»Siellä on 15 astetta.»
»Mutta aurinko paistaa, äiti.»
»Oletko varma, ettei tuule?»
»Äiti, etkö kuule, aurinko paistaa, ja siis _on_ kaunis ilma.»
Täytyihän Marjatan päästä ulos, täytyihän, Jumalan raikkaaseen luontoon! Hänen ajatuksensa alkoivat homehtua, tunteensa muuttua tunteellisuudeksi ja itseluottamuksensa horjua. Hänen _täytyy_ päästä hiihtämään tänään, muuten ei hän enää ole Marjatta.
Vielä retki siskon huoneeseen:
»Laila — Laila — menetkö tänään hiihtämään?»
»Idiootti!» Tumma tukka katosi lopullisesti lakanan alle. Laila oli ollut lauantaina koulutansseissa.
»Saanko sitten ottaa sauvasi, remmi katkesi omistani?»
Ei vastausta, tai ehkä jokin mörähdys, joka loppui: — »keskellä yötä».
»Pane ainakin kahdet sukat, Marjatta!» varoitti äiti.
Marjatta nosti jalkansa tuolille: »Katso.»
Syksystä vuosi sitten äiti oli päättänyt opettaa häntä kutomaan sukkaa, ja Marjatta oli silloin mielensä virkistykseksi valinnut myrkynvihreää villalankaa ja muutamassa kuukaudessa edistynyt jo sangen pitkälle varressa, kun äidin kärsivällisyys loppui, ja hän parissa päivässä valmisti työn. Niitä sukkia Marjatta nyt käytti hiihtäessään ja kääri kauniit varret pyöreäksi makkaraksi tossujen yläpuolelle. Hiihtopukunsakin hän oli valinnut noiden sukkien mukaan.
Greeta oli kerran sanonut hiihtävänsä hiihtopuvun takia, samoinkuin hän tanssi tanssipuvun ja pelasi tennistä tennispuvun takia.
Ja suoraan sanoen tuotti Marjatallekin pukeutuminen suurta nautintoa. Onko maailmassa mitään riemastuttavampaa kuin tuollainen lämpimänvihreä villanuttu möyheine, valkoisine kauluksineen ja tumppuineen, kun sen tietää niin mainiosti kaunistavan ruskeita poskia, heleitä hampaita ja notkeaa vartta, sekä untuvanpehmeä lakki pikku päässä, jonka vilkkaita värejä pari otsalle ja korville vedettyä tummaa kiekuraa vielä korostaa?
Kadulla virtasi taas Marjatan lävitse tuo epämieluisa kylmänväristys, jolla, samoinkuin ohuiden pohjain läpi tuntuvan hiekoituksen pistoilla, aina sai etukäteen maksaa osan hiihtoretkien hupia.
Ei ollut lämmin tänään, ei totta vieköön ollut. Marjatta pusersi kuitenkin rohkeasti suunsa kiinni ja pakotti laajenneet sieraimensa ottamaan vastaan polttavan pakkasen. Hänen jalkansa tanssivat kirskuvalla lumella, eivätkä sukset painaneet mitään. Hänen olikin juostava, sillä tietysti hän oli myöhässä taas — Nikolainkirkon kello oli jo puoli yhdeksän.
Oikeastaan hän ei mielellään enää hiihtänyt osakunnan kanssa, mutta minkäs teet, kun hiihto kerta kaikkiaan on luotu seurapeliksi, ja parhaat toverit, kuten kaikki maaseutuylioppilaat, suhtautuvat Helsingin talveen niin musertavalla epäluulolla, etteivät viitsi vaivaantua tuomaan edes suksia mukanaan. Osakunnan suuruiseen laumaan mahtui kuitenkin hiihtoseuran muodostamiseen tarvittava määrä parantumattomia optimisteja.
Mutta tänään oli pohjoissataman ranta oudon tyhjä.
Olivatkohan he jo lähteneet?
Ei, kello oli vasta viittä yli — ei edes akateemista neljännestä määräajasta! Marjatta seisoi hetkisen neuvottomana ja heitti sukset jäälle. Tällä pakkasella ei auttanut kauan tuumailla, voisihan vaikka hiihtää Korkeasaaren ympäri, kuten viisitoista vuotta sitten äidin kanssa. Harmillista!
