin nämä vuodet kauhuille, sillä meille on kysymys kymmenien vuosien ajasta joko vapaiden tai orjien maassa. Ja jos nyt on yksikään mahdollisuus sadasta edelliseen, niin millä me silloin vastaamme historialle ja lapsillemme, jos mukavuudesta ja arkuudesta jätämme sen käyttämättä. Itsekästä! Oliko Aarne Helo itsekäs, joka lähti juriskandidaattipubliikkinsa jälkeisenä päivänä? Ovatko Saavion veljekset itsekkäitä, miljonääripojat? Ja Okkosen pojat ja Gunnar ja Bertel? Ja rouva Borgilla on neljä poikaa jäljellä ja osakkeita kirstut täynnä. Niin — itsekkäitä — tietysti! Häpeäisitte!»

Marjatan ääni särkyi, ja hän syöksyi ulos huoneesta kuulematta jatkoa tuohon »Marjatta»-huudahdukseen, joka kajahti kuin yhdestä suusta heti hänen lopetettuaan.

Enimmin liikutettu oli tietysti äiti. Setä Sebastian oli tosin pysähdyttänyt keinutuolinsa nojautuen eteenpäin huvitetun näköisenä ja täti Kunigunda pudottanut keskentekoisen tähden langan päähän riippumaan, mutta itse asiassa he ottivat asian rauhallisesti. Kukapa ei nykyään olisi hermostunut? Kunigundan ompeluseurassa rouvat saivat hysteerisiä kohtauksia kaakkureseptienkin johdosta.

»Brr», sanoi setä Sebastian vain ja nosti lehtensä silmiensä eteen.

»Herre du store», huokasi täti Kunigunda.

Ja äidin poskipäät punersivat. Hän oli taas samaa mieltä kuin Marjatta, vaikk’eivät he olleet asiasta puhuneet — mutta eihän tuollainen sentään sopinut.

»Rakas Kunigunda, Sebastian hyvä! Marjatta on niin hermostunut. Hän tekee niin paljon työtä ja valvoo liiaksi. Hän antoi juuri tänään sisälle graadunsa.» Tämä oli tärkeä salaisuus, jonka hän nyt uhrasi lepyttääkseen vihastuneita jumalia. »Ja hän on niin peloissaan.»

»Arvaahan sen. Ei niiden naisylioppilaiden graadut niin vahvoja taida ollakaan. Sebastiankin sanoo, että naisylioppilaita on kahta lajia: sellaisia, jotka ovat kauniita eivätkä osaa mitään, ja sellaisia, jotka ovat rumia ja osaavat vielä vähemmän.»

Mutta nyt äiti nousi takajaloilleen:

»Marjatta itse ei ole mitään puhunut, mutta neiti Vaivanne kertoi sen olleen seminaarissa esillä ja että sitä oli kehuttu, ja siitä tulee luultavasti non sine laude.» Äiti puhui nykyään non sineistä, seminaariharjoituksista y. m. s. yhtä suurella asiantuntemuksella kuin ennen vanhaan Rex-laitteista ja korndrellistä.

Setä Sebastian ja täti Kunigunda olivat sielujensa syvyyksissä sangen mielissään tästä tiedosta.

»Non sine on oikein hyvä hist-filleillä, sanoo Sebastiankin, cum laude on harvinainen ja magnaa tulee enintään kerran vuodessa.» Kyllä professorinrouva tiesi tällaiset asiat.

Mutta professorinrouva luulee nyt tietävänsä jotakin muutakin.

»Millainen mies tuo nuori Borg on? Marjatta taitaakin tuntea hänet oikein hyvästi.»

Äiti punastui. Hän oli siinä suhteessa tyttäriensä veroinen, ja tällä kertaa hänellä oli todellakin paha omatunto.

»Enhän minä tiedä. Marjatalla on niin paljon tuttavia. Aholan tätihän pitää paljon hänestä.»

»Se on tietysti taas joku uusi ’toveri’. Emme me vaan, Helena kulta, pitäneet tusinoittain ’tovereita’ nuoruudessamme emmekä olisi saaneetkaan.» Kunigunda imaisi ylähuultaan ja tarttui päättävästi virkkuutyöhönsä osoittaakseen, että keskustelu oli johtanut päätepisteeseen.

