»Sinä et tahdo tulla mukaani, sinä ilkeä Pascal? Minä olen ihan kuolla pelosta! Rouva de Pennes peloittaa minua; hänellä on aina nuhaa!»

Pascal kohottaa pitkän kärsämäisen nenänsä. Lapset värittävät ahkerasti albumeitaan, kieli suupielessä. Sataa.

»En ikinä! Se on tarttuvaa: niistäisin nenääni koko ajan; sinä suuttuisit.»

Sataa. Sade valuu ja kohisee, maa on kuin lasilla silattu. Säärystimeni, viitta... Matkaan!

Mennessäni kultanuolilla koristetun säleaidan läpi, joka ympäröi aluettani, käännyn vielä ja suljen sen kokonaisuudessaan katseeni piiriin: kaksi hehtaaria pyöreitä hullunkurisia nurmikenttiä, mittausopillisesti suunniteltuja, kasteluojan silpomia teitä ja punaisen keltainen linna, joka istuu kuin orrella sinisellä penkereellään, loistavana ja uutena, kaksi ikkunaa oikealla, kaksi vasemmalla, savupiippuja, ukkosenjohdattimia... Sitä voisi sanoa leikkikaluksi, joka on pantu malliksi jättiläisporvarien pikku lapsille.

Ah niin! Nyt saan marssia vartavasten kärrynjälkien vesilätäköissä ja likeltä sivuuttaessani vesaikkoja pudistaa päälleni parven timantteja... Hyvää päivää, isä Martin! Hyvää päivää, Liisa ja Palmyra... kaunis ilma elonkorjuuta varten!

Lihakset ovat kuin teräspalloja, jotka pyörivät sametissa. Ja sieltä kuuluu nuorison ilohuutoja...

Tuossa on Saulnaye.

Kaksi rajakiveä osoittaa puiston sisäänkäytävää, ja leveällä tiellä hyväilevät puut toistensa oksia. Siellä painutaan äänettömyyteen ja rauhaan, sammaliin ja sanajalkoihin, jotka värisevät tummien puunrunkojen ympärillä.

Sitten siellä on vapaata ilmaa, taivaan avaruus: Saulnaye ihan valkoisena, pyöreitten tornien sivuamana, miltei sortuen suuren seitsemännellätoista vuosisadalta periytyvän kattonsa alle; huonosti kivetty piha, ranskalaismallinen kelvottomasti istutettu puutarha, jota reunustavat marjakuuset ja puksipensaat, ja kaukana nurmikkoja, niittyjä loppumattomiin, joen lyijynvärinen juova...

Hyvä Jumala, kuinka täällä on suloista! Pääskyspoikueita lentää pois katolta; vanha, kumarainen ja valkohapsinen kuski laahustaa pihan poikki, kohauttaen lakkiaan. Kaikki ovet ovat auki, ja matalat huoneet näyttävät avaavan teille sydämensä.

Kuitenkin tunnen itseni araksi. Valmistelen lauseitani, ensimmäisen, toisen... ja sitten sopii ottaa puheeksi millainen on ilma, köyhät ihmiset, kirkkoherra, elonkorjuu...

Mutta tämä linnahan on autio! Ehkä jätänkin käyntikorttini tuon vanhan lipaston päälle ja pakenen...

»Kuinka, hyvä rouva, teidät jätetään tänne yksin! Ja te tulette suosiollisesti tervehtimään rouvaani, taivaltaen näin ankarassa sateessa vain hänet nähdäksenne...»

Olenpa joutunut kiinni.

»Olen onnellinen saadessani kunnian tavata teidät ja esitellä itseni teille... Minä olen parooni de Pennes. Tunnen teissä uuden naapurittaremme, jonka olen jo pannut merkille kirkossa. Sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi...»

Pitkä ruskeatukkainen mies; hän näyttää rakastettavalta, miellyttävältä, mutta hän käyttää korulauseita.

»Rouva de Pennes ei siis ole kotona?»

