UUDESSA ASUINPAIKASSA.

1.

Päästäkseen irti Naimin herättämistä muistoista ja tunteista Simo muutti syksyllä asumaan erään kansakoulunopettajan perheeseen.

Täällä hän tutustui toisenlaiseen oloon ja elämänkatsomukseen, joka vivahti tavallaan hänen lapsuudenaikaisiin elämyksiinsä.

Täällä palveltiin aatteita ja ihanteita puutteen ja köyhyyden uhallakin. Kieltäydyttiin ja taisteltiin.

Tämä oli terveellistä oppia Simollekin, ja hän viihtyi perheessä hyvin, tuntien olonsa yhtä rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin konsanaan äitinsä hameenliepeissä monia vuosia sitten, pienenä lapsena.

Näinä kahtena viimeisenä lukuvuonna, jotka hän asui opettajan luona, hän seurusteli melkein yksinomaan Leenan ja opettajan perheen parissa.

Ikäänkuin kaukaisena humuna, joka ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän kuuli silloin tällöin, että nyt asui hänen entisessä kamarissaan Naimin isän luona milloin mikin herrasmies, nyt taas asui se ja se. Koululaisia ei siellä asunut enää, mikäli hän oli havainnut käydessään jonkin kerran tervehtimässä entistä isäntäväkeään.

Uudet asukkaat olivat täysikäisiä ja päällepäätteeksi herroja. Naisia ei Naimi luonnollisesti voinut sietää viereisen kamarin asukkaina. Hän piti enemmän herroista ja herrat tietysti enemmän hänestä kuin toisista herroista.

Se oli selvää peliä se.

Kyllä se Naimi osaa ja taitaa, ajatteli Simo välinpitämättömänä, milloin nämä asiat juolahtivat mieleen. Ja sydämen värähtämättä hän hymähti:

— Sulhasia, heh, sulhasia vaan...

2.

Simo oli monta kertaa ihmetellyt itsekseen, kuinka opettaja jaksoi uskoa ikuisiin aatteisiin ja ihanteisiin horjumatta tai kääntymättä tavoittelemaan mammonaa.

Kun ei päässyt siitä selville, kysyi opettajalta.

— Katsos, minä olen kai sellainen saamaton, epäkäytännöllinen mies, joka pystyy vain pitämään aatteen lippua korkealla — jos pystyy, sanoi opettaja. — Semmoinen nahjus...

— Setä on hieman katkera? Ei suinkaan katkeruus lisää lipun korkealla pysymistä. Eikö se päinvastoin painu maahan semmoisista käsistä?

— Sitä tuntee itsensä joskus katkeraksikin, kun toimeentulo näyttää tiukalta niinkuin nyt esimerkiksi, — sanoi opettaja huoaten. — Mutta tämmöiset masentumisen hetket ovat vain tilapäisiä, ohimeneviä, usko minua.

— Sedän pitäisi koettaa tienata sivutuloja jonkinlaisena liikemiehenä, talonvälittäjänä tai...

— Älä puhu, olen nahjus, epäkäytännöllinen enkä halua tahrata lippuani, — sanoi opettaja jyrkästi, miltei vihamielisesti.

— Mutta silloin se lippu liehuisi sitä korkeammalla, mitä vankemmalla taloudellisella pohjalla sen heiluttaja seisoo.

— Ei sittenkään, — virkkoi opettaja vetäen kuluneen nukkavierun palttoon ylleen. — Uskon yhä aatteen voimaan, ihanteeseen.

Hän huitaisi vihkopinkan kainaloonsa kiiruhtaen kouluunsa, ja väljäksi käynyt palttoo hänen yllään heilahteli sinne tänne pään painuessa hartioiden väliin ikäänkuin takaiskua peläten.

Heillä oli sama matka. Erotessaan koulunsa portilla opettaja sanoi:

— Et sinäkään usko siihen, mitä puhuit ja mihin kehoitit minua. Se on mahdotonta.

— Mikä niin? — kysyi Simo.

— Että muka lippu liehuu korkeammalla, jos sen kantaja rikastuu. Hän ei silloin enää jaksa palvella muita kuin itseään, ihanteet ja aatteet ovat unohtuneet rikastumisen taipaleella. Mammona on tappanut ne.

Hän melkein huusi viimeiset sanat ja katosi juoksujalkaa koulun ovesta sisälle.

_Opettajan tarina_.

... Renkipoikana varakkaassa talossa aloitti. Suuressa, likaisessa ja koleassa pirtissä oli saanut vastustamattoman halun pyrkiä pois ummehtuneesta ilmasta, hiukan valoisampaan ja lämpimämpään oloon, vähän ylemmäksi talon arkikuistin porrasta, sinne isäntäväen vieraskuistille.