Äidillä oli hieman toisenlainen muisto noilta ajoilta, jolloin Kunigundan kiiltävä palmikko ja sukkela suu olivat tehneet Aholasta kaikkien lähipitäjien huvitteluhaluisen nuorison keskuksen, kunnes setä Sebastianin viisivuotinen sotaretki vihdoin vei toivottuun tulokseen ja riisti Aholalta sen suurimman vetovoiman, mutta tämä hetki ei tuntunut hänestä sopivalta avoimeen puolustukseen. Hänen epäkiitollinen tehtävänsä oli peittää taitavalla taktiikalla äskeisen kohtauksen paljastamat näköalat, mikä setä Sebastianin suosiollisella avulla vähitellen näytti onnistuvankin.

* * *

Marjatta asteli sillävälin kiivaasti edestakaisin huoneessaan kuin pyörryksissä. Väliin hän seisahtui ikkunan eteen, puri hammasta ja polki jalkaa itselleen, mutta sitten tuli taas uusi puuska, joka puhalsi veren hänen päähänsä. Nuo kirotut kahvikeskustelut! Hän oli aina sanonut, että ne ovat kuin alkoholia naisväelle.

Vähitellen laantui hänen mielensä hyrsky ja sijaan tuli tylsä väsymys.

»Eipä olisi Greetan bromipullo nyt haitaksi», tuumi Marjatta raukeana ja rupesi penkomaan laatikoitaan, mutta tulos oli vain vaivainen aspiriinipulveri.

Hän oli valvonut viime yön kokonaan. Vastoin otaksumistaan hän ei ollut saanutkaan pidennystä graadulleen, joten hänen oli ollut pakko kääntää ja kirjoittaa puhtaaksi saksankielinen laudatuurikirjoituksensa yhdessä viikossa. Oli siinä ollut tulista työtä, mutta valmista tuli, ja tuo musta, senttimetrin paksuinen vihko virui nyt pakassaan dekaanuksen pöydällä odottamassa vaelluksensa alkua.

Tämänhän piti olla hänen elämänsä suurimpia päiviä eikä kuitenkaan ollut. Oli vain tyhjää ja kiusallista ja avutonta.

Mutta nyt täytyi levätä. Marjatan silmämunat liikkuivat kuin hiekassa. Hän heitti hangottelevat vaatteet yltään, vaikka kello oli vasta yhdeksän. Ei jaksanut vaihtaa paitaa, vaan pujottautui olkapäät väristen kylmään sänkyynsä. Kaatoi pulverin kuiviltaan kurkkuunsa, aivasti, kääntyi vatsalleen ja nukahti suhisevaan horrokseen.

* * *

Marjatta heräsi osaaottavaiseen naputukseen. Huoneessa oli jo valoista. Olivat antaneet hänen nukkua yli iltateen, ja aamukahvikin taisi olla jo voitettu kanta. Herätyskello tuijotti häneen hämmästyneen näköisenä pyöreällä silmällään. Mitä nyt on tapahtunut?

Taas naputus. »Ei saa tulla!» Se on tietysti äiti, ja eilisillan kohtaus on taas ilmielävänä Marjatan mielessä. Mikä kumma panikin hänet raivoamaan asiasta, josta hänellä ei tähän asti ole ollut mitään mielipidettä? Silmiä kirveltää niin vietäväsi, ja yön kuluessa on väsymykseen ja harmiin liittynyt katumustakin. Vai on Marjatallakin olevinaan hermoja? Muutaman sivistyneen esipolven hinta, sanoisi taas Greeta. Oh, Marjatta tuntee monta toveria, joiden hermot tekevät lakon jo ensi tentissä — ilman minkäänlaisia polvia.

Ei, nyt tämä asia on järjestettävä, se ainakin on varma. Mielen pitää olla paikoillaan oikeissa lokeroissaan eikä riepottaa kuin mikäkin sotkuinen hermovyyhti, muuten ei voi tehdä työtä.