»Hyvää huomenta, neiti Salin!»
Hoikka, vaalea poika kosketti sormenpäillään harmaata myssyään. Ilmielävä osakuntalainen! Marjatta muistaa hämärästi hänen joskus laulaneen illanvietossa ja varmasti joskus tanssineensakin hänen kanssaan — tyypillinen polkkamies. Nimi vain oli arvoitus.
»Huomenta! Missä muut ovat?»
»Minäkin tässä juuri ihmettelen, olemmeko me Viimeiset Mohikaanit vaiko Ensimmäiset Ihmiset Kuussa.»
He seisoivat siinä vierekkäin ja paukutelivat notkeita suksiaan jäätiköksi poljettuun lumeen. Marjatta punnitsi mielessään, lähteäkö tuon poikasen kanssa kahdenkesken matkaan. Hänellä oli tuore kokemus nuorukaisten tunnelmaherkkyydestä, mutta myöskin niin paljon poishuuhdottavaa omasta mielestään. Ja hanki ja aurinko vetivät hiihtäjäsielua kuin rytmikäs valssi.
Ketään ei tullut —
»Tyyne Vuorela ja Anna Siro lupasivat varmasti vielä eilen.»
»Ei tänään olekaan tyttöjen ilma.»
Ääni kajahti niin kopeasti. Nuori mies oli muuttanut tapojaan. Ennen tavatessa ei hän ollut suutaan avannut, ja nyt keikkui kieli kuin kellon läppä. Hän tuntui tänään liikkuvan omassa valtakunnassaan.
»Te olette tietysti voimistelija?» Marjatan muisti virkosi — hehän olivat istuneet yhdessä urheilutoimikunnassa.
Vaaleat silmät välähtivät mielihyvästä:
»Näkyy se Y. V. lyövän aatelismerkkinsä mieheen.»
»Mutta nimeänne en voi mitenkään muistaa —» hymyili Marjatta.
Pojan kasvot ilmaisivat koomillista mielen masennusta.
»Siinä sain. Lehtinen minä olen, eikä sekään paljoa auta.»
Marjatta yritti parantaa asiaa:
»Te miehet olettekin kaikki niin samalla tavalla puetut, ettei harjaantumaton muisti teihin mitenkään pysty. Teillä sensijaan on helpompi. Onhan meillä tytöillä edes erivärisiä pukuja.»
»Justiinsa. Kun tyttöihin illalla tutustuu, ovat kaikki kuin herran enkeleitä, mutta sitten päivällä tavattaessa oikein pelästyy.»
Poika oli humoristi, kun vain rohkeni puhua.
»Olipa hyvä sitten, että näitte minut ensikerran keskellä päivää.»
»Niin oli, onhan sitten varaa parantaa.»
Marjatta purskahti raikuvaan nauruun. Selvä yhteiskoululainen. Tuon kanssa voi hiihtää vaikka Rovaniemelle kahdenkesken.
»Ei tästä näy sen parempaa tulevan. Lähdetään vähän oikomaan sääriämme. Anteeksi! Naisilla ei kai olekaan sääriä, vai kuinka?»
»Jalat meillä on.»
»Sen kyllä huomaa juostessa.»
* * *
Suksi luisui hangella kuin sukkapuikko silkillä, ja jo muutamassa minuutissa oli veri valunut keskuslähteistään kylmälle pinnalle, sulattanut sen ja jäänyt sinne hehkumaan.
Lehtinen hiihti edellä avaten latua. Tänä aamuna ei ollut vielä montakaan henkeä liikkeellä, ja lumi säihkytteli koskematonta ihanuttaan silmänkantamattomiin. Marjatta painoi soaistuneena katseensa edellähiihtäjän syvänsiniseen varjoon ja lykkäili liukkaita suksiaan tasaisessa tahdissa, ja koko maailma suhisi huoletonta, läpikuultavaa kirkkautta. Joka lykkäyksellä karisi mielestä tomua ja tunteita ja tutkiskelua.
Tuli kuuma —
Siinä ne viisitoista pakkasastetta, tiesihän Marjatta ne! Hän sysäsi lakin ylemmäksi, aukaisi kaulaliinan solmun ja lopuksi veti vantutkin pois käsistään. Mutta perässä piti pysyä. Ei tämä tyttö huuda edeltäjäänsä hidastelemaan, ei ikänä.