Koskaankaan maatyö ei ollut miellyttänyt häntä, kernaammin sitä lueskeli, varsinkin kun oli »päätä». Kun sitten sai kuulla, että muuan renkitoveri oli hakenut ja päässyt seminaarioppilaaksi, ei hän enää saanut rauhaa.

Seminaariin piti hänenkin päästä.

Haki ja pääsikin.

Kansanopettajan virka kangasti hänelle ylevimpänä, ihanimpana maan päällä... Ja niin ponnisteli mies köyhyyden, tuskan ja taistelun keskeltä itselleen tämän halutun sijan yhteiskunnassa.

Mitä oli voittanut kaikella tällä?

Oliko ylennyt vai alennut?

Oliko rikastunut vai köyhtynyt?

Hänen täytyi tunnustaa, ettei voinut vastata kyllin vakuuttavasti, mutta se hänen täytyi sanoa, ettei hän ollut koskaan ponnistellut voiton tai rikastumisen vuoksi; kun olisi vain riittävä toimeentulo hänellä ja perheellään, enempää hän ei pyytäisi eikä pyydä.

Niin, perheellään, Helvillä ja neljällä lapsellaan.

Hän oli heti seminaarista päästyään mennyt kihloihin ja syksyllä, ennen ensimmäisen koulunsa alkua, naimisiin.

Hän muisteli kihlaus- ja ensimmäisiä aviovuosiaan: miten Helvin kanssa sommiteltiin ja suunniteltiin tulevaisuuden tupia — luultiin niiden rakennusaineiden olevan ikihonkaa, mutta pian ne osoittautuivatkin olevan paperista, joka kelvannee silpuksi, mutta ei seinä- eikä kurkihirsiksi vallankaan...

Joutavaa ihannetta ja aatetta! huutaa nykyaika, ja ovatpa jo muutamat virkatoveritkin yhtyneet samaan kuoroon, alkaen keinotella — noin vain sivutuloikseen — taloilla ja maatiloilla, jopa joku on antanut viralleenkin pitkät paltut eläen nyt uljaana liikemiehenä, isäntänä tai vähintään jonkin suuren kaupunkitalon isännöitsijänä.

Mutta ei.

Hänen luontonsa ei sopeudu moiseen ajojahtiin, kovaan ja jokapäiväiseen, niin entinen renki kuin onkin tai kenties juuri sen takia...

Hänellä _on_ yhä vielä usko henkisen työn paremmuuteen ja lahjomattomuuteen.

Kenties tämä johtuu hänen epäkäytännöllisyydestään, kenties hänen yksiviivainen ja yksipäinen luonteensa alkoi heti kapinoida, kun joku vain rupesi suostuttelemaan häntä koettelemaan onneaan jollakin muulla alalla, joka oli vieras hänen opettajakutsumukselleen, s.o. sille, jonka hän kerran nuoruudessaan oli valinnut elämäntehtäväkseen.

Mutta yksikseen hän sentään vielä suunnitteli tulevaisuuden tupia ja hän uskoi niinkuin kaikki idealistit vielä kerran olevansa myös rikas ja riippumaton mies.

Ainakin kuolevansa hän uskoi varakkaana miehenä.

Hän ei näitä tulevaisuudentuumiaan kertonut enää Helville. Hän tahtoi ensin tehdä onnistuneen leikkauksen ja sitten vasta hämmästyttää Helviä, joka oli joskus havainnut miehensä työpöydällä viruvan siihen unohtuneita, numeroita ja laskelmia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja oivaltaen kyllä, mitä ne olivat tarkoittavinaan, mutta hennomatta kuitenkaan häiritä miehensä hiljaista, onnellista askartelua. Hän vain hymähteli surumielisesti pöytää siivotessaan asettaen arkit entisille paikoilleen.

Opettaja ajatteli näin, askarrellessaan rakkaiden paperiensa parissa:

Jospa sittenkin yrittäisi, jo olisi aika. Kun pankeistakin kuuluu saavan rahaa — ei muuta kuin kaksi nimeä pitkäänpaperiin, hän toiseksi ja joku hyvä virkaveli toiseksi. — »Mutta eihän minulla ole minkäänlaista omaisuutta», epäröi hänen mielensä, »kuinkas minä?» — »Pyh, omaisuutta ei tarvitakaan kaupoissa, mutta, uskoa sen onnistumiseen tarvitaan», sanoivat asiantuntijat; »kun on vain nimi, joka ei ole ollut protestilistalla, menee koko asia itsestään». — Ja pankit kuuluvat olevan kukkuroillaan rahaa, ovat ihmeissään, minne sitä sijoittaa, ja senvuoksi antavat hekankekan, tietysti kiinnitystä vastaan. — Niin, mitäs väärää siinä olisi? Kun pankit kerran antavat luottoa, onko pahasta sitä sitten käyttää hyväkseen ja sen nojalla välillisesti rakentaa elämänsä vähän vankemmalle perustukselle... Pitäisi ainakin koettaa, ovatko pankit noin hulluja, että työntävät rahaa kelle vain, hänellekin esimerkiksi... Ostaisi sitten talon, pitäisi sitä hetken, kuukauden muutaman, odottaen sen hinnan kohoavan, ja kun otaksuisi sen nousseen tarpeeksi, möisi pois koko höskän ja jättäisi hoidon seuraavalle ostajalle, mutta voitot pistäisi taskuunsa ja alkaisi elää, niinkuin henkisen työn tekijälle sopii, itsenäisesti ja riippumattomasti, heleijaa...

