»Tahdotko, että kerron sinulle päivällisestämme Saulnayessa?»

Auto on juuri lähtenyt liikkeelle. Jules nousee portaitten askelmia tyytyväisenä, kädet taskussa, vihellellen.

Aurinko paistaa kirkkaasti. Pikku aamiaisen astiat loistavat suurten mansikkalautasten reunustamina.

Maximen paikalla on käristetyn leivän jäännöksiä, kaksi murrettua munankuorta ja taaksepäin työnnetty tuoli hänen lautasliinansa koristamana.

»Te saatte pujahtaa matkaanne, lapset... No niin, sillä lailla. Siellä oli vain herra de Pennesin sisar miehensä, kreivi de Guernyn kanssa; kreivi on menettänyt toisen kätensä sodassa. He rakastavat toisiaan, Pascal; sinun pitäisi nähdä! Heillä on viisi lasta; rouva on vielä hyvin nuori ja kaunis: mikä suloinen olento! Ja niin iloinen! Kaikkeen, mitä hän sanoo, hän lisää: eikö niin, Jean? Ja samalla tuntee, että Jean on katsonut hänen aina olevan oikeassa. Rouva de Pennes kärsi kivuistaan. Hänen tuskansa näyttävät hidastuttavan ilmanvaihtoa, mutta hänen kälynsä Fancyn hyvinvoipa olemus panee ilman jälleen liikkeeseen. Heidän läsnäolonsa samassa huoneessa on kuin huhtikuun sää, jolloin kylmä ja lämmin puhaltavat samalla hetkellä. Ja joka kerta Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän — vaihtaa kasvojensa ilmettä, ikäänkuin aurinko valaisisi niitä tai taas vetäytyisi pois. Ruokalista oli vaatimaton, mutta meitä oli palvelemassa kolme palvelijaa; ja millainen tarkkuus rauhallisuus ja järjestys siellä vallitsikaan! Pascal, tahdotko uskoa, tunsin olevani enemmän kotonani kuin täällä... ja olin iloinen: kaikki tanssi minussa!»

— Usein valo väheni salissa; sitä tuli suurista öljylampuista, joita täytyy kiertää ylemmäs, ja Fancy ja Nicolas kiiruhtivat sen tekemään; heidän kasvonsa, jotka muistuttavat toisiaan, näkyivät valaistuina lampunvarjostimen alla. Heillä on kauniit kasvot, täysin avomieliset, eikä niissä mitään heidän rakastettavista ja suorista ajatuksistaan jää piiloon. Maximella oli uutukainen smoking-puku, Pascal. Puheltiin alituisin keskeytyksin; Fancy kertoi, että hänellä oli ollut kaksi lasta sodan aikana ja yksi vielä senjälkeen... 'Eikö niin, Jean?' Rouva de Pennes taas sanoi, että hänelläkin oli ollut pieni tytär, jonka syntymää hän ei milloinkaan unohda; hän oli vähällä kuolla siitä; hän ei ollut kyllin vahva toimittaakseen lapsia maailmaan: kaikki olisivat voineet sen tajuta ennakolta. Ja Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän — kuunteli hyvänsävyisenä, mutta kaikki hänen kasvojensa piirteet vääntyivät, ja äkkiä käsitin paljon asioita, joita ei ajatella, kun nähdään sivistyneeseen säätyyn kuuluva hyvin yksimielinen aviopari: tuntui siltä kuin olisi nähnyt suuria kauniin puvun alle kätkettyjä haavoja.

— Maxime sanoi, että hän katsoi ihmisen velvollisuudeksi kasvattaa kolme lasta: kumpikin aviopuoliso tuntee tulleensa korvatuksi, ja kolmas vesa takaa suvun lisääntymisen. Jean ja Nicolas katselivat toisiaan säikähtyineinä, ja Jean sanoi nenäänsä raapien, että todellakin nämä laskelmat olivat Maximelle kunniaksi, mutta että hän ei ollut koskaan ajatellut niin pitkälle. Sitten puhuttiin sodasta. Sinähän tiedät, että Maxime puhuu oikein hyvin sodasta. Nicolas, joka oli mennyt sotaan samalla kertaa kuin lankonsakin puhui siitä vähän, mutta Fancy huusi, että Nicolas oli haavoittunut kaksi kertaa. Kaikki joutuivat kiihdyksiin, ja minä pysyin vaiti; minulla oli ikäänkuin sisäinen kipu. Fancy kysyi Maximelta, oliko hän lähtenyt sotaan, ja Maxime vastasi ettei, käyttäen paljon suuria kirjaimia, ja että hän oli velvollinen huolehtimaan Liikeasioistaan, Kodistaan, Vaimostaan ja Lapsistaan. Jean raapi vielä nenäänsä miettivän näköisenä, muttei sanonut mitään.

— Sitten Maxime puhui maan moraalisesta jälleenrakentamisesta, ja Nicolas puhui siitä myöskin, mutta hiljaa, liikutetulla äänellä, niinkuin puhutaan rakkaasta olennosta, joka on sairas ja jonka kuitenkin toivoo paranevan... Kerron sinulle kaiken tämän kovin huonosti. Sinä et näe rouva de Pennesiä kokonaan valkoisessa puvussa, hyvin avokaulaisena, nojaten pitkää laihaa ruumistaan pieluksiin, Fancya istumassa Jeanin nojatuolin kädennojalla, Nicolasia seisomassa uunia vasten kädet smokingin taskuissa ja Maximea, jonka lakatut tanssikengät loistivat kuin auringot ja joka puhui viittoen kädellään ikäänkuin leyhyttelisi... Etkä näe minuakaan, Pascal, minua, joka en sano mitään, mutta joka olen niin onnellinen! Koko sydämeni nauroi, sanoi kyllä, hypähteli kaikkia muita kohti, kaikkia esineitä kohti, oli kaikkialla ja kaikessa... En osaa sitä sinulle selittää; tuntui siltä kuin olisin tavannut vanhoja ystäviä, joita kuitenkaan en ollut milloinkaan tuntenut... Rouva de Pennes syleili minua jokseenkin passiivisen ja raukean sydämellisesti; hän pyysi minua puhuttelemaan itseään Christineksi ja tulemaan usein uudestaan.

— Fancy tulee tänne ratsain Nicolasin kanssa, ja me teemme kävelyltä ja pelaamme tennistä, Pascal, ja niitämme heinää ja niin paljon muuta... Sinäpä et silloin saa piiloutua huoneeseesi niinkuin sinä päivänä kun he ensin tulivat vierailulle. Maxime oli tyytyväinen: paluumatkalla hän nojaili mukavasti autossa ja toisti: »Ovatpa sentään mukiinmeneviä ihmisiä, vaikka ovat pikkuaatelia. Mitä sinä sanot kaikesta tästä?»

Pascal levittää huolellisesti voita leivälleen ja sitten kerroksen lisää.

»Mitä sinä sanot?»

Pascal vastaa:

»Kaikki on erittäin hyvin.»

»Etkö ole ihastunut siitä, että minulla on niin hyviä naapureita? Et ole tyytyväisen näköinen.»

Pascal vastaa:

»Hyväinen aika! Enhän tunne heitä.»

Ilmeisesti Pascal on pahalla tuulella tänä aamuna. Hänellä ei ole enää lainkaan leukaa.

»Aurinko sen vaikuttaa, Pascal. Olen huomannut, että aurinko vaikuttaa sinuun pahasti. Minua se huumaa... Nyt menen keittiöön haastattelemaan Célineä. Tänään on säilykkeiden päivä.»

»Onnea matkalle!» virkkaa Pascal.