Kun Lehtinen sitten viimeinkin osoitti mökkiä mäen nyppylällä ja ehdotti virvokkeita, oli Marjatta jo kuin lapsi, joka oltuaan kiltti koko viikon saa sunnuntaina vehnäskahvit.
Ja hän joi taas maukkaimmat kahvit elämässään, vaikka sikuri kirveli suuta ja pullat olivat harmaita ja kovia. Ja hän oli äärettömän onnellinen ja äärettömän kiitollinen reippaalle toverilleen.
Nyt vasta huomasi Lehtinenkin, mikä onnen poika hän oli. Tulisipa nyt vain joku tuttava tänne näkemään. Istua Marjatta Salinin kanssa näin kahdenkesken kahvipöydän ääressä ja jutella kuin parhaat ystävykset. Eivätkä kuitenkaan pojat tiedä, millainen kullanpala, millainen tyttöjen tyttö hän on. Hän oli aina osakunnassa hieman olevinaan poikien mielestä. Mutta saakin tuollainen helmi olla olevinaan. Tuo kaulan kaarros, tuo solakka, vihreä nilkka lyhyiden hameiden alla, nuo kapeat, punaiset posket, joita vielä äsken valkeat huurukiharat ympäröivät, mutta jotka nyt olivat hikisenä vanginneet mustat suortuvat hehkuunsa, nuo sädehtivät silmät ja valkeat hampaat! Herran pieksut, mikä onnen poika hän oli!
Lehtinen söi pullat ja joi kahvit ja unohti sokerit ja kermat ja vastaukset ja maksut —
* * *
He käänsivät hyvätuulisen rentoina suksenkärjet paluumatkalle.
Tulipa siinä kansaa kaupungista käsin. Aurinko oli lämmittänyt talvipäivän, ja parittain ja nelittäin ja laumoittain hiihti punaposkista nuorisoa helakoissa puvuissaan heitä vastaan. Oli siellä tuttuja, jos oli tuntemattomiakin. Ja kaikki olivat naurussa suin, ja kaikkien silmistä loisti toverillinen myötätunto paluumatkalla olevaa paria kohtaan. Tuttujen nyökkäyksiin liittyi kuitenkin hieman ihmettelyä, joka sai selvimmän ilmaisunsa Birger Vallin kasvoilla.
Hän tietysti oli taas Marjatan tiellä hiihtäen vastaan iloisessa nelikössä keikarimaiset hiihtotamineet yllään ja palkinnonsaaneet sukset jaloissaan.
Miksi pitikin hänen aina osua Marjatan eteen nyt, kun he eivät enää olleet ystäviä?
Heidän seurustelutyylinsä ei ollut muuttunut. Marjatan letkaukset ja Birgerin laiskansuopea ylimielisyys olivat aivan ennallaan, mutta niiltä puuttui se lämpimän, vanhan ystävyyden perusta, jolta ne ennen lähtivät. Nyt, jos heidän silmänsä joskus keskustelun kuluessa kohtasivat toisensa, eivät ne enää pysähtyneet lepäämään tuossa salaisessa ymmärtämyksessä, jonka olemassaolon Marjatta olisi luultavasti jyrkästi kieltänyt, mutta joka siitä huolimatta valoi selkeää turvallisuudentunnetta hänen hieman häälyvään maailmaansa. Nykyään leikkasivat heidän katseensa toisensa kuin kaksintaistelijain säilät. Marjatta oli katkera ja myrkyllinen. Olihan Birger sanaa sanomatta, lupaa kysymättä työntänyt hänet syrjään. Hänellä ei ollut enää aikaa Marjatalle — eikä harrastusta. Eikä hänen väitöskirjansa kuitenkaan edistynyt, sen Marjatta totesi vahingoniloisesti.