»Rouvani on hiukan sairas. Sade masentaa häntä, niin. Se on vahinko... Vaimoni on hento... Mutta teidän pitää nyt levätä ja lämmitellä. Tietenkin! Teille valmistetaan teetä. Ah, koirani ovat hyvin herttaisia! Tämä kai ei ole teille vastenmielistä? Jumaloin lapsia ja kun ei niitä ole, ympäröin itseni elämällä niinkuin voin...»

Tunnen jonkunlaista tyytyväisyyttä. Nämä vanhat seinät ja paikan sopusointu puhuvat minulle äänekkäämmin kuin hieno ja luontevakäytöksinen maailmanmies, jolla on säätynsä ulkomuoto, ohut nenä, sirot kasvonpiirteet, kova ja hieno leuka lyhyiden viiksien alla. Mutta hänen erittäin pehmeä ja matala äänensä puhuu minulle myöskin, vaikkei sanoissa olisi sisällystä.

»Miehenne on kovin kiinni työssään. Tiedän sen, hänen tehtaansa. Hän kuuluu vakavaan teollisuusmiesten ylimystöön, josta maa...»

Keskeytän hänet. Hän kyllästyttää minua lauseparsillaan. Ja kuitenkin tunnen itse kehitteleväni lauseita samaan sävyyn. Olemme takertuneet suurenteleviin ja sujuviin kaavoihin. Mutta ympärillämme pysyy vanha salonki vakavana ja yksinkertaisena, puhuen totta. Sinertävä koruompelus siinä nojatuolissa, johon olen istunut, vetää puoleensa katseeni ja tuntoni; hyväilen sen kädennojaa kuin vanhan ystävän kättä.

»Olen jo nähnyt miehenne upeassa autossaan... se on kai Dion-merkkiä, eikö niin? palaamassa kotiin hyvin myöhään... Tosiaankin, te joudutte olemaan vailla hänen seuraansa...»

Ilmoitan tunnontarkasti Maximen lähtö- ja paluuajan, hänen niin harvinaiset lomansa. Puhun laajalti yksinäisyydestäni, laatien siitä jonkinlaisen sovinnaisen kuvauksen, josta kuulija aavistaa minun huolestuneena odottelevan koko päivän... Keskeytän uudelleen tämän virallisen haastelun hätäisellä ja ivallisella lauseella, jonka samassa jätän kesken, hämmentyneenä levottomuudestani, ikäänkuin se olisi paljastamaisillaan salaisuuden tälle vieraalle ihmiselle. Äkkiä tunnen läpitunkevan, tutkivan katseen kiintyvän itseeni; sitten hymy ilmaantuu jälleen naamariksi, ja lauseet seuraavat toisiaan miltei nenäkkäisinä kohteliaassa huolettomuudessaan.

Palvelija on tuonut teetarjottimen: varsin kauniita hopeita, yksinkertaisia piirteiltään; voileipiä, munaa ja korppuja.

»Onpa teillä oikein kaunis maatalo...»

Tekeekö hän pilkkaa? Tosiaankin hän liioittelee. Vaistomaisesti kohotan päätäni, etsin hänen katsettaan ja samassa alan nauraa. Hänkin naurahtaa, kohteliaisuudesta mukautuakseen iloisuuteeni. Sitten hän äkkiä arvaa syyn siihen. Heti hänen piirteensä lauhtuvat, hänen kasvonsa näyttävät kerrassaan aukenevan; hänellä on nuoret kasvot, joista veitikkamainen hymy tulvehtii runsain mitoin harmaiden silmien kautta ja halkoo poskiin leikkisiä viivoja.

»Mutta talonihan on hirvittävä!»

»Hirvittäväkö?»