Kauppa kuin kauppa, työskentelevät hänen ajatuksensa edelleen. Mitäs väärää siinä on... Kunniallisten kansalaisten kesken tehdyssä kaupassa... Kaupanteko — onhan se luvallista ja kansalaisille laissakin suvaittua... Sillä tavalla hänkin saisi yks' kaks' kootuksi sievoisen pääoman, jonka turvissa voisi laatia oman ja perheensä elämän huolettomaksi ja mukavaksi... eiköpä sitten alkaisi vireämpi ja hedelmällisempi työkausi hänen opettajatoimessaankin, jota kohtaan hän on viime aikoina ruvennut tuntemaan jonkinlaista tympeyttä ja väsymystä — luonnollisena seurauksena alinomaisesta huolehtimisesta toimeentulonsa puolesta... Ostaisi sitten vaikka pienen huvilan tai mökin jostain saaristosta, siellä aina kesäisin kellahdettaisiin vihreällä nurmella ja meren vilpoisilla, suolaisilla aalloilla, virkistyttäisiin ja voimistuttaisiin uutta työkautta varten... Lapsetkin saisivat syödä itsensä kylläisiksi; voita, maitoa, tuoretta kalaa ja viiliä saisivat vehkoilla suun täydeltä. Ja suuria puutarhamansikoita myös... Siistit kengät ja vaatteet pitää olla jokaisella, ja Helvillä kevyt, leveälierinen kesähattu, jommoista on jo uneksinut itselleen useita vuosia...

Silloin hän vasta olisi herra, joksi hän oikeastaan oli alusta alkaen toivonutkin. Jos hän tahtoi olla rehellinen, oli hänen tunnustettava, että vaikka olikin pukenut pyrkimyksensä koreihin sanoihin valon- ja sivistyksenhalustaan, näiden pohjalla varsinaisena ytimenä ja kannustajana aina oli ollut vastustamaton voima päästä ylemmä, päästä herraksi, päästä kulkemaan herras- ja isäntäväen rappusia... Mikä herra hän oli?... Sellainen herra, joka yhä sai kulkea keittiön rappusia kahteen vaatimattomaan kamariinsa ja kyökkiinsä, rääsy herra, joka ei kyennyt kunnolleen elättämään edes perhettään. Helvi kaipaa uutta pukua vanhan, kuluneen tilalle ja uutta kesähattua, eikä hänellä ole varoja, myöskin lapset tarvitsivat jotain, eikä hänellä ole varoja lastenkaan tarpeisiin... Hän itse käy kuin kerjäläinen, vaikka tekee työtä että sydän kutistuu, toisinaan kaksikintoistatuntisia työpäiviä, sillä paitsi kansakoulunopettajatehtäväänsä hoitaa hän laulunopetusta tyttökoulussa, puuhaillen sitä samaa raittius- y.m. seuroissa. — »Rääsyherra sinä olet!» tiuskahti hän itselleen. — »Mutta kuinka kauan?» äkämystyi hän hetken kuluttua vänkäämään vastaan. »Kuinka kauan...?» — Hän alkaa uudelleen arvioida ja punnita.

Jospa yrittäisi, jo olisi aika...

* * * * *

Havahduttuaan näistä unelmistaan hän tuntee saamattomuutensa entistä selvemmin ja painavammin.

Hän ei voi vapautua siitä.

Ja ikäänkuin sen vastapainoksi hän asettaa aatteen ja ihanteen, joiden vannoutunut palvelija hän tahtoo olla, vaikka väsyttääkin, ja merkitsee vääryyden poltinraudalla kaikki ne ammatit, joilla rikastutaan.

Hän on onnellinen tässä uskossaan, kunnes taas sopivan hetken tullen vaipuu haihattelemaan kauniita tuulentupiaan, ja niiden hälvettyä alkaa taas vastavaikutus.

— Ei, tämä elämä ei käy mukiin, — sanoo hän kerran Simolle havahduttuaan todellisuuteen haihatteluistaan, joista hän muuten oli kertonut salaisuutena Simolle. — Renkinä olisi paljon parempi olla ja elää.