Ehkä hän oli innostunut politiikkaan. Se oli muodissa, ja jostakinhan hänenkin piti saada sisällystä tyhjänpäiväiseen elämäänsä. Aikaisemmin muotiintullutta pörssikeinottelua oli Birger myöskin koettanut, mutta isältään perimiensä sahalaitosten suoma ehdoton vakavaraisuus oli riistänyt hänen jobbaukseltaan sen suurimman viehätyksen. Siksipä hän nyt varmaankin oli siirtynyt politiikkaan. Hän oli kuin luotu siihen. Hänen matkoilla solmitut suhteensa ja koko temperamenttinsa viittasivat selvästi tietä. Marjatta oli vain niin katkeroitunut hänelle, ettei edes myöntänyt hänen vaikuttimiaan epäitsekkäiksi. Marjatta oli itse niin monen muun kanssa vuodattanut kyyneliä Ylioppilaskunnan vuosijuhlassa, kun Sibeliuksen »Isänmaalle» äkkiä iski sävelissään sydämiin ihmeellisen, peloittavan vavistuksen, jonkinlaisen atavistisen harhaluulon, jota viime vuosisadalla nimitettiin isänmaanrakkaudeksi, mutta silloin oli Birger seisonut vinosti hänen edessään ja vain ivallisesti hymyillyt heidän liikutukselleen. Ei, Birgerin viileä ja itsekäs luonne ei saattanut joutua isänmaanrakkauden tahdottomaksi orjaksi. Jos hän työskenteli salaisen politiikan alalla, merkitsi se vain sitä, että hän tarvitsi tieteellisen tutkimuksen ja pörssikeinottelun jälkeen yhä uutta sensatsionia.
Oh, tietysti hän tänään taas tuli vastaan! Olisihan Marjatan pitänyt jo tuntea hänen hyvinjärjestetty viikko-ohjelmansa. Siihen kuului ehdottomasti sunnuntaiaamun huviretki jonkun kauniin neitosen seurassa.
* * *
Marjatta nyökkäsi säteilevästi hymyillen ohihiihtäessään. Silmänräpäyksessä suhahti Birgerin suksi hänen omiensa yli, ja Marjatta kaatui nenälleen.
»Ihanaa!» huokasi hän vielä polvillaan maassa. Birgerin kanssa seurusteltaessa pitää asiat ottaa sellaisina kuin ne ovat.
»Aivan hurmaavaa», vahvisti Birger. Lehtinen oli pysähtynyt jonkun matkan päähän ja koetti etsiä jotain mielenkiintoista katseltavaa toiselta suunnalta, sillävälin kuin Birger tottuneesti käänsi nurin Marjatan vantut ja pudisti hänen ranteestaan lumimöykyt.
»Taas uusi tähti?» Viittaus Lehtiseen. »Ainakin eroaa entisestä.»
Marjattaa harmitti. Lehtinen oli hauska poika, vaikkakin nuori ja pieni.
»Jonkin verran. Kyllä minä vielä tähteni erotan — toista lienee sinun linnunratasi.»
»Sinä olet ruvennut pistelemään aivan kuin alkaisit lähetä kolmeakymmentä. Iltavalaistuksessa olet miellyttävämpi.»
»Suo nyt anteeksi, mutta eivät kaikki tuttavani sentään ole Illan sokeita ihailijoita. Muutamien mielestä aamu on Iltaa viisaampi.»
Ilta Fagerlund, Birgerin morsian, ei ollut mikään ruudinkeksijä. Marjatta tiesi varsin hyvin heidän kihlauksensa purkautuneen, mutta tahtoi kuitenkin olla ilkeä.
Birger ei mennyt ansaan. Hän oli jo kääntänyt suksensa hiljalleen eteenpäin hiihtelevän seuransa jälkeen, ja Marjattakin seisoi jo keinuen varpaillaan sauvojensa varassa valmiina töytäisemään.
»Toinen lippuni on vapaa tiistain sinfoniaan. Tuletko sinne?»
Houkuttelevaa, mutta vaarallista. Marjatta oli kaunis tänään värihehkussaan kimallelevaa valkokenttää vastaan, sen hän tiesi, ja se nostatti hänessä naisellisia paheita.
»Tiistaina? Voi, silloin lupasin jo Rainerille.» Hän koetti olla katuvan näköinen.
Ellei Birger olisi ollut niin pakkasen purema, olisi luullut hänen punastuneen. Hän katsoi pitkään Marjattaan, aikoi sanoa jotakin, mutta muutti mielensä. Marjatta nauroi.
»Vahinko.» Birger potki jäätä suksestaan. »Missä hän sitten tänään on, tuo huokaava ritarisi?»
»Ei päässyt irti kaupungista», selitti Marjatta uskotellakseen Birgerille, ettei hän suinkaan muussa tapauksessa olisi ulkona ilman tavallista kumppaniaan.
