Sitten tuli lupapäivä, tuli monta lupapäivää, ja viimein tuli enemmän kuin lupapäivä, tuli kaunis kesä.

Ja kesäkuussa Marjatta lähti maalle, missä syreenit kukkivat, astui taloon, jonka puistossa satakieli laulaa, ja jonka hillitynhienossa vanhuudessa väreilee viekoitelevaa romantiikkaa.

Hänelle oli suorastaan vaarallista tuo Aholan ilma, tuo kesä ja kauneus, jotka vaihtoivat hänet oikeaksi tytöksi. Mutta hän vain hymyili vienosti sinisillä lapsensilmillään, joiden terävän kirkkauden hän salasi vain hieman sulkemalla luomiansa, joiden kaarevat ripset tummensivat katseen lempeäksi ja unelmoivaksi.

Marjatta tiesi varsin hyvästi sedän ja tädin luulevan, että hän oli onnettomasti rakastunut. Miksikä muuten reipas kaupunkityttö tulisikaan posket kalpeina ja silmät raukeina vanhan setänsä ja tätinsä luokse maalle lepäämään? Eiväthän he tiedä mitään nykyajan tyttösen murheista. Eihän heillä ole aavistustakaan _kevätlukukaudesta_, he ovat aina haaveilleet vain keväästä, jolloin ummut puhkeavat ja sydämet heräävät. Mitäpä he käsittäisivät monen kuukauden pettymyksistä, lykätyistä laudatuurikirjoituksista, itsekritiikistä ja epäilyksistä. He olivat lukeneet lehdistä Birger Vallin kihlausilmoituksen ja pudistaneet päätänsä, ja saatuaan Marjatan kirjeen oli täti mennyt huoneeseensa ja palannut punaisin silmin.

Ja sillekin Marjatta hymyili, vaikkakin hieman hämmästyneesti, sillä Birger oli sentään joskus ollut hänen ihanteensa ja jumalansa, ja syksyllä hän oli taas rakastunutkin häneen ja sairastanut mustasukkaisuutta Mairen takia.

Mutta sen jälkeen Marjatta oli tehnyt niin paljon työtä, että oli unohtanut Birgerin, vaikka ei sentään olisi suonut hänen unohtavan. Ja sentähden hän nyt hymyili hieman hämmästyneesti.

* * *

Oli sentään niin hauska olla viikon ajan _oikea_ tyttö, ilman professoreita ja tovereita, ilman itsetuntoa, ajatuksia ja työtä.

Marjatta viihtyi niin hyvin tässä herttaisessa paikassa, missä tuuheat, ikivanhat koivut riiputtivat ohuita oksiaan hellästi yli valkean talon kummankin päädyn ja vetivät suorana kujana parvekkeella istuvien katseen siniseen rantaan.

Siellä lipattelivat laineet lystikseen, milloin säteillen auringossa, milloin kiiltäen kuutamossa, milloin rusottavana peilinä uinuen. Ja niiden yläpuolella, toisella rannalla, häämötti vanha, vakava kirkko.

Marjatta oli kuin kotonaan täällä Aholassa.

Ei kukaan saanut jalallaan sotkea hienosti haravoituja käytäviä. Setä ja tätikin kävelivät ruohonviertä säästääkseen puutarhuri-Kustaan kuvioita. Marjatan valkeat kengät ne vain polkivat rohkeasti keskitietä, ja vain hän sai poimia narsisseja pyhitetyltä pyörykältä.

Hän olikin kiitollinen siitä, liikuskeli pehmein, sievin askelin koivujen alla, istuskeli hento richelieu-ommel sylissään parvekkeella ja syreenimajassa ja soitteli hempeitä valsseja illoin vanhalla taffelilla. Oli vuorokaudessa unohtanut kaupungin ja työn ja syntynyt uudelleen. Oli kuin hänen todellinen sielunsa olisi nukahtanut hetkeksi — tai kenties päinvastoin.

Mutta sitten Marjatta hymyili taas, hän tunsi itsensä ja tiesi kokemuksesta, ettei jaksanut viikkoa kauempaa kestää Aholan jumalaista rauhaa, ja että hänen on silloin lähdettävä täältä.

Nyt kukkivat syreenit! — —

Siellä on niitä niin äärettömästi. Jos minne katsot, väreilee puisto sinipunervissa vivahduksissa. Pensaskujat, lehtimajat, kaikki, kaikki kuohuvat tuuheita, tuoksuvia terttuja. Ne kohoavat untuvaista taivasta vastaan, ne varjostavat järven läpikuultavia rantapeilejä, ne helottavat syvällä havumetsän siimeksessä.

