»Minä lähden nyt, Pascal. Tahdon sanoa jäähyväiset Fancylle. Hän jättää pian Saulnayen. Lapset tulevat mukaani: etkö sinä tule?»

»En», vastaa Pascal.

Hän saattaa minua ristikkoportille saakka. Koko seutu pursuaa iloa; kuuluu lintujen, sinitaivaan ja huumautuneiden kukkasten ylistysvirsi; lapset karkeloivat melkein alastomina, hurmaantuneina samoin kuin mehiläiset ja perhoset.

»Sinä olet hyvin iloinen», huomauttaa Pascal.

Hän on avannut portinpuoliskon. Tie leviää tulisen uran lailla peltojen välissä.

»Minä olen maan kaltainen. Värähtelen ilosta. Tiedätkö, mitä Nicolas sanoi eilen? 'Se, mitä rakastan rouva Servynsissä, on hänen onnellisuutensa.'»

»Marceline», sanoo Pascal, »sinä käyt usein Saulnayessä».

Katselen Pascalia pikaisesti liikauttaen päätäni.

»Luonnollisesti. Joka päivä. Miksen kävisi?»

Pascal tyhjentää huolellisesti piippunsa, koputtelee sitä kantapäähänsä ja tarkastaa toisella silmällä, onko piipunvarsi tyhjä roskista.

»Miehesi toivomus on, että olet paljon kotona ja huolehdit kodistasi ja lapsistasi...»

Tuijotan Pascaliin ällistyneenä.

»Sinähän tulet ihan hupsuksi, Pascal! Maxime antaa minulle täyden vapauden.»

»Juuri niin», vastaa Pascal. »Maxime on perin hyvä. Mutta kun tunnet hänen ajatuskantansa ja makunsa, oletkin aina siihen mukautunut.»

Tutkin edelleenkin Pascalia.

»Äiti! Tule nyt jo, äiti!» huutavat lapset.

Pascal jatkaa:

»Tänään on kirsikkain korjuu, ja Maxime pitää paljon kirsikkahillosta.»

Nyt olen kerrassaan ymmällä.

»Äiti!» huutaa Sassy, heiluttaen käskevän näköisenä perhoshaavia.

Äkkiä purskahdan nauramaan.

»Sinä olet liian hassunkurinen, Pascal. Ja lisäksi herkkusienen näköinen tällä kauniilla ilmalla. Olet juuri tullut viinikellarista. Mene syömään kirsikoita!»

Nauran sydämeni pohjasta ja juoksen tavoittamaan pienokaisia.

»Tiedät kai, että ellemme ole palanneet puolenpäivän aikaan, syömme aamiaista siellä. Ilmoita siitä Julesille.»

* * * * *

Saulnayessä Fancyn tenavat täyttävät kaikki nurkat; vanha bretagnetar juoksee kuin hätääntynyt kana, ja Fancy jaarittelee hallissa, istuen hattuarkun päällä, ja selittää keräävänsä tavaroitaan; ei tarvitse muka hätäillä, sillä aikaa on runsaasti; hänen miehensä järjestelee toisella kädellä ongenvapojaan tyhjä hiha kokoon käärittynä; Nicolas nukkuu nojatuolissa. Kellään ei ole kiirettä... Christine on vuoteessaan.

»Mutta älkää nyt kaikki touhutko tuolla tavalla», neuvoo Fancy. »Vielähän on tunti aikaa. Syömme aamiaista kaikessa rauhassa, ja sitten Marceline saattaa meidät Nicolasin kanssa asemalle. Lapset ajavat Babetten ja Floren kanssa vankkureissa, ja me mahdumme kaikki suuriin vaunuihin. Palatessanne otatte lapset taas mukaanne, Marceline.»

Kuitenkin tulee viimein pulaa. Kaikki ovat touhuissaan. Lapset nelistävät arkkujen ja korien välisissä sokkeloissa. Fancy huutaa ja on vihainen, ja palvelijat hymyilevät sitoessaan kiinni matkalaukkuja; Christine tulee valkoisessa aamunutussa surevan näköisenä syleilemään kaikkia ja valittelee pitkäveteisesti.

»Kauheata on matkustaa lasten kanssa, kun vielä on näin lämmin. Teidän käy huonosti.»

