UUSIA ELÄMYKSIÄ.

1.

Keväällä Naimi jätti Simonkin ruveten kävelemään toisten poikien kanssa, milloin minkin.

Simosta tuli nyt Kallen kohtalotoveri, mutta tämä seikka ei erikoisemmin surettanut häntä, enemmän kuin se oli surettanut Kallea tämän osalle aikoinaan langenneena. Simo oli tullut huomaamaan, ettei Naimi sopinut hänelle sen paremmin kuin oli sopinut Kallellekaan. Hänestä Naimi oli liian vilkas, villi, vaihtelevainen — samat viat ja virheet oli Kallekin luetellut Naimin syyksi.

Simo ei silloin ollut uskonut. Nyt hän uskoi, kun kevät oli tullut ja vieroittanut Naimin hänen rinnaltaan toisten, kehittyneempien poikien rinnalle.

Simo ei enää ajatellut äitiä ja Naimia yhdessä viihtyväksi sydämessään. Siitä ei nyt tullut mitään, vaikka joskus yrittikin. Ja tästä selvemmin kuin mistään muusta Simo oli tuntevinaan, että Naimi ei voinut olla se oikea, se hänelle määrätty. Myöskin se seikka, että hän saattoi puhella Naimille hämilleen menemättä ja vastailla Naimin pilkkapuheisiin vapaasti ja huolettomasti, tuntematta sydämessään semmoista hellyyden värähtelyä kuin aikaisemmin, vahvisti häntä tässä käsityksessään.

Mutta se etu ja hyvä puoli hänelle oli koitunut seurustelustaan Naimin kanssa, että hän oli oppinut välttävän seurustelutaidon, ja sitä hän nyt rupesi sovelluttamaan toisiin tyttöihin.

Näihin aikoihin heräsivät myös hänen miehiset vaistonsa. Verenviettelys kohisi ensimmäisiä kertoja hänen sydämessään ja hermoissaan.

Luonnollisesti Naimi havaitsi Simon loitonneen hänestä, hänhän itse sen oli aiheuttanutkin, ja joskus hän ei voinut olla sanomatta leikillään Simolle:

— No sinäpäs olet kaikkiruokainen tyttöihin nähden.

— Vai niin. Käykö kateeksesi? — sanoi Simo ja ihmetteli itsekseen, ettei sydämessä edes koskenut.

— Ei ollenkaan. Pidä vain lystiä uusien heilojesi kanssa. Suon sen onnen kernaasti sinulle.

— Kiitos jalomielisyydestäsi.

— Se on oikeata peliä se, — oli ukon tapana tarttua puheeseen. — Sana sanasta, kaksi parhaasta. Sinä, Simo, olet oppinut penteleen nasevasanaiseksi.

— Se on vain minun, hänen opettajansa ansio, — sanoi Naimi.

— On kai siinä minullakin jotain ansiota, ainakin niin paljon, että olen ollut altis, hyvä oppilas.

— Se sinä olet ollut, mutta lähde nyt joskus minunkin kanssani vielä ulos.

— En, kiitos.

— Sinä olet kiittämätön oppilas.

— Sinä voisit jättää minut yksin keskelle katua, kun joku mieluisempi poika tarjoutuisi seuraasi.

Naimi purskahti nauramaan, iloisesti, vilpittömästi, johon toistenkin oli pakko yhtyä.

— Älä, oletpa ovelampi kuin luulinkaan.

— Sekin ansio johtuu vain opetustavastasi.

— Kiitos tunnustuksestasi. On niin hauskaa ja sydäntälämmittävää vanhasta opettajasta kuulla moisia tunnustuksia. Niin, niin, minä olin hyvä opettaja, vaikka ma sen itse sanon.

— Ja minä hyvä oppilas.

Kalle vilkaisi pahankurisesti Naimia.

— Mutta mikä sopii miehille, niinkuin Simolle ja minulle esimerkiksi, se ei sovi naisille, niinkuin esimerkiksi sinulle ja toisille sinun laisillesi huithaperitytöille.

Naimi muikisti suutaan.

— Ja mikä se on, joka ei sovellu naisille.

— Se, että lentää pojasta poikaan... Naisen pitää olla uskollinen yhdelle... Niin että pidä sinäkin, Naimi, vain tuosta Simosta, niin voit joskus olla papin rouvana.

— Se on vanhantestamentin mukaista lörpöttelyä, joka sopii hyvin teille kummallekin tulevina pastoreina. Se puhe pukee teitä niin oikein, että ei jaksa edes suuttua teille, te yksinkertaiset.

— Joka tapauksessa on totuus tämä: parempi on naida kuin palaa, — sanoi Simo hymyillen.

— Pirhana, — sanoi ukko. — Tepäs olette jo täysiä kirjanoppineita.

— Mutta vain fariseuksia, — virkkoi Naimi. — Puhuvat toista, tekevät toista, aivan kuin oikeat, valmiit papitkin.

Emäntä koetti hillitä Naimin sanatulvaa, mutta turhaan.

— Minusta on samantekevää, kehenkä minä palan, — jatkoi Naimi. — Pappeihin vai pippeihin, yhtä lystiä, kun vain tuo on todellista palamista, rakkautta.

— Lapsi-kulta, mitä sinä puhelet! — torui emäntä.

— Mitä! — tuumi ukko rauhallisesti. — Sitä, mitä tuuli tuo keväisin tyttölasten korviin. Kai sinäkin, muoriseni, muistat vielä ne menneet keväiset ajat?

— Niin noh, niin noh...

— Siinäpäs se... Antaa nuorten elää kevätaikojaan. Ja katsellaan me vanhat vain syrjästä, ettei mitään sopimattomuuksia satu tapahtumaan.

— Sinä olet sentään ymmärtäväinen pappa, — kiitti Naimi.

— Kyllä äitisikin on yhtä ymmärtäväinen, jos hän vain tahtoo.

