Aamulla ärähti tuo kirottu herätyskello jo seitsemältä. Se hyppeli ja rähisi yöpöydällä, kunnes käsi ilmestyi peitteen alta, sieppasi kellon ja katosi se mukanaan takaisin näkymättömiin. Pörröinen, tumma pää painautui vain syvemmälle tyynyihin, ja taas oli kaikki hiljaa.
Mutta rauha ei kestänyt kuin tunnin verran, sillä aivot olivat joka tapauksessa jo heränneet, ja tunnissa ne ehtivät mainiosti herättää omantunnonkin. Ja omatunto rupesi itsepintaisesti muistuttamaan tuosta esitelmästä, jonka oli oltava valmis jo lauantaina.
Esitelmä! Marjatta oli jo harmillisen valveilla, ja samassa hän seisoi pystyssä venytteleiden hartaasti kattoa kohden hampaat alahuulessa ja silmät suljettuina.
Tänään ei tehnyt mieli voimistella, värisytti jo kuivanakin. Mutta minkä sitä luonnolleen voi, jos tottumus on toinen luonto? Marjatta avasi koneellisesti ikkunan, teki koneellisesti pari liikettä — — mutta kun ruumis lämpeni, selvisi ruumiillinen tajuntakin, ja loppuharjoitukset olivat silkkaa nautintoa. Kylmät pyyhkeet, kiivas hieronta — — ja elämä oli taas kuin silkkilankaa. Tuleehan tuo uni vielä päivällä takaisin, mutta silloin ollaan jo työssä, ja silloin ei mikään enää auta.
Mutta nyt on kiire, ei nyt saa nauttia elämästä. Kello on kohta yhdeksän, ja Marjatan on haukattava ruokaakin, ennenkuin pääsee rientämään seminaarikirjastoon, missä hän nykyään tekee työtä. Kaikki toveritkin olivat siellä, se on viimeistä muotia, ja siellä on helppo olla ahkera noin eristettynä kaikista hyvän kodin tarjoamista kiusauksista. Hänen _täytyikin_ olla hirveän ahkera nyt. Työ oli ankara isäntä muututtuaan ajanvietteestä ja keikailusta hänen elämänsä pääsisällykseksi. Se oli hänelle yhtä välttämätöntä kuin ilma ja ruoka ja uni. Ja seminaarikirjasto oli sen paras apulainen. Sitäpaitsi hän ei olisi tätä nykyistä esitelmäänsä voinutkaan kirjoittaa kotona. Sellaisia kummallisia lähdekirjoja ei kukaan yksityishenkilö omista.
Hengästyneenä Marjatta työntyi tänä aamuna ylös kirjaston eteiseen. — Näkyy Tilly jo saapuneen ja pari muutakin — riippuupa siellä muuan miehenhattukin kainossa vaatimattomuudessaan aivan eri naulakossa — kaiketi joku Classican asujamista, ellei lie palannut tuo Babylonian järeä kotihaltia, joka jo kauan on ollut kadoksissa. Marjatta rientää sisään vasemmalle. Lyhyt nyökkäys naapureille — ei ole nyt graadu-kiireet — ihmiset ovat laiskoja — minne lie hänen villatakkinsa hävinnyt. — Tillyn hartioillahan se näkyy venyvän...
Nämä ovat hänen viimeiset maalliset ajatuksensa — Æsthetican tavanmukainen häkäkatku kuuluu heidän henkisiin nautintoihinsa.
Hän nyppii tarkasti harkiten taas esille merkillisen kirjastonsa, josta tietysti ei tarvitse puoliakaan, ryhmittää sen korkeiksi pinoiksi pöydälleen, ja sitten ei kolmeen tuntiin tiedä mitään.
Kello kaksitoista koputtaa Tilly häntä sanakirjalla päähän.
»Tule siskoni tieteessä kahville!»
»Viisi minuuttia vielä —»
»Ei sekuntiakaan.»
»Suu kiinni!»
»Jos et tule, niin lähden yksinäni, vielä sitä ruvettaisiin kaikenlaisia mamsseleita tässä vuottelemaan. Vita brevis est.»
Marjatta nousee huokaisten.