Simo nauraa.

— Niin, usko pois, renkinä jossain suuressa, ruokaisessa talossa. Olisipa silloin ainakin vatsa jos ei muu tyydytetty.

— Kyllähän sitä rengiksi helposti pääsee. Ei siihen virkaan vaadita tutkintoja eikä virkavuosia. Setä on vain hyvä ja ottaa pestin. Luulen minunkin isäukkoni pestaavan sedän, jos on halua...

— Sinä nallikka! — intoutuu opettaja. — Aate ja ihanne! Täytyyhän niitäkin sentään jonkun palvella ja niille pyhittäytyä, minä en voi sittenkään... Minulla ei ole voimia enää muuhun kuin tähän voimattomaan... lipun pitelemiseen.

Nähdessään Simon katselevan häntä hän jatkaa:

— Mutta älä sure, älä yhtään sure. Vielä minä rikastunkin, ainakin ennen kuolemaani... mutta en silti petä aatettani... Sellainen mies minä olen... sellainen vaan... nahjus, saamaton ja epäkäytännöllinen, mutta jumankekka, kun minä kerran yritän, niin...

— Niin siitä on oksat pois? — hymähtää Simo.

Opettaja nyökäyttää juhlallisesti, tarmokkaasti.

3.

Ennen ylioppilaaksituloaan Simo sai pohdittavakseen ongelman, ja sitä ratkaistessaan hänen sielunvoimansa joutuivat ankaraan ristituleen.

Naimista tämä ongelma sai alkunsa tälläkin kertaa. Simo otti sen ensiksi leikin kannalta eikä voinut silloin edes aavistaa, että siitä olisi kehittynyt sellainen järkyttävä, kipeä elämäntunto hänen vastaisissa vaiheissaan, sellainen, joka painaisi hänen mieltään, kunnes sen ratkaisu olisi tyydyttävästi suoritettu.

* * * * *

Oli ylioppilaskokelaiden juhlatanssiaiset ohjelmineen.

Joku oli kutsunut Naiminkin.

— Se sinun sulhasesi! — aloitti Simo heidän sattumalta tavatessaan kahden eteisessä toisensa. — Mitä hän arvelee tästä, että sinä pidät lystiä täällä?

— Älä puhu sulhasesta, — vastasi Naimi. — Vai teetkö pilkkaa?

— Eikö se pankkivirkailija ole sulhasesi?

— Heili vain niinkuin kaikki edellisetkin, mutta nyt hän ei ole enää sitäkään.

— Vai niin. Sinäpäs olet huikentelevainen. Mutta mistä syystä on tullut ero?

Naimin silmät leimahtivat, mutta ennenkuin hän ehti vastata, saapui Leena. Hän katsoi suurin silmin heitä.

— Oo, suokaa anteeksi. Taidan häiritä herrasväkeä.

Simo seisoi nolona, mutta Naimi kiirehti tyynesti sanomaan:

— Et ollenkaan. Me puhelimme vain vanhoista yhteisistä muistoistamme.

Leena huomasi Naimin poskipäillä vahvan punerruksen ja sanoi kuivasti:

— Näkyy, että nuo vanhat muistot lämmittävät.

— Vai tätä sinä tarkoitat? — sanoi Naimi katsoen käsipeiliinsä ja ottaen laukustaan puuterirasian. — Tämänhän saa hyvin helposti peittymään. Kas näin. Mitäs vielä puuttuu, armollinen Leena-neito?

Leena taisteli kyyneleitään vastaan.

— Kaikkea puuttuu. Sinulta puuttuu esimerkiksi häveliäisyyttä.

— Älähän nyt hupsuttele joutavasta asiasta, — koki Simo tyynnytellä.

Leena kääntyi Simoon, ja hänen kasvoistaan tuiskahti typerä vihanlieska.

— Sinultakin puuttuu sitä samaa — sanoi hän jäykästi, vetäytyen saliin, johon Simo seurasi häntä onnettoman näköisenä.

* * * * *

Simo oli saanut lepytetyksi Leenan, mutta kun hän tapasi Naimin seuraavan kerran, kääntyi puhe aivan kuin itsestään siihen, mihin se ensimmäisellä kerralla oli katkennut.

Simo kuljeskeli pitkin joenvartta aikansa kuluksi, saatettuaan Leenan kotiinsa. Ilta oli kaunis. Puissa näkyi jo silmuja, puistojen käytävät oli siroteltu uudella hiekkakerroksella, ja Vartiovuoren mäelläkin jo nurmennukka viherteli.

Hän istuutui eräälle jokivarsipenkille, jossa muuan nuori nainen istui entuudestaan. Hän hämmästyi tuntiessaan naisen Naimiksi.