— Tahdonhan minä, — sanoi emäntä silitellen Naimin hiuksia. — Mutta sinä et saa olla liian raisu ja vallaton.

Hänen katseensa lepäsi tutkivana tyttäressä, joka oli puhkeamaisillaan immeksi. Hänestä Naimin ulkonainen olemus vartaloineen ja koko ruumiineen oli kehittynyt odottamattoman nopeasti. Silmistä tuiskahteli jo heräävän naisen — ei enää tytön — odotus ja ihmettely, ja rinnat pingoittuneina hän tähyili maailmaan katseessa vaatimus, joka saattoi äidin huolestuneeksi. Hän aavisti sitäpaitsi vaistolla, joka huolehtiville äideille on niin luontainen, pian menettävänsä määräämis- ja ohjausvaltansa tyttäreensä — jos hänellä koskaan sitä oli ollutkaan muuten kuin mielikuvituksessaan.

* * * * *

Senvuoksi että Naimi oli hylännyt Simon, tämä ikäänkuin kostoksi alkoi seurustella toisten tyttöjen, hänelle mieluisten, kanssa.

Ja siten menetellessään Simo vähitellen uskoi unohtavansa Naimin ja kostoajatuksensa niin tyystin, että hän vuoronperään rakastui toisiin tyttöihin, milloin mihinkin, mutta näitä hän aristeli asuttaa sydämeensä yhdessä äidin kanssa, joka ei hänkään tuntunut enää viihtyvän siellä.

Ja jos äiti joskus vielä kävikin Simon sydämessä, se kyykötti siellä jossain salaisimmassa sopukassa avuttomana ja surullisena, Simon oikein aavistamatta, miksi äitikin oli hylkäämäisillään hänet sydämineen ja ajatuksineen.

2.

Naimi oli herättänyt Simon miehiset vaistot, ja niitä oli omiaan kiihottamaan seurustelu senjälkeisten tyttöjen kanssa. He ikäänkuin ruokkivat näitä vaistoja, tietämättään tai edes aavistamattakaan siitä mitään.

He olivat viattomia rakkaudessaan, ja niin oli Simokin. Jollei hän olisi rakastanut puhtaasti ja haavemielisesti, olisivat hänen vaistonsa luultavasti jo nyt riistäytyneet valloilleen, koska hänellä sittenkin oli täysi työ pitäessään niitä kurissa.

Keväisin kävellessään jonkun rakastamansa tyttökoululaisen rinnalla hän saattoi sävähtää tämän jotakin sanaa, äänenvärähdystä tai käännettä, joille hän asetti oman mielentilansa mukaisen merkityksen. Mutta vilkaistessaan tyttöön hän älysi, ettei tässä ollut vilppiä eikä teeskentelyä, ei sanoissa, jotka hän lausui, ei myöskään tavassa, jolla lausui, eikä koko olemuksessa, vaikka Simo niin oli kuvitellut.

Erotessa ei tytön kädenpuristus ollut sen kuumempi kuin ennenkään eikä nopeasti annettu ja saatu suutelo sen tulisempi, vaikka Simon oli.

Tavallisesti oli tytön katse kummastunut, melkeinpä säikähtynyt tällaisissa tapauksissa.

* * * * *

Niin tuli taas suvi, ja Simo palasi Melkkilään veressään miehisten vaistojensa yhä kiihkeämmäksi paisunut palo.

Päivisin hän oli töissä toisten mukana, silläkin tavoin koettaen tukahduttaa veren viettiä, mutta siitä ei tuntunut olevan toivottua vaikutusta, sillä iltaisin nuo päivisin poissa pysyneet kuvat karkasivat vastustamattomasti hänen mieleensä: öisin kohisi hänen suonissaan kiihko johonkin ennenkokemattomaan. Ja hän sai monet tovit piehtaroida sängyssään, ennenkuin armelias uni otti hänet siipiensä suojaan. Pahinta oli, että hän vielä unessakin näki näkyjä niistä seikoista, joita hän päivisin ja iltaisin oli ajatellut.

Näissä kamppailuissaan hän tapasi usein Helvin, ja hänen nälkäinen katseensa pysähtyi nyt useamman kuin yhden kerran tyttöön. Helvi oli parissa vuodessa — Simon mielestä — kasvanut jo melkein immeksi. Vai olisiko niin, ettei Simo ollut havainnut hänen varttumistaan ennenkuin nyt vasta tänä kesänä. Simo huomautti tästä Helville.

— Älä viitsi! — sanoi tyttö punehtuen. — Muistatko, Simo, kun sinä kerran sanoit minulle: älä viitsi.

Simo sanoi sen muistavansa ja katuneensa kohta sanojaan ja pyytävänsä nyt anteeksi. Simon katseissa oli jotain, joka pani Helvin yhä enemmän punastumaan.

— Sinä peloitat minua, — sanoi Helvi. — Mikä sinua vaivaa?

— Vaivaa? Ei mikään, — pusertui Simon huulilta.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Nyt, nyt se taas saa valtaansa minut, hoki hän itsekseen, Jumala armahda minua. Tyttö katseli säikähtyneenä häntä.

— Sinä olet sairas, Simo, — lausui hän vihdoin, laskien kätensä Simon otsalle.

Simo kokosi tarmonsa sanoen käheästi:

— Pötyä. En minä mikään sairas ole.

Helvi purskahti itkuun. Simo katsahti ymmällään häneen.

— Anna anteeksi, — sanoi hän. — En tarkoittanut pahaa... Koetan tulla terveeksi jälleen. Mutta ei puhuta tästä kellekään?

— Niinkuin sinä vain tahdot, — kuiskasi Helvi.

— Etkös sinä sitten tahdo?

— Tahdonhan minä, koska kerran sinäkin...

* * * * *

Oli jo ehditty elokuuhun.