Ja Rainer Borg on myöskin siellä — —

Hän on tädin veljenpoika ja on siellä vain hauskuttamassa vanhuksia. Oikeastaan olisi hänen tehtävänsä ollut lopussa, kun Marjatta tuli, mutta täti tahtoi häntä jäämään juuri nyt.

Ja he olivat hänelle mieliksi.

Rainer juoksi Marjatalle huivit, poimi kukat, käänsi nuottilehdet ja seurasi hänen pienintäkin ilmettään ruskein, sädehtivin silmin.

Ja Marjattakin rupesi niin kauniisti punastelemaan. Ja setä ja täti hymyilivät arvellen hänen sydämensä haavojen jo olevan paranemassa. Rainerhan oli niin viehättävä kavaljeeri —

Ja he hymyilivät yhä tyytyväisemmin.

Katso, siinä talossa ei kukaan naura, kaikki vain hymyilevät.

Ja Marjatta joi avoimin huulin ja värähtelevin sieraimin hänen jumalointiaan. Se huumasi häntä. Marjatasta oli kuin hänelle tarjottaisiin jotakin kaunista ja kallisarvoista ja sanottaisiin: nauti nyt, nauti täysin siemauksin, tyttö, tämä on ensimmäinen ja viimeinen, tämä on _ainoa_ kerta. Oh, rakkautta sinä vielä saat liiaksikin, mutta tätä, tätä sanotaan palvomiseksi, ja se tulee vain erehdyksestä sinunlaisesi tytön osaksi —

* * *

Nyt he istuivat nelisin lasiparvekkeella. Marjatan mieli oli kuohuksissa.

Eilen illalla he olivat vielä olleet niin hyvät ystävät. Olivat kävelleet illallisen jälkeen puolisen tuntia rantatiellä, olipa Rainer tarttunut Marjatan käsipuoleenkin, ja hän oli sallinut sen. Ja he olivat seisoneet pitkän aikaa hakaportilla vieretyksin ja puhelleet kaikenlaisia mitättömyyksiä, ja sitten Rainer oli ottanut hänen kädestään narsissin ja suudellut sitä. Marjatan täytyi silloin hiljaa silittää hänen kuutamossa kiiltävää tukkaansa, josta ahkerinkaan harjaaminen ei ollut kyennyt poistamaan kiharoiden kesytettyä aaltoa. Marjatan mieli oli leppeä ja kiitollinen kuin kesäilta hänen siinä seistessään hämärissä käsi kumartuneen pojan kosteilla hiuksilla. Hiljaisuus ympärillä oli kuin hymni nuoruudelle ja kauniille kesälle, ja Marjatasta oli kuin nyt täyttyisi jokin kohta hänen sielussaan, joka aina oli odottanut täyttymistään — — Sitten he olivat taas kääntyneet kotiin päin vaihtaen hiljaisia sanoja, joita toinen sanoi vain antaakseen jotain ystävälleen, ja toinen otti vastaan vain saadakseen jotain ystävältään, eikä Marjatta nyt jälkeenpäin voinut ymmärtää, mistä Rainer oli saattanut loukkaantua sinä iltana.

Mutta tänä aamuna oli Rainer vain hätimiten pistäytynyt aamiaisella ja heti rynnännyt takaisin ylös huoneeseensa, ja päivällisellä hän oli ilmoittanut lähtevänsä jo iltajunassa kotiinsa. Sanoi aivan unohtaneensa, että oli pyytänyt pari toveria luokseen huomiseksi. Vaivoin olivat setä ja täti saaneet hänet taivutetuksi jäämään aamujunaan.

Nyt istui Rainer kuin väkipakolla teepöydässä. Marjattaa harmitti. Hänhän oli kiinnittänyt kauneimman syreeninoksan vyöhönsä ja irroittanut suloisimman kiharan korvansa juureen eikä saanut katsettakaan. Hänhän oli kertonut herttaisimman kaskunsa ja soittanut somimman laulunsa, eikä saanut myhähdystäkään osakseen. Kylläpä tuo poika nyt mahtaili!

Sedän iloksi he vielä pelasivat jäähyväis-Bismarckin, vaikka Marjatan mieli kapinoi tuota pakkoa vastaan, mikä riisti häneltä viimeiset kalliit hetket.