Niin, Marjatalla on tällä hetkellä muitakin pulmia edessään kuin tämä henkinen ja ruumiillinen väsymys, mikä johtuu äskeisestä kilpajuoksusta ajan kanssa. Vasemmanpuolisessa, ylimmässä kirjoituspöytälaatikossa on jotakin, joka häiritsee häntä, jota ei voi unohtaa, joka vaatii oikeuksiaan, eli toisin sanoen käyttäytyy kuin olisi ruumiillistunut paha omatunto. Sekin saapui eilen hänen vaivoikseen.

Marjatan silmäluomet ovat raskaat. Hän on väsynyt ja haluton, mutta hänen täytyy kuitenkin pistää avain lukkoon, ottaa esille ylimpänä viruvat ohuet arkit ja levittää ne eteensä pöydälle. Hän lukee ne vielä kerran hitaasti lävitse silloin tällöin rypistellen kulmakarvojaan.

»Rakas Marjatta!»

Näkyy, että Rainer on epäillyt jo tätäkin liian rohkeaksi, sillä hän jatkaa: »Anna anteeksi, mutta minun täytyy saada vielä kerran nimittää sinua siksi. Kun tämän saat, olen jo kauan ollut poissa, pääsethän nyt tästäkin kiusasta...» Vako syventyy Marjatan otsalla. »En tahtonut puhua mitään edeltäkäsin. Ei tällaisesta saa puhua, mutta olen sitä jo kauan tuumaillut.»

Rainer ei ole mikään kynämestari, mutta sanottavansa hän saa kuitenkin sanotuksi. Monta kertaa hän toistaa samaa: »Minun täytyy mennä. Isänmaa kutsuu kerrankin. Tiedän että minun nyt on mentävä. Olen onnellinen nyt, kun olen tehnyt päätökseni. Vaikk’emme mitään voittaisikaan, niin olenhan sentään saanut olla mukana koettamassa. Älä naura, mutta minä luulen, että Suomi nyt tarvitsee minua» j.n.e. Rainer parka, hän kuului siihen sukupolveen, joka oli tottunut nauramaan »isänmaalle», eikä nuori mieli sellaisesta helpolla vapaudu.

Hän kuului myöskin siihen ikäluokkaan, joka oli tottunut nauramaan »rakkaudelle», ja sentähden kävi kirjoittaminen nyt niin kömpelösti. »Pahalta tuntuu lähteä sinun luotasi, kun en sinua oikein ymmärrä. Joskus olet niin lämmin ja ihana kuin oikein hyvä ystävä, mutta useimmin olet vain iloinen. Sen kyllä käsitän, että se, mikä Aholassa tapahtui, oli sinun puoleltasi vain erehdys, mutta kun syksyllä sentään suostuit seuraani, luulin vähitellen voittavani rakkautesi» — hän oli ensiksi kirjoittanut »ystävyytesi», mutta sitten pyyhkinyt sen pois — »mutta täytyyhän sinun tietää, että minä rakastan sinua, Marjatta, vaikka olenkin tämän syksyä koettanut olla sitä ilmaisematta, koska se näytti niin kovasti pahoittavan mieltäsi.»

»Tyhmästi ja rumasti teen, kun tällä hetkellä sinulle tällaista kirjoitan, mutt’en voi jättää sitä tekemättä. Lohdutusta en tarvitse, mutta kummallisen ihanaa olisi siellä vieraalla maalla ajatella, että oma tyttöni on kotona odottamassa, ja jokin sanoo minulle, että niin onkin laita. Jos olen oikeassa, lähetä rivi Holger-serkun osoitteella Tukholmaan. Jos et kirjoita, ymmärrän myöskin enkä syytä sinua mistään. Sinä olet sellainen tyttö, että kai sinua muutkin rakastavat.» Eikä mitään allekirjoitusta.

Marjatta jää katsomaan hajamielisenä mustiin koukeroihin ja koettaa väkipakolla selvittää ajatuksiaan.