Totuus oli kuitenkin se, että heillä, Rainerilla ja hänellä, oli hiljan ollut suuri kohtaus ilman suuria sanoja. Marjatta oli vain harvinaisen nolona selittänyt Rainerille, että heistä oli alettu puhua ja että hän oli sentähden päättänyt tästä lähtien liikkua suuremmassa seurassa, mikä merkitsi sitä, että Marjatta oli alkanut taas pelätä Raineria. Suhteen pysyttäminen oikeassa äänilajissa kysyi nykyään suurta ponnistusta, ja se hermostutti Marjattaa. Hänen epätasaisuutensa puolestaan teki Rainerin levottomaksi, ja nyt oltiin taas niin pitkällä, että katastrofi saattoi tulla minä hetkenä tahansa.
Lehtinen piirteli kuvioita hankeen ja oli loukkaantuneen näköinen. He lähtivät hiljalleen hiihtelemään vierekkäin. Pitikin tuon Birgerin taas tulla häiritsemään! Marjatta huitaisi raivoissaan sauvallansa ison kappaleen hankea korkealle ilmaan; se hajosi jäähiutaleiksi, jotka satoivat helisten hänen hartioilleen, suksilleen ja kovalle lumelle.
Onneksi Lehtinen pian sai puhekykynsä takaisin. Hän ei ollut vielä niin vanha, että olisi uskaltanut vaitiololla rangaista tyttöään.
He valitsivat maaladun ja rupesivat kiemurtelemaan saaria seuraten vaikeaa murtomaata. Oksat löivät kovia jääpuikkojaan kasvoihin, ja siinä väistellessään, jarruttaessaan, tasapainoa etsiessään ja suksia ylämäissä laahatessaan Marjatta sai taas kiinni luonnon auttavasta kädestä. Puiden lomitse valutti aurinko metsän varjoisalle lumelle suuria, kultaisia läiskiä.
Lehtinen hiihti hänen rinnallaan välittämättä vaikeista esteistä ja keskusteli vakavista asioista, kuten aina hyvin nuoret miehet tekevät. Ja Marjatta selitteli harrastuksiaan, opinnoitaan ja tulevaisuudensuunnitelmiaan. Hän teki sen aivan totuudenmukaisesti ja avonaisesti, sillä tämän pojan suhteen hänen ei tarvinnut olla varuillaan eikä asettua puolustusasentoon jo edeltäkäsin. Lehtinen kuunteli hyvin hartaana. Kerran hän kuitenkin muisti olevansa mies:
»Ettekö te joskus mene naimisiin sentään?»
Sehän olikin asian ydin. Tavallisesti Marjatta periaatteesta jyrkästi kielsi sen mahdollisuuden, mutta tänään hän koetti olla suora:
»Kenties — jos esimerkiksi väitöskirjani hylätään.»
Lehtinen ei pitänyt siitä vastauksesta. Hän katseli syrjästä somaa toveriaan. Uskaltaisikohan?
»Mutta kai te joskus olette rakastunut?» Hän punastui rohkeuttaan, mutta Marjatta vain hymyili, jos tuollaisessa vauhdissa syntynyttä irvistystä kehtaa hymyilyksi nimittää.
»Sepä omatunnonkysymys! Sata, tuhat kertaa tietysti. Ainahan minä olen rakastunut.»
Nyt Lehtinen suuttui todenperään:
»Sitten te ette ole mikään tyttö. Senhän olen aina sanonutkin. Poikia te olette joka sorkka!» Hän työnnähti edelle.
Latu loppui jyrkkään mäkeen. Marjatta seisoi häikäistyneenä metsänlaidassa seuraten silmillään Lehtistä, joka suhahti kuin lintu rinteessä, kohautti vain kerran suksiaan, hurahti selkä kyyryssä tasanteen poikki ja pieneni pienenemistään kaukana jäällä —
Helsinki siinsi kuin posliiniin valettu leikkikaupunki himmeänä valkean kentän toisella puolella.
