»Oi, se rouva on hurmaava, niin yksinkertainen ja miellyttävä... Ja linna sitten, Pascal, vanha piha, panelit...»

»Entä hänen miehensä?»

»Miehensäkö? Erittäin mukava, kookas mies, oikein maailmanmies, joka tosin ei ole mikään keksijä, mutta tuntuu olevan kelpo ihminen.»

Kosteus on ihan läpitunkeva... Olen käskenyt sytyttää kivihiilitulen, joka leimuaa kuparisessa, ylvästelevillä kuvioilla koristetussa takassa, heittäen punaista heijastustaan kaikkiin nurkkiin. Päivällistä varten olen jo vaihtanut pukua; lapset nukkuvat; nyt on rauhallista.

Kuitenkin minun täytyy tunnustaa itselleni, että olen esiintynyt hiukan väkinäisesti tuon vieraan edessä... tekeytynyt kuin luonnottareksi, metsänneidoksi... Mitä olikaan mieleeni johtunut! Hän on varmasti pitänyt minua typeränä. Mistä sieluni lokerosta olenkaan vetänyt tämän esille?

»Hänen nimensä on Nicolas, sellainen nimi kuin laulussa, Pascal!»

Pascal, jonka vaaleat hiukset on kammattu sileästi päälakea vasten, kyhäilee pilakuvia imupaperin kulmaan, yllään lyhyt takki ja jalassa puolikengät.

»Näytähän: onko tuo sinun kuvasi? Sinä et ole noin ruma, mutta sinulla on vähemmän lanteita ja rintakehää. Sinä olet esittänyt itsesi liian edullisessa valossa.»

»Tietysti, minähän olen jäänyt keskenkasvuiseksi. Älä unohda, että minä olen syntynyt seitsemän kuukauden ikäisenä.»

»Niin, Pascal, mielelläsi sinä muistuttelet sitä ja tosiaankin olet kuin sammakonpoikanen... Voi, kuinka sinä olet hullunkurinen, niin hullunkurinen, pieni ja ruma!»

Taputan käsiäni. Pascal nauraa kaakottaen kuin kukko. Äkkiä sitten pimenee.

»Kuulehan, Marceline, miehesi tulee. Kuulen auton surinaa.»

Heti kuuluu melua; ovet paukkuvat; Jules syöksyy portaille, kiskoen takkia ylleen. Pascal heittää piirustuksensa tuleen, ja minä ojentaudun suoraksi tuolissani.

Auto piirtää soraan mahtavan ja kirskuvan kaaren; Jules avaa vaununoven: Maxime astuu maahan. Hän jää seisomaan, seuraten silmillään uutta autoa, joka lähtee takaisin; näen hänen voimakkaan ja suoran selkänsä, pään jäykän ryhdin, hansikoidun käden, joka pitelee sanomalehtiä ja keppiä. Jules on ottanut haltuunsa keltaisen sadetakin, odottaen kuin sotilas asennossa, askelta taempana. Maxime kääntyy ympäri, mittailee katseellaan sinisiä ulkoportaita, punaista rakennusta ja välkkyviä ikkunoita; sitten hän nousee kiviportaille.

Joka ilta näen auton näin saapuvan ja Maximen astuvan siitä noustakseen ylös talomme, portaita. Ja aina tarkastelen häntä kuin ensi kertaa, pidättäen henkeäni. Sanon itsekseni, tuossa on miehesi Maxime...

Ovi aukenee, ja Pascal menee häntä vastaan, ojentaen kätensä hieman liian kaukaa.

»Hyvää iltaa, rakas ystävä, mitä kuuluu? Onko kaikki siellä kunnossa?»

Maximella on yllään uusi englantilaisesta kankaasta valmistettu kuosikas puku. Hänen leveät olkapäänsä häipyvät näkyvistä, rinta pistää esiin, vatsaa kannattaa lihasten jännitys. Kasvot, joiden poikki ulottuvat mustat viikset, ovat suuret ja piirteiltään tärkeän ja tyytyväisen näköiset.

»Hyvin käy, minä panen siellä toimeen hyvän järjestyksen.»

Hänen silmänsä, joiden kehän ikä tekee hiukan ulkonevaksi, kiertävät huoneen ympäri.

»Kas vain... täällähän on uunissa valkea vielä näin toukokuun lopussa.»

Hän ei moiti, vaan ainoastaan toteaa.

»Suonette, anteeksi, rakkaani, että pidän matkapukua. Minä olen työntekijä.»

Pascal hyväksyy hänen anteeksipyyntönsä, kuten joka ilta. Seisoessaan toisella jalalla Pascal näyttää laihalta haikaralta.

»Ethän vain ole liiaksi väsynyt, Maxime?»

Onneton lause, tiedän sen. Mutta mitä keksisin? Istun tuolini reunalla. Ja Jules viivyttelee päivällisen ilmoittamista.

»En ole väsynyt Marceline; minä en salli itseni väsyä.»

Maxime lisää painokkaasti, ikäänkuin kirjoittaisi suurin kirjaimin.

»Väsymys on Joutilasten Ylellisyyttä.»