— Onko heilisi menettäminen koskenut sinuun niin, että sinä ajattelet itsemurhaa? — kysyi Simo leikillisesti. — Tästähän olisi mukava pulpahtaa veteen.

— Voisi sekin olla mahdollista, — myönsi Naimi.

Simo säpsähti Naimin sanojen kumeata sointua.

— Mitä? Sinä tietysti odottelet uutta heilaasi?

Naimi hymyili surullisesti, pudistaen päätään, ja Simo oli havaitsevinaan eräänlaisen muutoksen tapahtuneen hänessä.

— Ei minulla ole uutta, — sanoi Naimi vilpittömästi.

Simo katsahti häneen kummissaan.

— Sinä puhelet ihmeitä. Ei uutta? Tämä ei ole tapaistasi — sinähän olet vaihdellut heiloja kuin kintaita vain.

Naimi tuijotti eteensä vastaamatta.

— Sinä olet tehnyt rakkaudesta pilkkaa, — jatkoi Simo. — Ja tässä nyt on kosto siitä: pilkka on sattunut omaan nilkkaasi, ja juuri nyt, kun kerrankin itse olit todellisesti rakastunut.

Naimi kohotti päänsä katsoen vihaisesti Simoa.

— Kuka on sanonut, että olen todellisesti rakastunut häneen.

— Minusta tuntuu siltä; kaikki merkit viittaavat siihen: alakuloinen puhetapasi, koko olemuksesi, joka ikäänkuin on herpaannuksissa. Sinä jäät usein vastauksen velkaa, ja se ei ole tapaistasi. Nytkin jäät vastausta vaille.

Naimi puristi huulensa tiukasti yhteen. Simo jatkoi:

— Sinä ikäänkuin kuuntelet jotain, odottelet jotain. Sano minulle, minkä vuoksi teille tuli ero?

Naimin silmät leimahtivat samoin kuin kerran aikaisemmin.

— Yksinkertainen juttu: me emme rakastaneet toisiamme.

Simo pudisti epäillen päätänsä.

— Ei. Sitä en usko, että se olisi ollut niin yksinkertainen juttu.

— Näkyy, että sinusta tulee pastori, — sinähän kyselet kuin korvaripissä.

Alentaen ääntään ja vieden kasvonsa Simon korvan lähelle hän sanoi:

— No hyvä, saat tietää, minkä vuoksi tuli.

Sen vuoksi vain, etten enää ollut — impi.

Naimin äänessä särähti katkeruus.

— Mitä... mitä sinä sanot? — kysyi Simo käheästi.

— Niinkuin et tietäisi itsekin... Hän kai sai mitä halusikin...

Simo painoi hattunsa alemmaksi, ikäänkuin häveten ohikulkijoita, vaikka hän häpesi itseään.

— Mutta hän on oikea herra Tietäväinen näissä asioissa, — puheli Naimi edelleen puoliääneen. — Ei semmoinen kiltti ja vaatimaton kuin sinä.

Viimeisen lauseen Naimi sanoi omituisen lämpimästi, ja se kiinnitti Simon huomiota. Hän katseli pitkään Naimia, jonka kasvoille oli pirahtanut pari kyynelhelmeä. Sen jälkeen hän kääntyi katselemaan joelle ja joentakaiseen Runeberginpuistoon, johon ilta-auringon valo sattui. Hän katseli kauan ja mitään ajattelematta, kunnes tajunta lopulta palasi. Hän näki puiston nurmen vihertävän laskevan päivänkehrän säteilyissä ja ajatteli itsekseen: kas vain, kevät on tänä vuonna aikainen, kedon nukkakin jo on noin pitkällä, valmista melkein.

Hän tuumaili huomauttaa tästä Naimillekin, mutta kääntyessään hän havaitsi Naimin jo poistuneen. Hänen sydämensä valtasi silloin hätä. Hän läksi kiireesti Naimin kotiin.

Siellä vanhukset olivat ystävällisiä hänelle. Hän viipyi vain sen verran, että kuuli Naimin äänen viereisestä huoneesta.

— Käy tänne Naimin kamariin, — sanoi ukko hyvillään.

Mutta Simo syytti kiireitään sanoen jo tänään tavanneensa Naimin. Hän oli tullut tervehtimään vain vanhuksia ja kyselemään heidän vointiaan.

Mikäs tässä. Hyvin he ovat jakselleet... No, se on hauskaa kuultavaa, tuumaili Simo, ja kun nyt asia, jonka takia hän oli tullut, on kuultu, niin hän lähtee. On niin turkasen kiire, kuumimmat tenttiajat parhaillaan... Sanokaa terveisiä Naimille ja olkaa itsekin tervehditty. Hyviä voimisia vain edelleenkin...

