En näet kuulu enää itselleni.

Olen tehnyt pyhän sitoumuksen sinulle tuona iltana, hiljaisessa puutarhassa... Vieläkin ankaramman sitoumuksen silloin, kun huuleni lähestyivät sinun huuliasi ikäänkuin loukkaamatonta valaa vannomaan...

Minut on vallannut sellainen varmuus ja kiihko, että kuulun vain Nicolasille. Tämä ylivoimainen ja peruuttamaton vaatimus luovuttaa minut hänelle kuin omaisuuden, jonka hän on itselleen ansainnut ja joka hänelle asianmukaisesti kuuluu.

Rakkaus, elämäni ainoa ravinto...

»Kyllä, ystäväni, te yksin olette minun totuuteni, minun velvollisuuteni, minun olemassaoloni oikeutus.»

En tahdo enää kuulla... en voi enää kuulla... olen uupunut kuuntelemaan sinun olemuksesi huutoa minulle, tätä yksinäisyytesi huutoa, tätä ahdistuksesi huutoa, joka lakkaamatta panee olemukseni säikeet kaikumaan ja väräjämään... Tahtoni on nääntynyt ja kuollut; toinen tahto on tullut sen sijalle, se on saapuvilla ja valmiina, jännittyy ja lähtee liikkeelle kuin nuoli, kuin huuto, joka kohtaa sinun huutosi:

»Kyllä, ystäväni, kyllä! Te tulette! Sillä minä odotan teitä. Sillä minä olen teidän rakastettunne!»