Simo oli aamulla lähtenyt pyssyineen metsiä kiertelemään: Helvi oli sanonut olevansa puolenpäivän aikaan Hirvenkallion kupeilla puolukoita poimimassa.

Jo kauan ennen määräaikaa Simo oli paikalla. Odotti uskollisesti, kunnes helakka tytön ääni kantautui hänen korviinsa:

— Hei, Simo, hei!

Simo kavahti jaloilleen.

— Hei, Helvi, hei! Kussas olet? Äänesi kuulen, mutta en näe sinua missään.

— Joka etsii, hän löytää.

Tyttö oli piiloutunut ison kiven taakse, Simo sanoi:

— Nyt minä sinut löysin.

— Löysit kyllä, mutta ota kiinni, jos saat.

Helvi pinkaisi juoksuun, Simo perässä. Hetken päästä tyttö kaatui maassa viruvaan männyn oksaan, ja oli yks kaks Simon sylissä.

— Sainpas, sainpas! — sanoi Simo neuvottomana aarteelleen.

— Niin, kun kaaduin, — sanoi tyttö hämillään.

Simo vilkaisi Helvin raollaan oleviin silmiin ja huomasi niissä lämpimän, utuisen ilmeen, jommoisen oli huomannut aikaisemminkin parina kolmena kertana. Suopursut, ah suopursut tuoksuivat läheiseltä suolta sieraimiin, ne huumasivat, pyörittivät ja niiden huumassa Simo kiersi kätensä lujemmin Helvin vyötäisille, tämän värähdellessä hänen käsissään. Nuo hehkuvat silmät ja pieni suu taipuivat tahdottomasti hänen puoleensa, tytön kumminkin koko ajan kuiskatessa:

— Ei saa, ei saa, Simo...

Simo olisi vaikka vannonut, että olisi saanut, nyt niinkuin ennenkin, mutta silloin kuului metsästä risahdus ja kova yskäisy, joka tuntui sanovan: aiai teitä nuoret, mitä te nyt olette tekemäisillänne. Helvi kirposi jaloilleen ja pakeni. Simo katsoi kiukkuisesti rauhan häiritsijää: vastikään paikkakunnalle muuttanut torppari Malakiias Petkele siellä vain oli kaatamassa kuivuneita puita astuen nyt esille ja tekeytyen tietämättömäksi koko kohtauksesta.

— Mitäs Malakiiakselle kuuluu? — kysyi Simo hiukan häpeissään.

— Mno, eipä kummia, minä tässä työn kestäessä vaan kohisen ja ajattelen kaikenmoisia, esimerkiksi niitä ritaritarinoita taas pitkistä ajoista.

— Ritaritarinoita?

— Niin, mno.

Simo purskahti nauruun, mutta sitten hän muisti, että Malakiias kuului nuorena olleen ahkera lukumies, ritaritarinoita hän ahmimalla ahmi.

— Mno, niin, juuri, — jatkoi Malakiias. — Maisteri kai ei ole aikaisemmin kuullut minun olleen aikoinani innokas lukumies. Mulla on siellä kotona pieni kertomuskin noiden lukujen todistuksena. Jos maisteri tulisi torppaani, niin saisi sen nähdä. Se olisi luulemma opettavaa lukemista teillekin, vaikka se onkin minun kirjoittamani.

Simo läksi Malakiiaksen kanssa. Tiellä Malakiias kertoi muuttaneensa tähän pitäjään semmoisen paikkakunnan kirkonkylästä, jossa kansakoulu oli jo useita vuosia ollut toimimassa. Hän tosin oli ollut siksi vanha, ettei voinut käydä koulua, mutta hän oli ollut renkinä erään valtiopäivämiehen talossa ja sen isännällä oli verrattain laaja kirjasto. Ja kun myös kansakoululle oli perustettu kirjasto, niin oli hänellä ollut makean leivän päivät.

Malakiiaksen eukko oli poissa kotoa.

— Hehee, on hyvä, ettei akka ole kotosalla, — totesi Malakiias tämän tosiasian. — Heh, siinä se on.

Hän veti varovasti kattoparrujen välistä likaisen, noen ja pölyn peittämän paperivihkosen sanoen kertomuksen hyvin voivan jäädä Simon haltuun.

— Ei, kyllä minä tuon sen takaisin.

— Älkää, älkää! — hätäili Malakiias. — Akka-perhana ainakaan ei saa siitä tietää mitään.

Simo aukaisi vasta kotona käärön.

Sieltä putkahti esiin ihmeellinen tarina. Se oli osapuilleen oikein kirjoitettu, siellä täällä vain jokin välimerkki- tai jokin muu pienempi virhe.

_Rengin tarina eli ritari Manu_.

Manu, talon nuorempi renki, oli ahkera lukumies. Kaiket ruoka- ja muut väliajat hän lueskeli kulmakunnan kirjastosta lainaamiaan kirjoja. Varsinkin ritaritarinat olivat hänen mielilukemistaan; ne kiihoittivat hänen mielikuvitustaan outoudellaan ja jännittävyydellään. Hän eli kirjoissaan niin, ettei huomannut elävää elämää ympärillään. Vuodet saivat tulla ja mennä. Hän vain viipyi omissa unelmissaan. Ei hän havainnut suven vihreyttä eikä kevään kuulakkuutta, ei naisia eikä elämän kauneutta. Hänestä oli kyllin, kun teki tehtävänsä kunnollisesti päästäkseen sitten jälleen kirjojensa pariin.

Hän oli jo lukenut koko kirjaston, vieläpä isännänkin kirjakokoelman, ja hän aloitti toistamiseen niiden lukemisen, mutta silloin hän sattui rakastumaan ritaritarinain kaikella lämmöllä ja hehkulla Maijuun, talon palvelijattareen. Maiju oli verevä, ja hänellä oli vaalea tukka, joka somina hiuskiehkuroina pistäytyi korvallisilta esiin, ja kun Maiju suviseen aikaan oli paljaspäin, kelpasi häntä katsella.