Päästyään kadulle Simo aukaisi palttoonsa napit antaen kevään lempeän tuulenleyhkän vilvoittaa kuumaa olemustaan.

* * * * *

Tästä alkaen Simo taisteli itsensä kanssa tullen vihdoin siihen päätökseen, että hän menee kihloihin Naimin kanssa. Se on hänen velvollisuutensa. Leenaa hänen tosin tuli surku, mutta ei auta — velvollisuus ennen kaikkea.

Hän puhui tästä Naimille, jonka silmät lensivät pyöreiksi, posket punaisiksi. Ilmeisesti näkyi, että tämä puhe miellytti Naimia.

— Mitä Leena sanoisi? — kysyi Naimi.

— Leena!... Hän saa tyytyä...

— Mutta minkä takia tahdot sitä? — sanoi Naimi, ja hänen äänessään oli hyväilevä, rakas kaiku, joka jälleen tempasi Simon valtoihinsa. — Rakastatkos sinä minua sitten?

— E-en, mutta sen takia — tiedäthän sinä itsekin syyn...

— Ahaa, ymmärrän, ymmärrän: vain velvollisuuden tunnosta sinä tahdot tätä... Ettes yhtään häpeä.

Simo pysyi vaiti. Naimin katse hämärtyi.

— Näkyy, että olet säilynyt kokemattomana, — sanoi hän vihdoin. — Sanon sinulle, Simo rakas, että tuo velvollisuutesi, josta niin pidät kiinni, ei velvoita sinua mihinkään.

Simo sai kuin sähkötärähdyksen, joka vaiensi hänen puhekykynsä. Aivan kuin ärtyneenä siitä, ettei Simo vastannut, Naimi jatkoi:

— Kuvitellusta säälistä sinä vain tekisit tuon ystävänpalveluksen, mutta minä kieltäydyn siitä, vaikka rakastankin sinua.

Simo kiinnitti katseensa Naimiin. Oliko hän kuullut oikein? Naimi oli sanonut rakastavansa häntä — eikö totta?

Naimi oivalsi hänen katseensa tarkoituksen ja nyökkäsi. Hänkään ei jaksanut puhella kauempaa.

Silloin levisi Simon kasvoille julma, ylenkatseellinen hymyily, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän nyt minäkin, ettei siitä tule mitään.

Naimi taas puolestaan käsitti Simon hymyn oikein ja hiljaa nyyhkyttäen hän painoi katseensa maahan.

* * * * *

Leena huomasi, että jotakin oli tapahtunut.

Simohan käveli hänen rinnallaan usein hajamielisenä, vastaamatta hänen puheisiinsa, ja kun hän tällöin töykkäsi häntä kylkeen, heräsi Simo aivan kuin unesta tai omista maailmoistaan, joihin hänellä ei ollut avainta. Ja niin mielellään kuin hän olisi kurkistanut sinne!

Mustasukkaisuuden mato alkoi kaivaa pikku Leenan sydäntä.

— Tiedän, miksi sinä olet muuttunut noin omituiseksi, — kiukutteli hän. — En ole vielä unohtanut sitä sinun ja Naimin yhteisten muistojen salaista kohtausta silloin lyseolla...

— Sinä olet lapsellinen, — sanoi Simo.

Mutta kun oli kulunut jokin aika, oli Leena onkinut tietoonsa sen, että Simo oli tavannut Naimia silloin tällöin vielä senkin kohtauksen jälkeen siellä lyseolla. Muun muassa kerrankin saatettuaan hänet ensin kotiinsa Simo oli suoraa päätä lyöttäytynyt Naimin seuraan joenvarsipenkille.

Kun hän lateli näitä tietojaan Simolle, ei Simon auttanut muu kuin myöntää ne tosiksi, mutta samalla häntä alkoi tympäistä Leenan käytös. Mikä oikeus hänellä on olla urkkijana?

— Sinä olet ollut petollinen, — sanoi Leena itku kurkussa. — Jos et pidä minusta, niin lähde vain Naimin luokse, jonka kanssa sinulla on vanhoja, yhteisiä muistojakin.

Simo koetti tyynnyttää häntä.

— Ei, älä koske minuun, — sanoi Leena. — Sano sensijaan, mitä nuo muistot koskevat.

— Sitä sinä et ymmärtäisi, tyttö-kulta.

— Niinkö luulet? No, mene sitten Naimin luokse märehtimään niitä, hän kuulemma on sangen taitava ymmärtämään — miestenkin tarpeita.

Kuinka matalaa ja alhaista! ajatteli Simo. Naimi ei koskaan käyttäytyisi toista naista kohtaan tuommoisella tavalla: ensin urkkisi ja vaaniskelisi ja sitten panettelisi häpeällisesti.