Nicolas ohjaa. Hevonen on hyvissä voimissa. Meidät kaikki on vallannut iloisuus, joka laukeaa raketteina, niin että hevonen tavantakaa hätkähtää. Jalankulkijat nauravat kohauttaen lakkiaan, nenäliina niskassa, ja pysähtyvät tien viereen. Sitten tullaan pienelle asemalle, missä kehäkukat kasvavat lyijytuhassa. Vanha asemapäällikkö syleilee viittä pienokaista. Äkkiä kauhistutaan, sillä Jean on unohtanut ongenvavat. Veturi ilmestyy valkoisin töyhtöineen radan käänteeseen; silloin Fancyn ja Nicolasin kasvoilla muuttuu ilme, ja nämä molemmat niin samankaltaiset, iloa varten luodut kasvot vääntyvät tuskaisiksi. He syleilevät toisiaan eivätkä voi erota.

»Pikku Fancyni... pikku Fancyni...»

Nicolas pidättää häntä hermostuneena.

»Jätät minut ihan yksin!...»

Vanha asemapäällikkö lennättää itse junaan lapsilauman, ja Jean työntää takaa oikealla kädellään. Babette saa paketin päähineeseensä; kuului huutoja; pienin lapsi itkee. Fancy ja Nicolas ovat viimein eronneet; Fancy ottaa minut syliinsä, silmät vielä kyynelien himmentäminä.

»Marceline, älkää hylätkö Nicolasia! Näettehän, kuinka hän on yksinäinen, kuinka hän tarvitsee seuraa...»

Hyvästijättöjä, nenäliinojen liehutusta. Juna kiemurtelee uudelleen radan käänteeseen ja katoaa sitten äkkiä.

Pienellä torilla tepastelee tukeva hevosemme paljasjalkaisten pikkupoikien ympäröimänä. Nicolas tarttuu ohjaksiin, ja minä nousen hänen viereensä. Muutamia sanoja lähdöstä, Fancyn lapsista, hänen viehkeydestään ja herttaisuudestaan. Näen syrjästä Nicolasin hienot piirteet, joita kevyt puristus kovettaa, ja tarkkaavainen silmä on kiintynyt hevosen korviin.

Keskustelu vaimenee. Ääneti palaamme samaa tietä, jota äsken ajettiin iloiten ja nauraen. Brabantilainen valtamaantie jatkuu kovaksi kivettynä tomuisten jalavien kaksinkertaisen rivin välitse. Kummallakin puolella on peltoja, jokin uusi talo, harmaa ja ruma työväenasuntojen ryhmä, pieni maatalo, missä lehmät ammuvat.

Vaivun mietteisiini. Pohdin tuhansia perin pieniä asioita, hypähteleviä ja hajallisia. Minulla on epämääräinen tietoisuus siitä, että Nicolas ajattelee samoja asioita samalla hetkellä.

Ajattelen Maximen sanoja, Christinen eleitä ja kummankin tapoja. Ajattelen pian tapahtuvaa paluutani kotiin ja auton soratielle tekemää kaarta. Ajattelen avioelämämme kaukaisia tapahtumia, jotka äkkiä heräävät uuteen eloon sielussani. Ajattelen Nicolasin iltaa linnan yksinäisyydessä. Ajattelen hiljaisuutta, joka vallitsee olentojen välillä... Ajattelen, että Nicolas ja Christine ovat eheä pariskunta. Ajattelen, että Maxime ja minä olemme onnellisia ja kadehdittuja. Ajattelen...

Olemme poikenneet kuivaan saveen uurretulle oikotielle; viljavainiot kohisevat ympärillämme kuin haaleat purot; kevyet ajoneuvot hyppelevät pyöränjälkien sokkeloissa.

Vanhan puiston rajakivet ja puiden äkillinen varjo pysäyttävät mietteeni. Tuossa on rakas pengermä, joka uinailee päivän lämmössä. Linna hengittää avonaisten oviensa kautta, sekin horroksissa; matalat huoneet nukkuvat.

Nicolas kuulee ympärillään hiljaisuuden nukkuvan.

Tahtoisin sanoa jotakin elvyttääkseni tätä yksinäisyyttä, etsin sanoja lausuakseni sen... Tahtoisin, että vain minulla olisi Fancyn kadonnut iloisuus, jotta sillä täyttäisin Nicolasin kodin...

Kirkkaat silmät kohtaavat katseeni. Silmäämme toisiamme tiukan vakavina. Sitten kutsun pienokaisia. Vastauksia kuuluu tallin puolelta ja kaikuna talousrakennuksista ja koiratarhasta...

Kolme hikistä, pölyn mustaamaa lasta tulee näkyviin täyttä karkua paljain jaloin.

»Nyt kotiin, rakkaani!»

Seisoen ihmeellisen onnentalonsa kehystämänä rakkaalla pihalla, Nicolas katselee, kuinka me katoamme suurten puiden alle...