Äkkiä setä laski kortit alas.

»Satakieli», hän virkkoi.

Rainerkin aikoi sanoa jotakin, mutta setä nosti kätensä.

»Hiljaa!»

Rannalta kiiri parvekkeelle viiltävän ihana vihellys, ja sitä seurasi liverrysten liverrys, helkkyvä helmisade.

»Se on sittenkin tullut», ja sedän poskipäät punertuivat ylpeydestä ja ilosta. Rannalta oli syksyllä kaadettu koivu, ja siitä olivat setä ja täti pelänneet satakielensä suuttuneen, kun sen ääntä ei vielä ollut kuulunut.

Mutta olihan se nyt siellä.

Kaikki neljä seisoivat ääneti nojaten parvekkeen kaidepuuhun, ja kuu katseli heitä vaalein silmin.

Satakieli lauloi — narsissit pöydällä tuoksuivat —

»Hyvää yötä, lapset. Aamulla vielä tavataan.» Setä puristi heidän kättänsä, ja täti suuteli heitä kevyesti otsalle. Tädin silmä oli kostea. Hän oli aina niin herkkä.

»Minäkin menen nukkumaan. Hyvää yötä!» Rainerin ääni oli karhea.

»Älä vielä mene. Tahtoisin niin mielelläni vielä nauttia illasta», sanoi Marjatta rukoillen.

»Jos minä olisin teidän iässänne, menisin nyt katsomaan, miltä kirkko näyttää kuutamossa ja satakielen laulussa. Sen näkee parhaimmin sieltä kiviportaalta, tiedäthän, Rainer!»

Täti palasi sisältä vaippoja käsivarrellaan.

»Ottakaa nämä mukaanne, muuten ette saa lähteä, ja hyvää yötä sitten!»

Siinä he seisoivat kahden vaiheilla, ja Raineria halutti paeta sisälle, mutta Marjatta ei tahtonut näin nolosti lopettaa leikkiä.

»Etkö tule, Rainer?» Poika seisoi selin häneen katsellen järvelle. Nyt hän kääntyi ja lähti kulkemaan Marjatan rinnalla, mutta hänen suunsa, joka muulloin oli niin lapsellisesti kaareva, puristui nyt miehekkäästi kapeaksi viivaksi.

Kun hän kulki niin allapäin Marjatan vierellä silloin tällöin vain potkaisten pikku kiven edelleen, täytyi Marjatan työntää kätensä hänen kainaloonsa ja astua hieman lähemmäksi häntä. Silloin hän tietysti puristi tytön käden lujemmin kylkeensä, ja ilokseen Marjatta huomasi jotain vierasta karisevan hänestä pois.

He suuntasivat kulkunsa tädin osoittamalle paikalle, levittivät vaippansa sammalaiselle kivelle ja istuutuivat hyvin lähekkäin syreenien alle. Rainer ei päästänyt Marjatan kättä, ja se tuntui niin turvalliselta ja lämpimältä.

Voi, noita syreeninterttuja — hehän istuivat aivan kuin niiden sydämessä —

Ne tuoksuivat — ja alhaalla puutarhassa tuoksuivat narsissit — ja kaikkialla metsässä kielot —

Tuoksu oli liian väkevää, se aivan kuristi Marjatan kurkkua. Ei hän ollut ennen tietänyt, miten kesäyön kukkaset tuoksuvat, ei tietänyt että alkukesän kukkien valkeat terälehdet ovat vain naamiopukua.

Ja satakieli lauloi —

Herra Jumala, kuinka se lauloi! Ei Marjatta ollut ennen tietänyt, miltä tuntuu, kun satakieli laulaa.

Ja metallipintaisen järven takana, kirkon mustan harjan yläpuolella kuulsi suuri kuu.

Marjatan piti sanoa Rainerille, kuinka kaunista tuo kaikki oli, mutta tuoksu oli niin ihmeellistä, satakielen laulu niin lumoavaa ja kesäkuun kuutamo niin kalpeaa, ettei hän uskaltanut sanaakaan sanoa — pelkäsi niiden haihtuvan ja hajoavan.

He istuivat ääneti —

Ja satakieli huilutteli, helkytteli —

Ja syreenit kukkivat —

Marjatta piti yhä Raineria hellästi kädestä, ja Rainer vetäytyi aivan hänen viereensä. Sitten hän äkkiä painoi Marjatan käden lujasti kosteaan ruohoon, mutta ei virkkanut mitään.