Tuo Salinien kirottu hyväsydämisyys eli saamattomuus, kuten sitä oikeastaan pitäisi nimittää! Miks’ei Marjatta voinut syksyllä tavatessaan Rainerin sanoa hänelle suoraan: »Suutelin sinua vahingossa, ja nyt se on lopussa, sillä pitemmälle en tahdo mennä, koska en rakasta sinua.» Ei, hän tahtoi pidättää itselleen joitakin lämmittäviä säteitä keskellä työn harmautta, sillä hän tunsi jo noiden »ensimmäisten runollisten ylioppilasvuosien», joista niin paljon puhutaan, olevan ohitse ilmassa leijaavine tunnelmineen ja kauhistui karua arkipäivää, joka ojensi kynsiään häntä kohden.

Jos joku olisi sanonut hänelle, että hän oli halpamainen ja itsekäs, että hän oli huono toveri, niin hän olisi äärettömästi hämmästynyt. Hän uskotteli itselleen, ettei tahtonut loukata Raineria, tuottaa hänelle tuskaa, ja sen takia juoksenteli hänen kanssaan maat manteret välkkyvinä syksysunnuntaina ja kulki sen seitsemät teatterit ja tanssit talvi-iltoina hänen käsikynkässään. Ja he olivat _niin_ hyvät ystävät, ja Marjatta piti Rainerista _niin_ paljon. Mahtoi hänellä olla sentään hieman paha omatunto, koska ei milloinkaan uskaltanut ottaa tätä juttua itsepystyttämänsä tuomioistuimen pohdittavaksi noina yksinäisinä hetkinä, jolloin hänen ennen oli tapana ratkaista ongelmansa. Tänä syksynä ja talvena ei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Hän kirjoitti paranneltua laudatuurikirjoitustaan aamusta iltaan, ja se riitti tyydyttämään hänen ajattelutarpeensa.

Mutta nyt hän oli joutunut tienhaaraan. Luuliko hän kenties Rainerin ottavan nyt tämän iskun vastaan keveämmästi, Rainerin, hemmoitellun perhepojan siellä yksinään vieraalla maalla?

* * *

Taas naputus. Pyydetään puhelimeen. Tilly siellä tahtoo Marjattaa tulemaan ulos. Hänellä on tärkeä asia.

Tilly! Merkki taivaasta! Marjatta tiesi, että hänen tänään täytyi ajatella tämä asia selväksi jonkun vieraan avulla. Äiti ei kelvannut. Ei sellaisista asioista puhuta äidille. Greeta taas olisi liiaksi intresseerattu. Hänestä se olisi ollut »romaani». Hänellä itsellään oli aina flammoja. Pikku rakastuminen oli hänelle yhtä välttämätön kuin päiväkahvit Fazerilla. Ja miten hän olikaan kiusannut Erik Karénia, joka kuvaannollisesti puhuen oli jo monta lukukautta maannut hänen levottomien jalkojensa juuressa! Hän suoritti Aasikset, tentit ja sairaalat kuin kirjan mukaan, suuteli Erikiä porttikäytävässä kello 8 ja lähti kello 9 medisiinarisakkinsa kanssa »roivaamaan» — kaikessa viattomuudessa luultavasti, mutta kuitenkin... Ei, häntä ei Marjatta tahtonut neuvonantajakseen. Sitäpaitsi he eivät pitkästä ystävyydestään huolimatta oikeastaan sietäneet toisiaan. Greeta luuli aina näkevänsä Marjatan lävitse ja ilmaisi huomionsa häikäilemättä ja liian sattuvasti.

Tilly oli toista. Jos hän vain suostuisi ottamaan tämän »roskajutun» harkintansa alaiseksi, lukisi hän Marjatalle lakia eikä mitään evankeliumia. Ja sitä hän tällä hetkellä kipeimmin kaipasi.

Aamiainen viipyi tietysti. Marjatta vastasi lyhyesti äidin kyselyihin, käänsi koneellisesti Lailan ranskanläksyn ja viimein selviydyttyään kaikesta kiiti alas jyrkkiä portaita — ja jäi hämmästyneenä seisomaan —

Mitä nyt on tapahtunut, kun Birger on tähän aikaan päivästä liikkeellä ja heidän ovensa edustalla? Hän on vihaisen näköinen, kuten aina viime aikoina, ja tulee suoraan Marjatan luokse, heittäen pois sikarinsa. Sikari kello 12 päivällä! Ellei se olisi liian rohkeata, voisi väittää hänen tulleen vartavasten Marjatan tähden.