Poikia te olette joka sorkka. Nuori mies oli tyhmä. Marjatta itse tunsi hämärästi, että kerran, hyvin, hyvin pitkän ajan perästä, kun hän oli ensin saavuttanut kaiken, mitä elämällä on _ihmiselle_ tarjottavana, hän myöskin tulisi etsimään _naisen_ osaa. Oh, virtasihan hänen terveissä jäsenissään lämmintä verta, jonka jokainen pisara sykki elämänuteliaisuutta. Sen tyydyttäminen oli oleva hänen viimeinen kurssikirjansa.
Marjatta seisoi epäröiden mäen päällä. Lehtinen oli jo hiihtänyt takaisin ja houkutteli häntä tulemaan.
Miettiessään oli Marjatta pitänyt silmänsä suljettuina, ja aurinko oli polttanut hänen luomiensa läpi kuin punainen liekki suoraan aivoihin. Toverin äänen kuullessaan Marjatta avasi silmänsä ja työntäytyi liikkeelle. Maailma oli kaksin verroin sininen, edellä kiitävä varjo, latu ja pienet luminypykät olivat kuin valuvaa mustetta.
Vauhti kiihtyi. Herranen aika, enhän minä osaa laskea mäkeä, mitä minä ajattelen? Marjatta muistaa joitakin neuvoja, heittää taaksepäin sauvansa, kumartuu, tuuli pieksee hänen kasvojaan, viiltävä tunne keskittyy vatsaan — nyt tulee turma — onkohan hyppyrikin —? Se ajatus kaatoi hänet kuin laukaus pyörimään, vierimään, lumiryöppyyn ja hirveän sekasotkuun, missä ei enää erottanut päätä jaloista ja jalkoja käsistä — hän makasi siinä vain lääpällään tahdottomana kuin kuminukke.
»Heisaa vaan!» Lehtinen veti häntä käsikynkästä.
»Älkää koskeko, olen kuollut.» Marjatta käänsi taas nenänsä lumeen. Hänen korvansa soivat. Hän ei suoraan sanoen uskaltanut liikahtaa. Pelkäsi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan ehjää jäsentä.
Lehtinen oli hakenut hänen suksensa kaukaa jäältä.
»Ei, kyllä tästä nyt on tuleva ylösnousemus! Vilustutte.»
Marjatta oli itsekin jo kyllästynyt asentoonsa ja ryömi kontilleen. Koetti nauraa, mutta henki ei vielä juossut.
»Vahingossa minä lähdin liikkeelle», änkytti hän selitykseksi. »En yhtään aikonut.»
»Jopa minäkin ihmettelin, kun alku oli niin rohkea. On se poikaa, on se poikaa, ajattelin. Ja sitten keikaus keskellä tasaista mäkeä. Helkkarin raukkamaista. Pelkäsitte tietysti?»
Marjatta nyökkäsi huitoessaan lunta lapikkaistaan. Kyynelet tulivat silmiin.
»Koskiko kovasti?» Marjatta näki että Lehtinen yritti olla osaaottavainen, vaikk’ei uskonutkaan koskeneen.
»Kaikkea vielä.» Tärähdystä seurannut herkkyys alkoi haihtua.
He hiihtelivät rinnakkain satamaan, ja koska olkapäätä todellakin aristi, antoi Marjatta mielihyvällä Lehtisen kantaa sukset kotiovelle.
Oikein kaivaten hän katsoi poistuvan toverinsa jälkeen ja huoahtaen soitti ovikelloa. Häntä tympäisi oman itsensä luokse palaaminen. Ei oikein viihtynyt tuon neitosen seurassa nykyään. Hän teki niin paljon tyhmyyksiä, oli oikukas ja itsekäs eikä ensinkään muistuttanut aurinkoisen talvipäivän raikasta Marjattaa, joka oli koko maailman ystävä ja jonka ystävä koko maailma oli. Hän oli kehittymässä väärään suuntaan. Hän tiesi sen itse, mutta niin kauan kuin hän oli näin ahkera, ei hänellä ollut aikaa eikä hermoja parannuksiin. Jahka hän on kandidaatti, sitten alkaa uusi elämä.
* * *
Aivan oikein. Äiti otti hänet vastaan tiedolla, että häntä oli jo kahdesti kysytty puhelimessa. Numero oli tietysti Rainerin.
»Lupasin, että soittaisit heti palattuasi.»
»Salli minun edes pukeutua ensin.»
