Se, mistä Nicolasissa pidän, on hänen vilpittömyytensä. Monet esi-isät ovat hänen takanaan ajatelleet, toimineet, puhuneet hienosti ja kohteliaasti: hänen ei enää tarvitse ponnistaa löytääkseen eleitä tai sanoja... Ja sitten, kun Nicolas katselee peltoa, hän ei ajattele: minä tällä pellolla, minä verrattuna tähän peltoon... Hän katselee taivaan alla vihreänä leviävää peltoa. Ja jos sanoo Nicolasille: ilma on kaunis, tai: jos joku henkilö on sanonut sitä tai tätä, niin hän uskoo sen. Me tarkastelemme yhdessä asioita, ja minä uskon sen, mitä hän sanoo ja hän uskoo sen, mitä minä sanon... Me olemme vilpittömiä kahden kesken...

Näin vierivät hetket, joita elämme; ne ovat tavallaan osa meidän olemuksestamme, siitä voimasta, jota ne ovat meiltä ottaneet ja jonka olemme niille antaneet... Aamuhetki, puhdas ja koskematon; Nicolas ilmestyy ratsain puhtaalla tiellä. Keskipäivän hetki paisuttaa lepotovimme kuumaksi ja ylpeäksi. Se on se hetki, jona kultatomu nousee karjan jalkojen poljennasta...

»Mutta kuulkaahan, Nicolas, hyönteisten heikosti kuuluva laulu on soinnukkaampi kuin lintujen!»

Kaikki on uutta. Ajatukseni ovat uusia, jokainen ajatukseni hämmästyttää ja hurmaa minua. Ja Nicolas ihastuu siitä minun kanssani... Kaikki on leikkiä. Auringon leikkiä. Tuulen leikkiä. Lihaksien leikkiä. Valkoisen pallon leikkiä mailojen päällä, huutojen leikkiä, kun ne lähtevät kurkusta niinkuin vesi kumpuaa lähteestä, tenniskentän punaisilla tiilillä kuvastuvien jäsenten norjaa leikkiä... Tulee kuuma, juodaan niska taaksepäin väännettynä ja nauretaan!

Valkoiseen villavaippaansa kietoutuneena Christine katselee maahan tai etäisyyteen... Christine on antautunut orjaksi sille intohimolle, jota nimitetään surumielisyydeksi...

Kuluvien päivien leikkiä, päivien, jotka riutuvat polttavaan kesään...