Pöydässä Maxime puhuu eräästä toverista.

»Siinä menee koti hukkaan. Häväisty aviomies, lapset oman onnensa nojassa. Rakastaja sijalle. Perikato on selvä.»

Hän silmäilee kutakin perhepiirin jäsentä. Pienokaiset ovat hyvin kammattuja, kädet ruusunpunaisina; pöytäkalusto on järjestyksessä ja välkkyy; häntä vastapäätä on hänen puolisonsa, jonka hymy hetkiseksi kuoleutuu ja jäykistyy kuin kasvoille jäätyneenä.

Maxime rehentelee itsetiedottomasti, suupielissä kopeat väreet.

Vasten tahtoanikin minua huumaa karvas häpeän polte... Painan pääni alas.

Mutta itsepintaisena, haihduttaen kaikki häikäisevällä paisteellaan, tulee hourekuva, riivaannus, kaikkivoipa harha-aistimus...

»Kyllä, Nicolas, kyllä... minä olen teidän rakastettunne...»