Marjatta päätti lujasti unohtaa koko puhelinkeskustelun. Riisuttuaan kylmää hohkavan hiihtopuvun yltään hän otti lämpimän kylvyn ja pukeutui nauttien puhtaisiin vaatteisiin. Sitten hän heittäytyi kirja kädessä rennosti sohvalleen ja vaipui suloiseen lepoon, missä ruumista raukeana kiertävä väsymys ja mielen leppoisa rauha käsikädessä kietoivat hänet suopeaan syleilyynsä. Hän oli ajatuksissaan muovailevinaan kirjoituksensa kovatöistä loppulausetta, mutta todellisuudessa vain torkkui.
Päivällisen jälkeen tulivat äiti ja Laila hänen huoneeseensa istumaan. Marjatta kertoi taas haltioituneena hiihtoretken nautinnosta, ja Lailastakin hän sai lypsetyksi joitakin hauskoja katkelmia eilisillasta. Hän aikoi mennä varhain vuoteeseen, että pääsisi ankarasti määrättyyn työsuunnitelmaansa käsiksi taas kello kahdeksalta huomisaamuna.
Silloin tuli tietysti käärme heidän paratiisiinsa.
Marjatta hämmästyi. Ei hän ollut odottanut Rainerin uskaltavan, mutta ääni eteisessä oli ehdottomasti hänen. Ja äiti pyytää häntä sisälle.
»Juomme juuri iltapäiväkahvia, jos herra Borg tyytyy vain korppuihin ja piparkakkuihin. Aamupäivällä tuli odottamatta vieraita —»
»Kuten iltapäivälläkin.» Rainer seisoi jo ovella hieroen pakkasen punaamia käsiään ja katsellen Marjattaa silmiin hieman epävarmana. Mitähän Marjatta tästä sanoisi?
Hänen oli niin hyvä olla, että Rainerin keksintö vain huvitti häntä.
Ja äiti oli tietysti kovin mielissään tällaisesta vanhanaikaisesta kohteliaisuudesta. Nykyajan nuoret miehet aniharvoin muistivat, että tytöillä saattoi olla kotikin ja vanhemmat.
Laila oli tietysti heti syvästi punastuen mutissut jotain Raakelista, tehnyt Rainerille jonkinlaisen niiaus-kumarruksen ja pyrähtänyt tiehensä.
Mutta heillä oli oikein kodikasta. Äiti oli aina niin herttainen, Rainer oli oudon vilkas ja puhelias — jos hän olisi ollut tyttö, olisi sitä sanottu hermostumiseksi —, ja Marjatta näki ja kuuli kaiken ruumiillisen väsymyksen kaunistavan verhon lävitse.
Äiti oli aina pitänyt Rainerista, ja Rainer oli aina pitänyt äidistä, ja sellainen tuntuu ilmassa. Hänellä oli kuvia Aholasta lompakossaan, ja äiti näytti omia kuviaan. Montakaan sekuntia Rainer ei kuitenkaan istunut hiljaa. Hän kuljeskeli ympäri huoneessa, tarkasteli tauluja, kosketteli pikkuesineitä, eikä Marjatta voinut olla ihailematta huolettoman poikamaista tapaa, millä hän liikutti käsivarsiaan, ja jyrkkää kaarta, millä pitkä takaraivo liittyi pystyyn kaulaan. Hän näpäytti arvostelevasti seinällä riippuvan kitaran kieliä ja äidin pyynnöstä otti sen alas, viritti sen ja lauloi pari kansanlaulua. Ja äiti istui kädet ristissä sylissään, ja Marjatta tiesi katsomattakin, että hänellä oli kyynelet silmissä.
Rainer suoraan sanoen hallitsi iltaa. Hänessä oli kiihkeätä varmuutta, joka oli Marjatalle aivan vierasta. Hän siirtyi asiasta toiseen vaivattomasti eikä tällä kertaa ensiksi rukoillut silmillään suostumusta ehdotuksiinsa.
Marjatta oli kuullut, että äiti oli lupautunut Agda-tädin luo iltapäiväksi, mutta äidin käsityksen mukaan hän ei nyt voinut mennä. Tavallisesti Marjatta olisi nauraen harmitellut hänen velvollisuudentuntoaan, mutta tällä kertaa hän oli iloinen. Hän oli tänään sellaisessa »leben und leben lassen»-mielialassa, että äidin läsnäolo vain helpotti.