»Totta puhuen en ole vielä syönyt aamiaistakaan. Huh, kuinka kello on paljon, äiti toruu. Ikävää tuo iankaikkinen syöminen — eihän tässä ehdi mitään tehdä, kun aina pitää juosta kotiin syömään.»
»Ota esimerkkiä Elli Koskelosta, hän ei syö koskaan.»
Marjatta loi aran silmäyksen läpikuultavan harmaaseen olentoon, joka istui hievahtamatta tavallisessa nurkassaan Fenno-Scandian vetoisen ikkunan alla, missä hän istui jo silloin, kun Marjatta ensikerran tuli kirjastoon. Ei hän siinä toki lakkaamatta istunut, mutta ensimmäisenä hän tuli ja viimeisenä hän meni, eikä hän koskaan riehaantunut puhumaan ja nauramaan kirkkaampina päivinä, kuten nuo muut tytönheilakat, eikä hän kertaakaan seurannut sakkia ruhtinaallisille tenttikahveille Nissenille à 20 penniä kuppi, joihin kuitenkin kirjaston parhaimmistokin lankesi. Hänen elämänsä kerrottiin maksavan 60 markkaa kuussa kaiken kaikkiaan. Marjattaa puistatti.
»En minä nyt oikein tuollaistakaan tarkoita. Jotain pillerintapaista kenties.»
»Älä ole olevinasi. Kyllä ruoka kelpaa sinullekin, jos se vain hyvää on. Minä puolestani _rakastan_ ruokaa.»
»Enemmänkö vielä kuin Goetheä?»
»Paljon enemmän. Mitä Olli sanokaan: ’ellei ihminen syö niin hän kuolee’, ja sehän jo lähentelisi kaameaa.»
Aleksanterinkadun kulmassa he pysähtyivät.
»Menetkö Fazeriin?»
»Pyhä idiootti! sepä nyt kannattaisi tällaisille pohatoille. Elanto on minun, ja minä olen Elannon, etkö sitä tiedä?»
»Kuule, tule meille! Siellä on kahvia ihan ilmaiseksi ja hyvää leipää — iltapäivällä tulee vieraita.»
»Lupaatko, että olemme puolessa tunnissa takaisin?»
»Varmasti. Otetaan ratikka.»
»Viivana sitten.»
* * *
Kun Marjatta ryntäsi huoneeseensa pesemään käsiään, pysähtyi hän hämmästyneenä. Ruusuja! Tummanpunaisia ruusuja kristallimaljakossa kirjoituspöydällä.
Silloin hän muisti eilisillan, ja hänen kasvonsa lensivät punaisiksi. Olisikohan? Hän hiipi pöydän luo ja veti sormenpäillään esille pikku kuoren märkien piikkisten varsien välistä. »Tantaenum animis coelestibus ira», eikä mitään nimeä. Mutta tunsihan Marjatta, tunsihan hän käsialan. Pehmeä lämpö valui hänen lävitseen. Hän kumartui lähemmäksi tuoksua, kuuli taas korvissaan kysymyksen: »aiotko täyttää lupauksesi nyt?» ja hänen täytyi koskettaa huulillaan tuota raikkaankosteata ruusunlehteä. Mieli teki istuutua korituoliin haaveilemaan edes muutamiksi minuuteiksi — —
»Kiiruhda nyt hieman.»
Suutari sentään, ettei vaan Tilly ollut nähnyt! Silmänräpäyksessä raitistuneena Marjatta suipisti halveksivasti huuliaan. Birger on uskollinen itselleen nyt ja aina. Niinkuin _hän_ muka olisi kohdellut Birgeriä huonosti eilen illalla. Ja tietysti Birgerin piti pilkata hänen oppineisuuttaan tuolla latinalaisella lauseella.
»Tuo ruususi kahvipöydälle, meillä ei ole nyt muitakaan kukkia.»
»Heti, äiti.»
Marjatta tiesi, että äiti sittenkin ymmärsi paremmin nämä ruusut kuin loistavimmankaan tentin, ja tiesi, että äiti kuitenkin asettaa iltapäivällä kahvipöydälle tämän voitonmerkin ja sanoo kysyttäessä: »ne ovat taas noita Marjatan kukkia», ikäänkuin tyttö olisi hukkumaisillaan jokapäiväisiin kukkalähetyksiin.