Jules ilmoittaa päivällisen olevan valmiin.

Pöytä on katettu havannalaiseen ruokasalin, minne hyvin mahtuisi Pascalin neljäkymmentä isoa vatsaa. Siellä on umpinainen, vaskinen kynttiläkruunu. Tuntuu kylmältä.

»Ajatelkaa, että ne veijarit puhuvat lakkoon ryhtymisestä. Yrittäkööt. Katsotaan, kenenkä selkä enemmän kestää. Sittehän saavat nähdä. Hallitus vaikeuttaa tehtäväämme äärimmilleen ainaisilla myönnytyksillään.»

Pascal kuiskailee ministerin haukkumanimeä.

»Ikuinen myönnytys.»

Maxime ei enää jatka tätä tyhjänpäiväisiä keskustelunaihetta. Minä esitän lyhyen yhteenvedon vierailustani linnassa.

»Pikku aatelistoa», arvostelee Maxime, »maalaisritareita. Ja omaisuus puuttuu.»

Hän päättää puheensa taaskin suurin kirjaimin.

»Vanhan Järjestelmän Loppu.»

Hänen katseensa tarkastelee pöytää, jolla on uushopeinen hedelmämalja, ja laajoja seiniä, joilla loistaa leveiden reunusten kulta.

Kahvin aikana, hänen poistuessaan etsimään sikaareja, joita hän säilyttää lukkojen takana, tartun Pascalia käsivarteen.

»Sano, eivätkö ne työmiehet olekin oikeassa? Mikseivät hekin? Me ansaitsemme hurjia voittoja. Pascal, sinähän näet, kuinka me tulemme joka päivä rikkaammiksi. Me lihomme tässä köyhässä maassa, joka on vielä niin huonoissa oloissa... Niin, me toimitamme elämän kalliiksi köyhälle väelle...»

Pascal välttää katsettani, räpytellen silmiään.

»Ei sentään, sinä liioittelet.»

Hän nielaisee sylkensä ja torjuu tämän puheenaiheen kohottaen kättänsä:

»Anna miehesi menetellä mielensä mukaan.»

Sitten hän vielä lausuu tavanmukaisen päätelmän, jolla hän tukkii minulta suun:

»Miehesi on aina oikeassa.»

Maxime palaa kilistäen uutta avainkimppuaan, suuri sikaari hampaissa.

»Kaikki kaapit ovat auki. Kaikki avaimet ovissa.»

Se on totta. En vastaa Pascal räpyttelee vielä silmiään. Tuntuu kuin kuulisin hänen sanovan: mene lukitsemaan kaappisi, miehesi on oikeassa.

»Aivan oikein, Maxime. Unohdan sen aina. Huomenna kiinnitän avainnippuni ketjuun kuten sinäkin.»

Otan koruompelukseni. Pascal jää kallelleen tuoliinsa hammastautisen näköisenä. Maxime pakinoi maan olojen parantamisesta ennalleen ja uhrauksista isänmaalle.

Kello on puoli yksitoista... Kaikki talon pöytäkellot, jotka ovat ihmeteltävästi yhteensovitettuja, lyövät omalla soinnullaan, porrastasanteen käkikello toisten mukana. Maxime, joka oman kaunopuheisuutensa avulla on päässyt hyvälle tuulelle, kuuntelee ja laskee lyöntejä tyytyväisen näköisenä. Kelloja on kahdeksan. Sitten hänen katseensa kiertää ympäri huonetta, hän näyttää laskevan myöskin istuimet, pronssiesineet ja kultaiset kynttilänjalat. Ohimennen hänen silmänsä pysähtyvät minuun.

»Siinäpä kaikkein sievin korukapineistani! Vai mitä, Pascal?»

Pää painuksissa kierrän huolellisesti kokoon ompelukseni. Pascal kiintyy murskaamaan savukettaan tuhkakuppiin, nenä sinisessä savukierukassa. Kukaan ei vastaa.

»Mennään nyt, pikku vaimoni, mennään! On jo aika.»

Luon lyhyen silmäyksen Maximeen, joka seisoo kädet taskuissa ja hymy silmännurkissa.

Koruompelukseni on jo järjestetty koriin. Pitää nousta.

»Hyvää yötä, Pascal!»

Ohimennessäni kuiskaan hänelle korvaan, ikäänkuin hän tarvitsisi joltakulta rohkaisua:

»Tiedätkös, huomenna tulee kaunis ilma...» Maxime astuu edelläni, vetäen kronometriään portailla, ja minä seuraan häntä verkalleen.

Kumartuessani kaiteen yli näen Pascalin alhaalla, katse suunnattuna ylöspäin. Toivottelen hänelle ilmeilläni hyvää yötä ja heitän hänelle suukkoja hyppysilläni, kohauttelen olkapäitäni ja nauran, vaikka mieleni on äkkiä käynyt ankeaksi. Pascalin kasvot rauhoittuvat iloisuuteni takia, ja hänkin nauraa, äänettömästi ja pitkään irvistäen. Sitten astun Maximen kanssa huoneeseemme, jonka oven hän sulkee jälkeeni.