Muitta mutkitta heittäydyn nyt avomielisen luottavaksi, ihastuneena siitä, että saan avata sydämeni tämän väkinäisen puhelun jälkeen:

»Eikö totta, että on hauskaa, kun näin sataa ja taivas kiitää ja maa juo tyytyväisenä vettä? Minulla on ollut hurmaava kävelymatka tänne tullessani. Antakaa koirien leikkiä, minä ihailen niitä, samoin kuin vanhoja huonekalujakin, jotka tuntee vanhoiksi ystäviksi. Täällä ihminen varmasti on onnellinen... Tiedättekö, minä en ole kotona ikävissäni. Puhuin äsken joutavia. Minulla on kolme herttaista lasta, nähkääs. En lue paljon; mieluummin katselen, puuhaan jotakin, teen kävelymatkoja tai leikin... lasten kanssa se sopiikin... Talvella kuuntelen kaupungissa esitelmiä, käyn teatterissa, hankin pukuja, teen vierailuja. Mutta mieluummin kuljeskelen maalla. Sitten olen mielelläni onnellinen, ajatelkaas, se huvittaa minua. Täällä sitä voi olla. Maaseutu sallii sen; surulliset ihmiset ikävystyttävät sitä.»

Molemmilla meillä on aimo nälkä, ammennamme vuolasta, tuoksuvaa hunajaa, murramme korppuja, valmistaen ruokamme nojautuneina tarjotinta vasten. Hän on laskenut toisen kyynärpäänsä ratsastushousujensa polvelle pyörittäen lusikkaa teekupissaan. Teekeittiö höyryää välillämme.

»Minä olen hyvin yksinkertainen ihminen, sen vakuutan teille. Pidän lehmistä, hevosista ja viljasta, kaikesta, mikä kasvaa ja elää. Samoin pidän pienokaisista, se on niin viehättävää, ja talonpojista, jotka ovat varttuneet kanssani. Vaimoni ei viihdy täällä, ja tosin meillä onkin kosteaa; minä puolestani, kuten ymmärrätte, olen hyvin kiintynyt tähän kotiini... Sitten meiltä on täällä kuollut pieni tytär... Elän siis ulkosalla, valvon viljanleikkuutani, kävelen, ratsastan. Tiedättekö, minun täytyy olla tyytyväinen ilman aihetta, vain siksi, että voin hyvin ja että se kuuluu luonteeseeni.»

Nauramme. Ei voisi paremmin käsittää toinen toistaan. Puhumme vuorotellen, vaivautumatta vastaamaan toisillemme.

»Minä puolestani laulan mielelläni, huutelen, touhuan itseni lämpimäksi ja hengästyn. Entä te?»

»Mielelläni väsyn kuin luontokappale ja nukun.»

»Minä nauran mielelläni tietämättä syytä. Se on naurettavaa kun olen jo kahdeksankolmatta vanha, mutta en mahda sille mitään.»

»Minä ihailen hyviä asioita, vanhaa viiniä ja makeisia, sitä, että ihminen ymmärtää toista ja on hyvällä tuulella... Pidän teestä jutellessani, tällaisesta juuri, ja kaikesta, mikä on luontevaa ja mukavaa. Itku on minusta sietämätöntä.»

»Tahdonpa teille sanoa: minä kiukustun kaikesta, mikä estää minua olemasta onnellinen.»

Nauramme jälleen. Hän hieroo käsiään yhteen. Olemme jo vanhoja tovereita, kuten lapset, jotka juuri ovat tutustuneet toisiinsa ja puhuneet toisilleen kaikki, koska he rakastavat samaa hyrrää ja samaa hevosleikkiä.

»Voi, minä tahtoisin elää täällä, sellaisissa huoneissa, jotka ovat lapsia täynnä, olla hyvä, auttaa luottavaisia köyhiä vanhuksia ja levittää onneni koko maaseudun yli!»

Pian taas tunnen itseeni kiintyvän harmaiden silmien syvän ja vakavan katseen, joka on milloin tutkiva, milloin karttava...

Mutta nyt on joku tullut huoneeseen. Herra de Pennes nousee.

»Tässä on vaimoni. Olen iloissani siitä, ettei tulonne tänne ollut turha. Christine, tässä on rouva Servyns, joka ystävällisyydessään on tullut sinua katsomaan...»

Rouva de Pennes astuu lähemmäksi, hoikkana ja pitkänä, yllään valkoinen aamupuku, jota hän painaa vartaloaan vasten verettömällä kädellään.