Kylän pojat katselivatkin häntä velmuillen hänen kanssaan iltaisin, ja katselipa häntä Manukin, mutta hän oli liian kaino vetäytymään luhtiin Maijun luokse.

Manu tyytyi vain iltaisin pirtin akkunasta katselemaan salaa, avaisiko Maiju luhtinsa ovea kylän pojille, jotka koputtelivat hänen luokseen. Manu oli tällöin pelkkänä korvana ja silmänä. Avaisiko tyttö vai ei? Manun kädet puristuivat nyrkkiin hänen ajatellessaankin semmoista mahdollisuutta, että tyttö avaisi.

— Jos hän avaa, ajatteli poika, — niin minä juoksen sinne myös, heitän vintiön luhdinsolasta kartanolle ja käyn itse sisään pelastavana ritarina.

Mutta tyttöpäs ei avannut. Pysyi joko hiiskumattomana vuoteessaan tai äkeili oven takana, joten kylän poikien toisen toisensa jälkeen täytyi kiroillen lähteä matkoihinsa. Manu oli tällä välin jo innoissaan saapunut kuistille. Kun pojat vihdoin olivat jättäneet tytön rauhaan, alkoi Manu kierrellä luhtirakennusta, mutta hänen sydämessään hakkasi ja suonissaan jyskytti niin hillitön kiihko, että hän ei rohjennut ensimmäistä porrasaskelmaa ylemmäksi, se rusahti aina niin ilkeästi, että hän pelkäsi talonväen havahtuvan. Säikähtyneenä hän silloin vetäytyi puun varjoon, ikäänkuin olisi ollut muilla asioilla, kunnes vähitellen painui pirtin sänkyyn ison Vihtorin viereen, joka kuorsasi ja ääntelehti unissaan, mutta tavallisesti heräsi, kun Manu hänen ylitseen kiiveten paneutui vuoteeseen.

— Penteleen kakara. Juoksentelet yökausia etkä anna kunnollisten ihmisten nukkua.

— Pane tupakaksi, — sanoi Manu, — niin ei aikasi tule pitkäksi.

Vihtori pani, mutta mukisi vielä vähän aikaa, kunnes piippu putosi kolahtaen lattialle kuorsausten alkaessa jälleen tärisyttää pirttiä. Se oli Manusta mieluisaa musiikkia, mutta heti kun hän kuuli jonkun kylänpojan pyrkivän Maijun luo luhtiin, hän nousi varovasti sängystä, jonka jalkapäässä sivulla oli akkuna, kuunteli ja pälyili.

Oikeastaan Manu ei ollut kaino toisten ihmisten seurassa. Hän saattoi puhella yhtä ja toista työhön kuuluvaa, kaikenlaista arkipäiväistä hän voi haastella, voipa nakella sutkauksia ja leikkipuheitakin, joita hän kirjoistaan oli oppinut. Mutta ollessaan Maijun kanssa kahden hän ei saanut sanaa suustaan, ei vielä silloinkaan, kun Maiju mennessään iltaisin yötiloilleen viivytteli pihalla ja luhdin portailla heitellen häneen kutsuvia silmäyksiä, joiden tarkoituksen Manu liiankin hyvin aavisti; mutta hänellä ei ollut rohkeutta noudattaa niitä, ja sitäpaitsi suviyöt olivat vielä liian valoisia ja portaat narahtelivat niin ilkeästi. Hän ei koskaan päässyt luhdin ovelle asti, vaikka koetti kuinka tahansa.

— Odotetaan, — tuumi hän kiukuissaan, — odotetaan, kunnes yöt käyvät pimeämmiksi, ja voi-voi sentään sinua silloin, armas Maiju.

No niin no, kuluihan kesä vähitellen. Oltiin jo elokuussa, eikä mitään vielä ollut tapahtunut. Manu murjotteli entiseen tapaansa iltaisin pirtin akkunasta, pihalla ja luhdin vaiheilla. Maiju oli muuttunut entistään äkeämmäksi kylänpojille, mutta Manulle hän heitteli yhä kiehtovampia ja palavampia silmäyksiä.

Sattui sitten eräänä iltapäivänä Manu äestämään yksinään pientä metsävainiota. Puolukat punoittivat aholla. Ne olivat niin mehevän näköisiä, että mieli teki. Saatuaan työnsä valmiiksi vähän ennen iltaa Manu pani hevoset hengähtämään saran päähän muhealle pientarelle käyden itse syömään puolukoita.

Silloin sattui hänen korviinsa karjaa kotiin huhuilevan Maijun ääni. Hän ponnahti jaloilleen hymyillen riemastuneena, ikäänkuin olisi odottanutkin kuulevansa juuri tällä hetkellä tytön äänen. Innoissaan hän nousi ahon laidassa sijaitsevalle mäelle. Nyt taikka ei koskaan! kiehui ja kohisi hänen päässään. Tosi tulkoon tai sitten hän ei ole mies.

Ääni tuli vielä kaukaa, mutta se läheni hiljalleen. Manu hymyili yhä riemastuneemmin, ja samalla kuin hän alkoi huhuilla vastaan, hän sommitteli mielessään kaikista kauneimpia ja hellimpiä sanoja, joita ujo, rakastava sydän tuntee, — niinkuin entisajan ritari mielitietylleen.

Kului kotvanen eikä vastausta kuulunut. Poika odotti hengästyneenä, kummastuneena. Iankaikkisuus ei voisi olla sen pitempi kuin tämä lyhyt tuokio. Poika huhuili uudestaan, kutsuvasti, kaipaavasti.

Ja katso, ennenkuin hän oli lopettanut, kajahti vastaan tytön huhuilu yhtä riemastuneena, kuin oli hymyily pojan kasvoilla.