Marjatan olisi nyt pitänyt väittää palelevansa ja pyytää Raineria kantamaan vaipat kotiin, mutta sileän pojankäden kova puristus hallitsi häntä. Kun hän kääntyi vähän sivulle, odottivat Rainerin silmät kuumina ja tummina hänen hämmästynyttä katsettaan ja pakottivat sen pysähtymään.

Marjattaa häikäisi ääretön ihailu —

Eihän hänen pitänyt antaa Rainerille toista kättään, olisi pitänyt sanoa hänelle jotakin — mutta ei voinut.

Satakieli huilutteli, helkytteli. Se oli ainoa ääni sinisenkalpeassa metsässä. Äänetön, oudon äänetön oli jumaloivien silmien ja nuoren suun rukous. Marjatan oli paha olla.

Herra Jumala, miten tuo lintu lauloi.

Marjatta tunsi Rainerin panevan kätensä hänen hartioilleen kysyvästi. Eikä hän sanonut mitään.

Tämä oli outoa satua, ja kuu oli niin kummallinen.

Sitten Marjatta tunsi hänen poskensa poskeaan vastaan. Se oli viileä ja kostea, mutta sileä kuin sametti. He katselivat poski poskissa kauas järven yli, ohi sen kehyksissä riippuvien syreeninterttujen.

Nyt Marjatta olisi huoleti voinut jo nousta, kun oli jo näin paljon maistanut kesäyön taikaa.

Mutta hän ei noussut. Hänen täytyi viimeinkin saada tuntea mitä suudelma on.

Hän käänsi hitaasti päänsä, ja suloiset huulet, joita kukaan mies ei vielä ollut suudellut, odottivat —

Hiljaisuus —

Minne on satakielikin hävinnyt?

Hyvä Jumala, älä anna hänen suudella minua!

Mutta värisevä käsivarsi Marjatan kaulalla veti hänet lähemmäksi. Marjatta ehti kuutamossakin nähdä, miten Rainerin otsa punertui ja silmät kostuivat. Pehmeät huulet pusertuivat arasti hänen huuliansa vastaan —

Marjatta, Marjatta, ethän nytkään työntänyt häntä luotasi! Päinvastoin.

He erosivat hetkeksi, mutta vain saadakseen nähdä toistensa kasvot, ja taas suu etsi suuta.

Rainer ei ollut enää ujo, hän veti Marjatan syliinsä, painoi rintaansa vastaan hänen päänsä, suuteli hänen poskiaan niin että veri rupesi niissä kuumottamaan, suuteli otsaa, märkiä suortuvia ja taas ja taas ja taas altista suuta —

Rainer ei ollut koko aikana kuullut satakielen laulua eikä nähnyt kuuta tai syreenejä. Hänhän rakasti vieressään olevaa tyttöä niinkuin vain kaksikymmenvuotiaana rakastetaan.

Hyvä Jumala, anna minun suudella häntä!

Ja hän sai suudella tuota kylmää tyttöä! Taivasten taatto, kuinka hän häntä suuteli — kapeat posket punoittivat, ja ylpeät huulet polttivat hänen huuliaan.

»Marjatta — oma Marjattani —»

* * *

Lumous repesi kuin vanha harso. Mitä tämä on? Kuka Rainer on? Marjatan päätä pyörrytti.

Rainer on levoton, jotakin on tapahtunut hänen rakkaalleen. Marjatan olkapää vetäytyy etäämmälle, hän nousee kömpelösti seisomaan.

Rainer istuu liikkumattomana seuraten häntä katseellaan. Järven kaislikosta tupruaa koleaa huurua kuin pumpulia. Äkkiä Marjatta lähtee juoksemaan tummempana juovana näkyvää polkua pitkin ylöspäin. Sumu luikertelee maassa kanervanvarsien välissä, talo hohtaa oudon korkeana kalseassa valossa runkojen välissä. Hän kompastuu puunjuureen, säilyttää tasapainonsa ja syöksyy kuin piiskattuna suoraan ylös huoneeseensa.

Rainer seisoi hetkisen katsellen hänen jälkeensä, sitten hän kokosi vaipat, kääri ne verkalleen kokoon, poimi maasta kuutamossa kiiluvan kamman ja seurasi Marjattaa.

Marjatta seisoi jo hengästyneenä avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli hajamielisenä ulos järvelle. Ei oikein uskaltanut ajatella —

Satakieli huilutteli, helkytteli —

Nyt vasta hän huomaa, että se onkin laulanut koko ajan — ja niin ironisesti.