— Niin, Naimi ymmärtää sydäntä ja sielua enemmän kuin sinä, pikku Leena, — sanoi Simo, — vaikka väität ymmärtäväsi niitä sinäkin.

— Hyvä, oikein hyvä. Mikset mene hänen luokseen, hyvä mies?

— Niin menenkin, jollet tule järkiisi.

— Ja minä kun olen luullut sinun olevan järjiltäsi. Sinähän kuljet hajamielisenä, elät enimmäkseen omissa maailmoissasi. Ja tämä muutos sinussa on tapahtunut vasta viime aikoina, sen jälkeen kuin lyseolla silloin...

* * * * *

Siitä se taas alkoi, ja se muodostui säännöllisesti yhtä pitkäksi kuin leveäksikin jankuttamisen aiheeksi kyllästyttäen vähitellen Simoa niin, että hän lopulta ei voinut olla tylysti sanomatta:

— Kyllä asia on niin, että jos ei sinulla ole muuta puhuttavaa minun kanssani kuin tämän seikan vaikuttamista, meistä tulee ero.

Leena vavahti toisen täsmällistä, tiukkaa sanontaa, mutta mustasukkaisuuden piru ei hellittänyt hänestä.

— Niin, mene vain! Mene Naimisi luo...

Simo kohotti hattuaan ja läksi. Leena jäi ymmällä mielin seisontaan keskelle katua, nakkasi sitten niskaansa, niin että valkoiset kiharat heilahtivat, ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan vihoitellen mielessään: menköön, menköön — mutta meneeköhän se iäksi... tuleeko meistä nyt ero... voi-voi sentään...

* * * * *

Seuraavana päivänä ylioppilaskokelaat lähtisivät Helsinkiin, ja Leena veisi Simolle kukkia. Niin oli sovittu.

Kenties ne parantaisivat välit ennalleen...

Hän niin hartaasti uskoi niiden parantavaan vaikutukseen. Hänessähän oli syy välien rikkoutumiseen, hän myös tahtoisi sovittaa ja parantaa.

Niin kernaasti hän tahtoisikin.

* * * * *

Junan valmistautuessa lähtemään viemään ylioppilaskokelaita vallitsi asemalla tavaksitullut juhlamieli.

Asemasillalla seisoskeli tai käveli kukitettuja nuorukaisia ja neitosia omaistensa ja ystäviensä parissa.

Simo seisoi Leenan kanssa hieman erillään. Leena näytti raikkaalta, mutta Simo vastaili hajamielisesti hänelle, niinkuin aina ennenkin viime aikoina. Simo pälyili tuontuosta aseman laiturinpuoliseen oveen ikäänkuin odottaen jotakuta.

Leenan sydäntä painoi hänen huomattuaan Simon odottavat katseet.

— Kenties _minun_ kukkani eivät miellytä sinua? — sanoi hän vihdoin alakuloisesti.

— Kuinka sinä niin voit ajatella? — vastasi Simo. — Nämähän tuoksuvat ihanilta.

— Minusta vain tuntuu siltä. Kenties —

Lause jäi kesken. Simon kasvoille oli levinnyt onnekas, riemullinen ilme, ja kun Leena kääntyi katsomaan, seisoi Naimi aseman ovella kukkavihko kädessä ja katseli etsien ympärilleen. Simo astui vaistomaisesti pari askelta Naimia kohti, mutta tämä käännähtikin äkkiä vastakkaiseen suuntaan kiinnittäen kukkavihkonsa sen pojan rintaan, joka hänet oli kutsunut silloin keväällä tanssiaisiin. Se oli iso, uhkea kukkavihko.

— Kenties Naimin kukat olisivat miellyttäneet sinua enemmän, — kuuli Simo Leenan äänen viereltään.

Hän riuhtaisi itsensä todellisuuteen.

— Älä puhu joutavia. Mikäs näitä vaivaa. Hyvä tuoksu ja kukat kauniita.

Mutta itsekseen hän kadehti Naimin tulipunaisia ruusuja, jotka riippuivat toisen pojan rintapielessä. Ja hänen ruusunsa, Leenan tuomat, olivat haljakan punaisia. Jo siinäkin näkyi näiden tyttöjen erilainen maku ja tunnemaailma: toinen oli tulta, toinen haljakkuutta.

— Vai ainoastaan hyvä tuoksu? — sanoi Leena vähäksyvällä äänellä.

— Voi hellanletta sinua, pikku Leena! — virkkoi Simo niin kovalla äänellä, että Naimikin kuuli. — Sinä et ole tyytyväinen mihinkään.

Naimi katseli heitä puoliavoimin silmin. He pysähtyivät siihen, vaikka Leena koetti nykiä Simoa edelleen.