Kun äiti poistui hetkeksi, oli Rainer tuulena Marjatan edessä:
»Miksi et soittanut, Marjatta?» kovisti hän kiihkeästi.
»Oh, unohdin kokonaan! Oliko se tärkeääkin?»
»Oli.» Hänen kasvonsa olivat tuskallisesti pingoitetut ja hänen silmänsä pistivät. Marjatta koetti laimentaa jännitystä:
»Tuletko tiistaina sinfoniaan? Kuulisin mielelläni Glasunovia.» Marjatta hämmästyi! Rainer päästi kätensä pöydästä, johon oli nojannut häntä katsellen, ja nauroi kovaa ja kaiuttomasti.
»Enkä tule. Ota joku muu tusinastasi.»
Sekö ääni nyt oli kellossa. Marjatta ei pitänyt siitä. Se oli kuin Birgeriä.
»Älä nyt viitsi! Tahtoisin mennä juuri sinun kanssasi.» — Hyvästi, päätökset ja periaatteet!
Rainer astui toiselle puolelle huonetta kääntyen katsomaan Marjatan Hermes-päätä:
»Et sinä enää kiusaa minua. Muista se, Marjatta! Se on ohi nyt.»
Uh, mikä hirveä lause — ja aivan tyynesti — ja Rainerin suusta! Marjatta oli niin hämmästynyt, että kadotti konseptinsa. Veri tulvahti hänen päähänsä.
Onneksi äiti tuli sisälle. Rainer kääntyi heti iloisena, ja seurustelu jatkui kuten ennenkin. Marjatta vain oli arka ja koetti olla kahta ystävällisempi Rainerille, joka läikehti kuin elohopea väistäen hänen otettaan. Marjatalla oli luultavasti paha omatunto, koska hän seuratessaan Raineria eteiseen viimeisen kuumeisen iskulauseen jälkeen nöyrtyi hänelle ensimmäisen kerran.
Rainer piti kauan hänen kättänsä, puristi ja puristi, ja Marjatta yritti leikillisesti pyytää anteeksi oikuttelemistaan. Anteeksipyyntö muuttui näet sittenkin hartaaksi rukoukseksi, mihin hän ei saanut lohdullista vastausta tuolta häälyvältä katseelta.
Rainer kääntyi vielä kerran ovessa:
»Marjatta», sanoi hän, »voi Marjatta!»
Marjatta ojensi hänelle molemmat kätensä — ilmassa oli jotain oudosti uhkaavaa — ja Rainer veti hänet luokseen. Siinä he seisoivat hetken liikutettuina, Marjatta kysyvänä ja Rainer taistellen jotain voimakasta tunnetta vastaan.
Äkkiä hän päästi irti Marjatan ja oli poissa.
* * *
Marjatta oli tietysti illalla taas tyytymätön itseensä. Päästyään vaivoin väljemmille vesille hän ajoi taas sille vanhalle karille. Eikö hän nyt voinut oppia sitä, että Rainer Borg ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja että hänen oli toimittava sen mukaan?
Mutta Rainer oli niin rakas hänelle kuin aurinko sateisena syksynä. Ja heitä yhdisti jokin. Rainer oli oikeassa. Heitä yhdisti muisto tuosta kuutamoyöstä, jolloin Marjatta oli suudellut häntä. Vaikka kuinka koetti todistella itselleen tuon tapahtuman mitättömyyttä, kierteli Marjatan veressä ikivanha tunne, joka väitti tuota iltaa hänen elämänsä käännekohdaksi, jonka jälkeen hän kuului Rainerille. Siitä huolimatta hänen silmänsä saivat kylmänivallisen ilmeen, kun hän sitä ajatteli. Niinkuin tämä tyttö »kuuluisi» kellekään muulle kuin itselleen. Kymmenen vuotta saa Rainer odottaa. Ellei odota — sen parempi.
Marjatta heittelehti kuitenkin levottomana vuoteellaan. Ruumis oli liiankin väsynyt, mutta sielu oli virkeä ja varma.
* * *
Yöllä Marjatta heräsi serenaadiin, ja Lailan mielestä hän oli onnellisin tyttö maailmassa.
Noita säveliä hän kuuntelikin hyvillä mielin pää käden varassa, sillä Lehtinenhän siellä vain kiitteli viimeisestä.