Ja syreenit tuoksuvat —

Niiden tuoksu leviää peilipöydällä olevasta maljakosta ilkeän imelänä. Hän tarttuu kukkavihkoon, maljakko kaatuu ja vesi valuu lattialle, mutta möyheät tertut läsähtävät alaparvekkeen katolle jääden sinne riippumaan kuin rättiläjä hämärässä.

Kuu on siirtynyt syrjemmälle —

Marjatta seisoo vain ja painelee itkua.

* * *

Portaat narisevat vitkalleen. Askelet siirtyvät hitaasti karkeiden lautojen vingahtaessa ullakon poikki, toisen vierashuoneen ovi napsahtaa, ja sitten on kaikki taas hiljaa.

* * *

Kun Marjatta pääsi sänkyyn, puistatti äänetön nyyhkytys hänen ruumistaan. Hän häpesi niin suunnattomasti. Suudelma, sehän kuului vain sille suurelle ja pyhälle tunteelle — jos sellaista on olemassa. Missään tapauksessa ei se ollut markkinarihkamaa. Syyllisyys ja katumus kirvelivät ja kiusasivat Marjattaa ja poistivat unen hänen kuumista silmistään.

Äkkiä hän nousi istumaan sängyssään.

Muisti jotain muuta — mitä minä olen tehnyt Rainer Borgille, mitä minä olen tehnyt Rainerille!

Taas äänetön nyyhkytys, hän ei voinut sitä pidättää.

* * *

Rainerkin oli seisonut hetkensä ikkunassaan ja sitten pyörähtänyt kantapäällään ympäri. Hänen otsassaan oli pieni, tuskainen vako. Oli jotain, jota hän ei nyt ymmärtänyt, mutta joka kuristi häneltä äskeisen voiman ja onnen täydellisyyden olemattomiin.

Mies ei itke, siitä hän oli vakuutettu, mutta miksi me nimittäisimme sitä kuivasilmäistä tyhjyyteen tuijottamista, jota kesti koko valoisan yön ja joka järkytti perustuksiaan myöten pojan itsekylläisen elämänluottamuksen?

* * *

Ja aamulla he saapuivat hyvissä ajoin alas kahville ja paiskasivat kättä toivottaen iloisesti hyvää huomenta. Ja hevonen odotti nuorta herraa, joka ei mitenkään saanut reppunsa remmejä sopimaan ja sitten haeskeli urheilulakkiaan, jonka oli pakannut laukkuunsa, sateenvarjoa, joka oli hänen kädessään ja Turistia, joka oli pöydällä, niin että oli vähällä myöhästyä.

Marjatta liehui hänen ympärillään koettaen auttaa parhaansa mukaan ja vältteli hänen rakastunutta katsettaan ja jutteli ja päivitteli, ja setä antoi neuvoja, ja täti sipsutteli huoneesta toiseen verraten kelloja ja hoputellen, kunnes vihdoin kaikki oli järjestyksessä, ja Kustaa maiskautti Pikkunsa liikkeelle, ja Rainer heilahti rilloissa taaksepäin tempaantuen äkkiä nurkan taakse pois näkyvistä.

Mutta Marjatta juoksi takaisin sisälle ja tunki nenäliinan suuhunsa, estääkseen huuliaan värisemästä. Sillä viime hetkessä hän oli sittenkin kohdannut Rainerin katseen, ja se koski kuin nyrkinisku. Se sanoi: älä kuvittele, Marjatta, mitään turhia — meidän välillämme ei ole tästä lähtien kuin yksi tie, ja sille me astuimme eilen.

Marjatta polki jalkaa siellä taffelipianon takana. Miksi ei Rainerilla ole sisaria tai tyttötovereita? Miksi ei Rainer tiedä, mitä kaikkien poikien pitäisi tietää, että nuoret tytöt ovat julmia ja iloisia ja säälimättömiä?

Marjatta päätti pitää huolen siitä, ettei tuo kaunis poika saa suudelmallaan käännetyksi hänen ylpeätä tulevaisuuttaan millimetriäkään viitoitetusta uomastaan — niin totta kuin hän on Marjatta Salin!

Oh, Marjatta, joko sinä unohdit sen, että voimakkain viettisi oli tehdä ihmiset onnellisiksi?

Sinä unohdat niin paljon, Marjatta hetkestä toiseen.