Mutta äidillä on oikeus olla uteliaskin.
»Keltä ne ovat?»
»Birgeriltä. Hän on niin kiitollinen siitä, että pääsi eilen Mairea paimentamaan.»
»Arvaa sen — ja vielä lähettää näin ihania kryytejä kiitokseksi — sinulle.» Tillyn ääni on murhaava, mutta se vain huvittaa Marjattaa. Hän on hyvin mielissään siitä, että Tillyn nyt on pakko nähdä hänen toinenkin minänsä. Tilly muuten aina sulkee silmänsä sellaiselta eikä salli itselleen kerrottavan mitään rakkausjuttuja. Hän ei siedä sellaista _roskaa_. Hän tahtoo pitää tai olla pitämättä tovereistaan sellaisina kuin ne ovat, ja sen mukaan mihin ne kykenevät, eikä sen nojalla miten ne miellyttävät toista sukupuolta. Mutta Maire, jota Tilly hirveästi sortaa, väittää, että hän on kateellinen, suoraan sanoen kateellinen, koska hän itse on niin ruma, ettei kukaan hakkaile häntä.
Marjatta tahtoo ruveta selittelemään:
»Katso, eilen kun — —»
»Aiotko tänään saada valmiiksi konseptin?» keskeytti Tilly.
»Kyllä pitäisi, muuten en ehdi kirjoittaa puhtaaksi. Mutta sano minulle, Tilly, luuletko että minulla pitäisi olla joku esimerkki?»
»Jaa laskiaisnäytelmistäkö?»
»Niistä.»
»Ota siinä tapauksessa ainakin jokin tarpeeksi _varoittava_ esimerkki, jonka esität vasta kysyttäessä, ettei professori toista kertaa pane arvostelukyvyttömiä ylioppilastyttöparkoja referoimaan laskiaisnäytelmiä.»
»Voi Tilly, Tilly, minulla on niin loistavan siivoton eksemplaari sitä lajia — muistathan tuon kuolevan talonpojan ja pikku pirun?» He nauroivat pakahtuakseen tälle mahdottomuudelle.
Mutta minuutit vierivät, ja he syöksyivät juoksujalkaa kadulle napittaen mennessään hansikkaitaan.
Juuri sähkövaunuun noustessaan Marjatta näki Birgerin seisovan kadunkulmauksessa. Ai, ne ruusut! Hän koetti näyttää hämmästyneeltä ja ujolta, mutta ei ehtinyt. Sai vain kerran viitatuksi kädellään. Vasta sisällä, kun hän oli heilahtanut Tillyn viereen, pääsi hymy pinnalle. Herranen aika, kuinka hirveästi hän piti tuosta Birgeristä! Vahinko, ettei sitä nyt ennätä ajatella.
»Ei kukaan voi palvella kahta herraa, Suolahtea ja Birger Vallia, Marjatta», julisti Tillyn ääni muhvin takaa.
Marjatta säpsähti mietteistään.
»Sinä puhut kuin kirja, Tilly. Mutta kyllä minä toistaiseksi palvelen mieluummin Suolahtea.»
»Kättä päälle! Rupesin jo epäilemään.»
»Turha vaiva.»
»Kuka käski sinun näyttää noin haaveelliselta kuin lehmä pyhäaamuna.»
»Suo anteeksi. Häiritsikö se sinua?»
»Ehdottomasti. Olkoon sentään tällä kertaa, ellei se vaan tule tavaksi. Väliinhän itse Homeroskin uinahtaa.»
»Vaikk’ei edes käy Y. L:n tanssiaisissa.»
* * *
Hirveätä! Kello on jo yksi, kun he palaavat.
»Tiesinhän sen.»
Marjatta ei ehdi vastata. Aivot ovat jo viimeisen kadunvälin jauhaneet jatkoa esitelmään, ja nyt se on saatava paperille, ennenkuin unohtuu. Hän ei löydä edes omaa kynäänsäkään, vaan tyytyy talon pärskyviin teriin kiireessään.