»Minä tulen, tulen!» oli poika sykkivin sydämin erottavinaan tytön huutelevan, »tulenhan minä...»

»Tule pian, pian!» oli hän huhuilevinaan tytölle. »Muuten minä kuolen ikävääni...»

»Älä kuole!» tulkitsi hän tytön vastauksen.

»Kuolen, kuolen, kuolen, jollet kohta saavu.»

»Tulenhan minä, tulen, tulen.»

»Missä sinä olet? Äänesi kuulen, mutta en näe.»

»Hullu poika. Tässä minä olen.»

Tyttö astui aholle, johon poika oli kiirehtinyt vastaan.

Molemmat menivät hämilleen.

— Onpas tässä marjoja, — sanoi tyttö kumartuessaan poimimaan puolukoita.

Poikaa harmitti oma saamattomuutensa. Äsken, ennen tytön tuloa, hänellä oli ollut valmiit sanat huulillaan, oikeat ritarismiehen sanat, mutta hänellä ei ollut nyt sellaiseen rohkeutta. Piru vieköön ritarit hornan tuuttiin! kimmasteli hän mielessään. Hänelle eivät sellaiset kauniit, hellät sanat sovellu, jumankekka, renkimiehelle, huonolle rahjukselle, jonka sydän jyskyttää ja korvat kohisevat tälläkin hetkellä niin, että... Hän ei saanut suustaan puserretuksi muuta kuin typerät, käheästi lausutut sanat:

— Jaa niin puolukoita, on niitä siinä.

Tyttö vilkaisi leikkivin silmin poikaa, joka myös oli alkanut, kiukuissaan itseensä, ahmia marjoja. Tyttö jo tyrskähtelikin naurusta.

— Miksi sinä naurat? — sai poika vaivalla kysytyksi.

— Tässä me vain syömme marjoja, ja sinä popsit niitä kuin marjaskarhu.

Poika katsahti tyttöön, näki hänen poskillaan naurukuopat, jotka tekivät hänet kahta kauniimmaksi, ja poika veti itsekin suunsa nauruun. Yhtäkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he purskahtivat nauramaan iloisesti ja vapautuneesti. Poika täytti kouransa mehevimmillä puolukoilla lähestyen tyttöä.

— Annas, kun minä tarjoan sinulle. Asetan marjan marjan jälkeen huulillesi.

Tyttö koetti väistellä, mutta salli sen kuitenkin tapahtua, kunnes lopulta tarttui pojan käteen.

— Armahda minua. Sinä läkähdytät minut marjoillasi.

Poika vavahti tytön käden kosketuksesta. Hän oli tähän asti katsonut tyttöä vain silmiin ja huuliin, katsellut aivan kuin huumaantuneena, noiduttuna, mutta nyt hän heräsi todellisuuteen: näki yhdellä silmäyksellä tytön koko rehevässä ihanuudessaan, semmoisena kuin hän pitkinä, unettomina öinä oli salaisesti toivonut ja kaipaillut näkevänsä naisen.

Hän viskasi marjat aholle työntäen kätensä tytön puseron aukosta tämän rintoihin. Tyttö voihkaisi, mutta ei vastustellut pojan käden kosketusta. Oli ikäänkuin kuuma, polttava virta olisi kiehunut kummankin ruumiissa, se ei lakannut, ennenkuin tyttö värähtäen painui aholle...

* * * * *

Hetken kuluttua poika sanoi tytölle:

— Minä pidän sinusta niin.

Tyttö painoi kätensä hänen suulleen. Poika katsoi tyttöä ihmeissään.

— Mutta minä pidän sinusta.

Ja sitten poika alkoi kertoa, että hän piti Maijusta niinkuin entisajan ritari, kuumasti ja polttavasti, ei niinkuin nykyajan ihmiset kelvottomasti ja palamattomasti. Monta kertaa öisin, kertoi hän edelleen, oli hän aikonut tulla Maijun luo, kun kylänpojat olivat pyrkineet hänen tienoilleen, oli aikonut tulla pelastavana ritarina Maijun luo.

— Minä en ymmärrä ritareistasi yhtään mitään, — sanoi Maiju. — Mutta sanoa saat mitä hyvänsä; vannomatta sentään on paras.

Maiju nauroi kirkkaasti. Manun uteliaat katseet riippuivat tytössä hänen lausuessaan sanoja, jotka olivat kuin kylmä suihku hänelle.

— Niin, sanoa saat mitä hyvänsä, mutta ei pidä vannoa hulluun muotiin, — toisti Maiju. — Siitä minä en pidä.

— Mutta miksi et päästä luhtiisi ketään kylänpojista, vaikka he usein ovat pyrkimässä luoksesi.

— Sen vuoksi, etten pidä heistä yhdestäkään.

— Pidätkös sinä sitten minusta?

Nyt oli tytön vuoro katsoa uteliaana, kummastuneena poikaa.

— Tietysti pidän, — kuiskasi hän värähtelevin huulin. — Muuten tämä ei olisi ollut mahdollista.

— Anna anteeksi.

Vastaukseksi tyttö suuteli häntä. Hän koetti uudelleen vetää tyttöä puoleensa, mutta tyttö hypähti päättävästi jaloilleen kuultuaan lehmänkellon kalahtavan kuusikossa.

— Ei nyt enää. Leikki on lopussa.

— Koska sitten? Sano! Saanko tulla joskus luhtiisi?

— Sinua varten on oveni auki, — vaikkei se muita poikia varten olisikaan.

— Onkos se sitten ollut auki?

— On, sinua varten, tyhmeliini.

Poika yritti kahmaista tytön syliinsä, mutta tämä pujahti vikkelästi puun rungon taakse, ja jäljelle jäi vain hänen naurunsa, jonka lumoissa poika ajoi taloon.