»Olen odottanut sinua. Ethän koskaan enää ehdi puhua edes puhelimessa.»

»Paljon työtä», vastaa Marjatta lyhyesti. Hän ei saa antaa Birgerin nyt häiritä, hänen on koottava ajatuksensa.

»Oletpa ehtinyt käydä Alppilassa ja premiääreissä.»

»Olenpa niinkin.» Tänään on Marjatalla yliote.

»Vältätkö sinä tahallasi minua?» Birgerin ääni ei ilmaissut mitään.

»Älä höpsi!» Marjatta oli tavattoman välinpitämätön, eikä häntä ensinkään haluttanut asettautua seuraavaksi numeroksi Birgerin loppumattomassa sarjassa. »Olen juuri jättänyt sisään laudatuurikirjoitukseni, eikä sitä ennen ole kellään aikaa lakaista Aleksia.»

»Silloin ehdit mainiosti tänään tehdä kävelyretken ulospäin. Katso tuota taivastakin. Eikö ole kuin kevättä?»

»Onhan minulla hurmaava hattu ja yliopiston elegantein kävelypuku, mutta soita Greetalle, hänellä on uudet mokkakengätkin. Hänestä saat vielä enemmän kunniaa.»

Birger ei ollut kuulevinaan. Hänen täytyi tänään saada selville jotakin, päästä perille siitä, mitä tuo tyttö ajatteli, joka kulki kevyesti katureunaa terävä leuka ilmeettömästi työnnettynä korkeaan turkiskaulukseen ja pieni hattu valkeine töyhtöineen painettuna niin syvälle, että silmät välkkyivät salaperäisinä sen varjossa. Kapeiden jalkojen täsmällinen astunta, itsepäinen profiili ja heleä ääni sanoivat selvääkin selvemmin: »Älä koske minuun, minä ajattelen nyt omia asioitani.»

»Minne sinä juokset?»

»Tilly Valanne odottaa minua.»

»Helkkari!» Birger pysähtyi. »Milloin sinulla on aikaa? Juotko kahvia koskaan?»

»Kahdesti päivässä, ellen ole lakossa, ja silloin juon suklaata.»

»Siis Fazerilla kello kaksi. Näkemiin!»

Birgerin määräys tuli yllätyksenä. Marjatta nyökkäsi suostumukseksi. Samapa se. Tänään hän oli joka tapauksessa aikonut ottaa lupapäivän, ennenkuin alkoi valmistautua kirjalliseen kokeeseen. Eikä hän aikonut ruveta Birgeriä karttamaan. Hänen aikansa oli lopussa — oli ollut jo pitkän aikaa, sen Marjatta tunsi varmasti.

Mutta katsellessaan poistuvaa Birgeriä hän tunsi mielensä lämpenevän. Oikeastaan Marjatta piti hänestä vieläkin hirveän paljon. Piti siitä, että kasvojen alaosa oli liian pitkä ja nenä liian lyhyt, siitä että alahampaiden vankka rivi näkyi ensiksi hänen puhuessaan, siitä että tuuhearipsiset silmät pienenivät mustiksi hiilenpalasiksi hänen tiukasti katsellessaan, ja että hän piti päätään vähän eteenpäinkumarassa. Oikeastaan Marjatta piti juuri hänen ulkonaisista virheellisyyksistään. Ne tekivät hänet läheisemmäksi ja inhimillisemmäksi, kun sitävastoin kookkaan vartalon, päänmuodon ja jäsenten täydellisyys, tummien kulmakarvojen korkea kaari ja hyvinhoidetun tukan kiilto esiintyivät vain hänen itsetyytyväisyytensä apureina ja niinmuodoin Marjatan leppymättöminä vihollisina, Mutta paljon hän piti Birgeristä sittenkin. Vahinko vain, etteivät he voineet pysyä ystävinä, ettei Birger voinut olla ärsyttämättä häntä. Nuoret tytöt tahtovat, että heidät otetaan vakavasti. Vasta myöhemmin he rupeavat viihtymään huumorin ja pilkan kimaltelevissa naamiaisissa.