Aivot jauhavat, kynä ratisee, lehti lehdeltä karttuu. Ulkomaailmaa ei ole, Marjattaa itseään ei ole — —
Viiden tunnin kuluttua, toverien tultua ja mentyä, kikatettua ja kuiskutettua, Marjatta suoristaa selkänsä viimeinkin. Aauaa, aauaa! Keuhkot kaipaavat ilmaa. Loppua täytyy lyhentää, mutta muuten se on valmis. Milloinhan Tillykin meni?
Jumalan kiitos, että tänään on voimistelua.
Muuan Classican herroista auttaa päällystakin hänen ylleen, ottaa hänen paperinsa ja tulee saattamaan. Mutta Marjatta on peräti tylsä. Olisikohan sittenkin pitänyt jaoitella toisella tavalla? — Ei, ei hän vielä tänä syksynä aio graaduun, kenties keväällä. — Pitäisiköhän se kirjoittaa laudatuuripaperille vai kelpaako tavallinen vihko? Täytyy kysyä Tillyltä. — Sinä olit eilen tanssimassa ja tänään tietysti hieman uninen — —
Kun Marjatta portilla heittää hyvästit, on hän kadottanut ihailijan. Tekee sentään viimeisen ponnistuksen ja pakottautuu kysymään, tuleeko hän osakunnan iltamaan, mutta sekään ei auta.
»Enpä luule. On tenttivuosi, ei auta valvoa.»
Laahustaessaan rappuja ylös Marjatta harmittelee välinpitämättömyyttään. Olla tuollainen idiootti! Hyi häpeä! Siinä se nyt meni, viisas poika, ja halveksi tietysti tyttöjen tyhjänpäiväisyyttä.
Kotona odottaa Marjattaa ottelu äidin kanssa.
»Aina sinä olet poissa. Serkut tulevat aivan heti, ja taas sinä olet poissa. Mitä minä sanon täti Kunigundalle? Ja sinä olet vielä niin väsynyt eilisestäkin.»
»Mutta ymmärrä nyt, äiti! Siksihän minun juuri täytyykin mennä. Kuolen väsymyksestä, ellen saa voimistella. Keuhkoni ovat kuin vanha pesuvanttu, ja hartiani ovat aivan kankeat.»
»Mutta minun tähteni —»
»Voi, voi, ajattele nyt, että minä olen istunut hievahtamatta viisi tuntia yhtäpäätä. Kunhan olen kandidaatti, lupaan juoda kahvia niin että halkean; mutta nyt tulen vanhaksi ja rumaksi jo nuorella iälläni, ellen saa tarpeeksi liikuntoa vastapainoksi muille hassutuksilleni. Tulen _vanhaksi_ ja _rumaksi_, käsitäthän?»
Äitiä rupesi naurattamaan, ja silloin Marjatta lähti.
Miten ihanaa! Alistua ajattelematta, valitsematta toisen käskyihin, ponnistaa ruumiilliset voimansa äärimmilleen vain leikin vuoksi, telmiä parhaitten ystäviensä kanssa rajusti kuin kymmenvuotiaat, hengästyä, hiota, nuortua ja norjeta, ottaa tulinen suihku riemusta ulvoen niskaansa, jääkylmä huuhtelu sen jälkeen, ja lopuksi hieroa valkoinen ihonsa tulipunaiseksi karhealla pyyhinliinalla — sepä taivaallista nautintoa.
Marjatta käveli vielä puolisen tuntia rantatiellä ja kuuli Greetan flammat ja Maijun tentit ja Ainon rahahuolet, ja mieli oli kepeä ja kuultava kuin kristallilevy.
Esitelmät ja lähdekirjat eivät Marjatan unta häirinneet, kun hän nukahti silmänräpäyksessä ensimmäiseen asentoonsa.
* * *
Aamulla olivat ruusut äidin huolellisesta hoidosta huolimatta jo nuokallaan, eikä Marjatalla ollut aikaa eikä halua sitä surra. Vielä vai tässä ehtisi tulla tuntehikkaaksi ennen kandidaattia. Tilly on oikeassa: vita brevis est.
Kunhan taas tulee lupapäivä — sitten on toista.