Maiju palasi sinä iltana lypsyltä, niinkuin heidän välillään ei olisi mitään tapahtunut, vilkaisi salaa häneen ja hymyili, nyökäyttikin hänelle.

Heillä kahdella oli nyt yhteinen salaisuus, josta toiset eivät tienneet, ja sen vuoksi he kaksi huomasivat toinen toisessaan joka hetki sellaista kaunista ja hyvää, jota eivät muut nähneet.

He varjelivat yhteistä, ihanaa salaisuuttaan kuin silmäteräänsä. Päivisin he toisten läsnäollessa puhuivat enemmän silmillä kuin sanoilla, hymyllä enemmän kuin lauseeksi ehtineellä ajatuksella.

Kärsivällisesti he jaksoivat odottaa armeliasta yötä, vaikka se joskus tekikin heidät maltittomiksi. Maiju, joka oli tyynempi ja tasaisempi luonteeltaan, usein päivisin hillitsi silmillään Manua ja öisin kuiskauksillaan neuvoi lohdutellen häntä.

Mintun ja hajuherneen tuoksut täyttivät luhdin, jonka orsilla riippuivat Maijun puhtaat vaatteet, ja niihin sekaantui kahden nuoren ihmisen kirvelevä ruumiinlämpö pyörryttäen ja huumaten. Kuutamo paistoi hataran oven ja seinänrakojen välistä sisään. Koivu riipaili kattoa, jonka aukirevähtäneestä aukosta näkyi palanen tähtitaivasta.

Elokuu oli pojan elämän ihanin aika, tähänastisista täyteläisin ja antoisin, mutta se päättyi, kun aika oli täytetty: se päättyi siihen ainoaan tulokseen, mihin tällaisen ritaritarinan pitikin päättyä — uuteen ihmiselämään. Siihen oli aikoinaan päättynyt jalojen ritarienkin lemmentarinat.

Manu vain oli ihailemiaan ritareita kunnollisempi. Hän nai Maijun, — moni hänen ylväistä esikuvistaan olisi päättänyt tarinan toisin.

Tämän jälkeen kääntyi ritari Manun tarina arkiseksi. Hän unohti linnanneidot ja ritarit ja painui tukevasti renkimieheksi, kunnes hänestä Maijuineen tuli vähitellen toimeentulevan torppariväestön esikuva: aina puuhassa oleva ahertaja, joka nappaa pennin sieltäkin, mistä sitä olisi luullut olevan mahdoton saavuttaa.

Mutta kirjoihin hän ei enää koskenut. Ne olivat hänestä liirumia ja laarumia, joka ei järkimiehelle sopinut, — siitä hän oli Maijun kanssa nyt yhtä mieltä.

* * * * *

Tämä kertomus vaikutti ihmeellisellä tavalla Simoon. Sen valossa hän joutui katselemaan itseään ikäänkuin jostain ulkoa päin, taempaa ja kauempaa käsin. Hän ei voinut sille mitään, että näin tehden hän alkoi murehtia itseään ja Helviä ja koko suvista lemmentarinaansa, vaikka hän yhä — ja tämä oli merkillisintä — piti Helvistä.

Hän luki sen Helvillekin.

Molemmat istuivat neuvottomina, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nähtävästi se oli tyttöön vaikuttanut samalla lailla laskien eristävän muurin heidän välilleen.

Pitikö kaiken päätyä arkipäiväisyyteen? Jaloimmankin tunteen ja rakkauden? Sitä he eivät nuoruuden hurmassaan olleet osanneet aavistaa.

Näin he nyt miettivät, kumpikin.

Ja heidänkin rakkautensa, — ah ja voi —, joka oli sentään niin epäitsekästä ja puhdasta? Se ei vaatinut mitään toiselta, se oli uhrautuvaa ja antautuvaa.

Mutta ihmeellistä: heidän silmänsä eivät enää palaneet toinen toiselleen, heidän kätensä olivat kuin lamatut, ja heidän sydämensä, joissa yhä liekki molemminpuolinen mieltymys, eivät enää saavuttaneet sitä paloa, mikä aikaisemmin heidän välillään oli ollut.

Heillä ei enää ollut yhteistä salaisuutta, he eivät olleet osanneet sitä varjella sivullisilta, se oli nyt kolmannen tiedossa, joka kyllä pitäisi sen omana salaisuutenaan, mutta sittenkin: tietoisuus siitä, että heidän salaisuutensa oli paljastunut, rupesi vähitellen jäähdyttämään heidän tunteitaan.

Vihdoin Helvi sanoi vavahtelevalla äänellä:

— Se on kai loppu nyt.

Simokin ajatteli niin, mutta kuitenkin sanoi:

— Älä sano, Helvi, sillä lailla, älä. Mitä minusta sitten tulee?

Hieman töykeästi Helvi vastasi:

— Pappi tietysti.

— Toden totta kaunis pappi.

— Niin, tunnet ainakin elämän kohdallasi. Omantunnon tuskien ja kärsimysten kautta ihminen joutuu — niinhän sitä sanotaan — elävään synnintuntoon. Meidän rakkautemme oli kai synnillistä.

— Niin kai, niin, — sanoi Simo hajamielisesti, nähtävästi miettien vain yhtä asiaa, mikäli Helvi saattoi havaita, mutta ennenkuin Simo ehti sanoiksi saakka, ennätti Helvi hänen edelleen:

— Aavistan mitä aiot sanoa minulle. Se on turhaa. Paikkani ei ole papin rouvana, nyt sen selvästi tajuan, vaan täällä maalla jonkun talonpojan emäntänä.

Helvi oli nyt aivan tyyni, vaikka sanojen alta kuului itkun värinää.

— Mutta minä en tahdo luovuttaa sinua kenellekään toiselle, — huusi Simo.