»Olette liiankin ystävällinen, hyvä rouva. Millainen rohkeus teillä onkaan! Tällaisella kurjalla ilmalla! Nicolas on kai tarjonnut teille teetä? Minä olen ihan kohmettunut. Eikö totta, tällainen sää on jotakin kauheaa. Se vihloo luihin asti. Täällä on niin synkkää, niin synkkää...»

Hän on istuutunut, koko ruumis vaipuneena nojatuoliin. Hänen katseettomat silmänsä kääntyvät avonaiseen oveen päin, kevään hymyilevää raikkautta kohti, ilman räpäystäkään tai hymyä. Hänen miehensä touhuaa. Tottuneista ja väsähtäneistä liikkeistä huomaa, että hänellä on kokemusta näistä huolista. Sohvapöytä, pielus on saatava paikoilleen; hän soittaa, pyytäen lisää teetä ja paahtokakkuja...

»Rouva Servyns valmistaa sinulle tämän; hän tekee sen niin hyvin. Eihän sinun vain ole kylmä? Menen sulkemaan ovet.»

Hän sulkee ristikkoikkunaiset lasiovet: huone pimenee heti paneleineen ja tummine huonekaluineen.

»Herra Servyns ei siis olekaan tullut mukananne?»

Tämän naisen riutumus ei ole vailla omaa surunvoittoista viehkeyttään.

Selitän jälleen maltillisesti Maximen puuhakkaan elämän, hänen lähtö- ja paluuhetkensä, yksinäisyyteni... Ja jälleen, hämmentyessäni hiukan, tunnen pikaisen silmäyksen kiintyvän itseeni kuin lääkärin keveän peukalonkosketuksen valtimolle...

»Se on kauheata teille, kauheata», lausuu rouva de Pennes lempeään ja voipuneeseen sävyyn. »Kuinka surullista elämää vietättekään ihan yksiksenne osuneena tänne synkeään Brabantiimme!»

Painaen pääni alas, jottei minun tarvitsisi kohdata herra de Pennesin katsetta, vastaan toivovani, että totun siihen tekemällä paljon työtä... Nyt minun on pakko hiukan hävetä äskeistä avosydämisyyttäni ja uudestaan muistelen valmistelemiani keskustelunaiheita; käyn niihin taas käsiksi kuin koulutehtävään: laupeudentöihin, pappilaan ja uskonkappaleihin; sivuutan elonkorjuut, jotka tuntuvat minusta kuluneilta ja talonpoikaisilta, niin etteivät ne sovi hienoon puhetapaan.

Herra de Pennes ei ensinkään ole iloissaan tästä sävyn muutoksesta; hän istuskelee jalat ristissä, rakastettavasti tuoden julki mielipiteensä yksityisin sanoin, tyhjin, hyväksyvin lauseparsin. Joudun hiukan hämilleni, ikäänkuin jotenkin olisin salaliitossa tämän vieraan miehen kanssa ja keskustelu vaimenee.

Rouva de Pennes kertoo vaivoistaan, syventyen pitkäveteisiin yksityiskohtiin; hän kertoo niistä katkeran huvitettuna heikolla nenä-äänellään. Ja silloin tulen vuorostani luoneeksi lyhyen silmäyksen hänen mieheensä ja tajuan sen katseeni olevan peräisin syvyydestä, jossa versoo, vahvistuu ja kasvaa toimeliaita ajatuksia, vaikkemme ole niistä tietoisia...

Alan hyvästellä. Herra de Pennes saattelee minua paljain päin sateessa äänettömän puiston päähän. Iloisuutemme on haihtunut. Puhumme innokkaasti vuodentulosta, hedelmäsadon toiveista, sodan rikastuttamista suurtalonpojista, mullistuneista yhteiskunnallisista oloista. Hän hyvästelee minua kunnioittavalla ja pikaisella käden suutelemisella. Riennän tieheni pitkin tulvillaan olevaa tietä ja kuulen hänen askeltensa heikkenevän takanani.