— Minä luulin noiden kukkien olevan aiottuja minulle, — sanoi Simo viitaten pojan rinnassa olevaan kukkakimppuun. — Olisit sinä, Naimi, saanut antaa kukkia minullekin. Minusta näyttää sitäpaitsi siltä, että tuossa olisi kaksi kukkavihkoa.

— Mutta sinullahan jo on, — sanoi Naimi. — Ei saa olla ahne. Ja tällä minun kavaljeerillani ei ollut vielä korttakaan, ennenkuin toin hänelle.

— Kylläpäs ovatkin kauniita, — ihasteli Leena vasten tahtoaan. — Mistäs saitkin noin kauniita tulipunaruusuja —, ajatteles, minäkin etsin juuri tuommoisia, ja tämmöisiin piti sentään tyytyä.

Hän osoitti Simon ruusuvihkoa.

— Kauniita ne ovat nekin, — sanoi Naimi. — Yhtä kauniitakin joidenkuiden mielestä.

Leenan äiti myös tuli asemalle. Leenan mennessä häntä vastaan Naimi ehti sanoa hiljaa Simolle:

— Olin aikonut antaakin sinulle toisen noista — näit oikein: kaksi niitä onkin —, mutta pelkäsin sinun loukkaantuvan.

— Loukkaantuvan?

— Niin, tai ainakin Leenan...

— Ei tästä tule mitään, — sanoi Naimin kukkakimppu-poika, yritettyään turhaan kovassa tuulessa saada paperossiaan syytetyksi. — Mutta mitäs piruja te siinä kuiskailette?

— Meillä on vanhoja, yhteisiä muistoja, — sanoi Naimi.

— Vanhempia kuin sinun muistosi Naimin kanssa, — sanoi Simo.

Kun Leena palasi äitinsä seurassa, olikin juna jo lähtövalmis.

— Tattis vaan, Naimi, kukistasi, — sanoi poika kiusoitellen, huomattuaan Simon mustasukkaisuuden. — Ja kiitos kaikesta muustakin.

Tämä läjähti kuin korvapuusti, kipinöivä ja kirpeä, Simon sydämelle. Hän katsoi vihaisesti Naimiin, joka punehtui vahvasti. Sitten hän suuteli Leenaa kaikkien nähden, hypähti vaunusillalle ja katseli, minkä vaikutuksen suudelma oli tehnyt Leenaan ja Naimiin.

Leenan poskilta oli ensin kadonnut väri, niin hän oli säikähtynyt, niiden heti seuraavassa hetkessä lennähtäessä hehkuvan punaisiksi ja katseen häveliäästi painuessa maahan.

— Julkeata! — Simo oli kuulevinaan Leenan äidin vihaisesti puhahtavan.

Leenan punastuessa Naimi kalpeni, mutta hän ei luonut katsettaan jalkoihin. Pää pystyssä, uhkan ilme huulillaan, hän seisoi siinä ja hymyili.

Simosta tämä oli niin hullunkurista, että hän junan lähdettyä liikkeelle purskahti raikuvaan nauruun.

— Se on oikein, — sanoi Naimin kukkavihkopoika. — Hurtti huumori ja repäisevä meininki on tarpeen tällä matkalla alusta loppuun asti.

He seisoivat sillalla vielä pitkän aikaa, kunnes lopulta astuivat vaunuun. Siellä Simo ensitöikseen avasi akkunan jääden nojailemaan sen ääreen, pää ulkona.

Hänen vihdoin istuuduttuaan penkille huomautti joku joukosta:

— Mutta missä on sinun kukkavihkosi, Simo?

Simo katsahti rintapieleensä. Se oli poissa.

— Taisi vahingossa tipahtaa tiepuoleen, — sanoi hän välinpitämättömästi.

— No siinä on meillä mies...

— Sanokaas muuta! — sanoi Simo vastaan.

— Mutta minäpäs sanon Leenalle, — virkkoi muuan kielevä jatko-opistolainen. — Ehkei se niin vain vahingossa pudonnutkaan...

Simosta oli yhdentekevää, mitä hänestä tällä hetkellä ajateltiin ja mitä vastaisuudessa sanottaisiin.

Hänestä se tuntui ikäänkuin kohtalon viittaukselta: Jumalan käsi kai oli riuhtaissut kukkavihon hänen rintapielestään.

— Levätköön rauhassa! — hymähti Simo, — maasta se on tullutkin ja maaksi pitää sen jälleen tuleman!

Hän ei tuntenut mielessään minkäänlaista kipua, ei edes valituksen tarvetta. Päinvastoin soi hänen rinnassaan vapautumisen riemu jostakin, joka oli ollut hänen elämässään eräänlaisena taakkana.

Hän ei enää muistellut Leenaa, ja milloin hän muisteli Naimiakin, muisti hän hänet vain asemasillalla seisovana, hymyilevänä ja uhkan ilme kasvoilla.