— Luovuttaa? Mitä sinä, Simo, oikein puhut. Ikäänkuin sinä voisit luovuttaa jotakuta toista ihmistä. Ei, Simo-parka, vapaaehtoisesti antauduin sinulle, koska luulin rakastavani sinua, mutta se olikin vain erehdystä, veren viettiä, nyt tiedän senkin.

Simo seisoi sanattomana Helvin edessä katsellen kunnioittavasti tyttöä, joka ei hävennyt paljastaa itseään ja sisimpäänsä. Ja mitä enemmän Helvi puhui, sitä enemmän kaikui hänen sanoistaan puhtaus ja viattomuus.

— Sinä olet tyynempi ja vahvempi minua, — sai Simo vihdoin lausutuksi.

— Aivan kuin Maiju tuossa tarinassa, — sanoi Helvi.

— Mutta, mutta — ja Simoon meni yhtäkkiä mustasukkaisuuden mato hänen lausuessaan — sinulla taitaa ollakin jo toinen mielitietty. Ehkä yhtaikaa kuin minäkin?

Helvi sävähti punaiseksi ja sitten kalpeaksi.

— Häpeä, Simo, sanojasi. En voi jakaa itseäni.

Helvin ääni oli ylpeä. Simo painoi päänsä lattiaan.

— Sinua olen rakastanut, — jatkoi Helvi jälleen hellällä äänellä.

— Etkö sinä enää voi pitää minusta, ehkä rakastaakin vielä?

Helvin ääni oli luja hänen lausuessaan:

— En.

Simon silmiin kihosi kyyneleitä. Ja niin nyt kävi, että vaikka Simo oli aikonut lohduttaa Helviä, tämä otti lohduttajan viran haltuunsa, ja lohduteltavana sai olla Simo.

— Muista, Simo, — sanoi Helvi lopuksi, lempeästi, — muista tätä kohtaustamme papiksi tultuasi... Mutta mitä, itketkö sinä?

— Salli minun itkeä, Helvi.

Helvi käänsi kasvonsa poispäin, ettei Simo olisi nähnyt hänen omistakin silmistään esilletunkeutuvia kyyneleitä, jotka hän salaa pyyhki pääliinaansa. Rauhoituttuaan hän sitten kääntyi Simon puoleen sanomalla:

— Niin, kun tulet papiksi, lohduta sairaita ja kuolevia vaikka näillä minun sanoillani.

Helvi hymyili. Tarkkaavampi kuulija olisi voinut vaikka vannoa, että hänen sanojensa pohjalla piili nyyhkytys, mutta Simo näki vain tuon hymyn Helvin kasvoilla.

— Sinä olet oikea herran-enkeli, Helvi.

— Älä viitsi, — sanoi Helvi väsyneesti.

Simo sai päähänsä uuden ajatuksen, hän sammalsi:

— Jos olet ehkä... siinä tilassa... niin etkö sinä kumminkin... sentään...

Helvin silmät leimahtivat Simon ojentaessa käsiään häntä kohden, mutta tyttö ei tehnyt liikettäkään astuakseen lähemmä, ja nöyrtyneenä Simo läksi pää kumarassa Helvin luota.

3.

Sinä vuonna oli vielä syyskuukin kaunis ja lämmin.

Suvesta ei tuntunut loppua tulevan.

Ikävöidessään kulunutta kesää Simo kirjoitti lämpimiä runoja eräälle tyttökoululaiselle, josta hän tällä hetkellä piti sen vuoksi, että hän eniten vivahti Helviin, vastaten hänen tämänhetkistä tyttöihannettaan.

Kaiken tuntemansa hellyyden, joka oikeastaan oli tarkoitettu Helville, hän vuodatti runoissaan tyttöparan ylitse, peitti hänet niissä suuteloilla, hyväilyillä, jopa kuumilla syleilyilläkin, mutta silloin tyttö punastui, ja Simoa rupesi inhoittamaan kaksinainen pelinsä.

Mutta joka tapauksessa tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja Simo itsensä tyydytetyksi saadessaan vuodattaa ikävänsä paperille ja ojentaa ne runoina tytölle.

* * * * *

Oikeastaan tämä kaikki oli Simolle hyväksi, tämä, että hänen Helviä kohtaan yhä tuntemansa hellyys vähitellen kohdistui tähän tyttöön muodostuen aikaa voittaen melkeinpä rakkaudeksi.

Simosta, joka kesällä luuli, ettei enää voisikaan pitää kenestäkään muusta kuin Helvistä, tämä oli kummallinen muutos hänen elämässään. Ja tämä kaikki oli tapahtunut vajaassa kuukaudessa.

Mikkelinpäivänä hän kohtasi Helvin.

Myöskin Helvin tunteet olivat muuttuneet. Hänen aistinsa olivat jo asettuneet talviteloilleen. Niitä oli turha koettaa herättää eloon, niistä varmaankaan ei ollut rivettäkään jäljellä.

Simoa melkein vilustutti muistellessaan, että suvesta oli kulunut vain niin lyhyt aika.

Simo huokasi ja Helvi huokasi ja sitten he molemmat naurahtivat. Helvi tunnusti, että hän seuraavana syksynä menee naimisiin. Tämäkään tieto ei jäänyt kirvelemään Simon mieleen.

Hän ajatteli vain tyttöään siellä kaupungissa.

* * * * *

Lokakuukin yhä säteili lämmintä, ja Simo erehtyi jälleen tytöstään tällaisena hurmiohetkenään, jommoisia hänellä oli viime aikoina ollut sangen usein.

Kouluilla oli lupapäivä.

Hän oli tyttönsä kanssa käynyt Turun vanhassa linnassa, olivat viipyneet ja harhailleet siellä kauan, ja se tunnelma, joka siellä oli virinnyt heihin, jatkui sillä tavalla, että he ikäänkuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta käänsivät askeleensa toiseen vanhaan paikkaan, runon ylistämään Ruissaloon.

He eivät edes huomanneet tätä käännettä, ennenkuin jo olivat Ruissalon tiellä, mutta se oli sittenkin heistä niin luonnollista, etteivät he raskinneet häiritä toinen toisensa harrasta mielialaa joutavanpäiväisillä sanoilla.

Tyttö poikkesi tieltä pienelle polulle, hän kulki kuin unissaan pää hieman eteenpäin kurottuneena istuutuen tammien juurelle kaupunginpuoliselle rinteelle. Simo seurasi häntä vaistomaisesti. Oli kuin jokin näkymätön side olisi vetänyt häntä tytön perässä — sielujen sympatia tai jokin semmoinen.

Puiden välistä pilkotti Turun linna harmaamuurisena, vasemmalla kädellä oli kaupunki, ja sen takana tuomiokirkko kohotti korkeata torniaan taivasta kohden.

Meri kohisi hiljalleen välkkyen laskevan auringon säteissä. Kanavaniemeltä kantautui hiljaista huutelua, ja suuri valkoinen laiva lähti kyntämään meren pintaa. Saattelijat huiskuttivat hyvästiksi, niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. He istuivat kauan vaiti, kumpikin omissa ajatuksissaan, joihin vanhan Turun ja Ruissalon muistot olivat heidät tuudittaneet.

Simo heräsi todellisuuteen ensin, kuuli ikivanhojen tammien huminan, veden hiljaisen loiskeen, jonka hiljaa keinuvalla pinnalla auringon säteet kultana hyppelivät, näki olonsa ihanaksi ja tytön rinnallaan kauniiksi.

Ei, nykyisyys on sentään aina parempi ja miellyttävämpi entisyyttä, ajatteli Simo havaitessaan tytön yhä elävän vanhoissa muinaisajan muistoissa, jotka hänestä nyt tuoksuivat homeelta tällaisena lämpimänä, lempeänä syyspäivänä. Nyt on elämän kypsymishetki, maa on yltäkylläisyyttä täynnään. Maan ja elämän ylle valaa aurinko vielä viimeisiä kiihkeitä säteitään, ja sitten tulee talvi, joka riuduttaa kaiken kevääseen saakka. Hän taittoi kimpun syksyn-raikkaita kukkia ja laski ne tytön syliin. Tyttö kavahti ja hymyili sanoen unelmoivasti:

— Sinun pitäisi kirjoittaa vanhasta Turusta, koko vanhasta Varsinais-Suomesta. Maakunta kaipaa vielä kuvaajaansa, menneet vaiherikkaat vuosisadat makaavat vielä unohdettuina, peittyneinä arkistojen pölyyn... Nosta sinä ne sieltä.

— Minä? Sinä luulet minun pystyvän siihen?

— Kyllä sinä pystyt, jos vain tahdot ja uskot... Olethan sinä kirjoittanut niin kauniita runoja, minullekin.

— Niin, mutta minäpäs rakastan sinua.

— No opi rakastamaan Turkuakin, niinkuin minä sitä rakastan. Tiedän sinun olevan perehtyneen Turun vanhoihin muistoihin. Mitäs varten sinä muuten nuuskit tuomiokirkot ja linnat niin usein ja lueskelet kaikkea, mikä vain vähänkin käsittelee vanhaa ja mennyttä?

— Se kuuluu tavallaan tulevaan toimeeni pappina ja sen vuoksi se viehättää minua — se nuuskiminen.

— Vai pappina. No eikö rakkautesikin jo herää, kun mielenkiintosi jo on herännyt.

Simo silmäili tyttöä pitkään, ja hänen ruumiissaan kulkivat kuumat värähdykset, jotka hän tunsi ennestään. Tyttö ikäänkuin kehoittavasti hymyili hänelle ja melkein tietämättään, Simo veti tytön rajusti syliinsä ollen tukahduttaa hänet kuumilla suudelmilla.

Hän ei tällä hetkellä tuntenut muuta kuin suontensa ja sydämensä jyskytyksen ja sen, että piteli sylissään lämmintä naisruumista: jokin hänelle tuntematon voima saattoi hänet taas kuuroksi ja sokeaksi samalla ikäänkuin vaatimalla vaatien toteutumistaan.

Tyttö meni ensin hervottomaksi tästä rajuudesta, sitten hän pelästyi ja lopuksi hän parahti avuttomasti kuin jänis, johon on sattunut, mutta ei kuolettavasti.

Tähän parahdukseen Simo heräsi, kädet heltisivät paikalla.

Kasvoilla kuvastui ihmettely, joka vähitellen muuttui kauhuksi hänen huomatessaan tytön itkevän.

Mitä hän oli ollut tekemäisillään. Hän huitaisi kädellään ilmassa ikäänkuin jotain pahaa voimaa manaten matkoihinsa.

— En tiennyt mitä tein... Jokin kummallinen mahti... päihtymys tempasi minut valtoihinsa... Anna anteeksi, Leena.

Hän jupisi katkonaisesti ja heittäytyi maahan painaen kasvonsa kosteaan sammalikkoon. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, niin säikähtynyt hän oli.

Vihdoin hän laski kätensä Simon olalle.

— Lähdetään...

Simo kohotti katseensa tyttöön, jonka silmissä vielä kiilsi kyyneleitä, mutta niiden takana paistoi jo hiljainen anteeksianto, lämmin ja rauhoittava.

* * * * *

Kotimatkalla johtui Simon mieleen, että olisipa siinä ollut esimerkiksi Naimi, niin...

Hän pysähtyi säikähdyksissään keskelle katua.

Mistä tuo pirullinen ajatus yhtäkkiä iski hänen aivoihinsa, luikersi sinne kuin käärme paratiisiin? Hän kuvitteli sitä vain hetkelliseksi mieleenjohtumaksi, joka kyllä unohtuisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta hän ei sentään malttanut olla seuraamatta syrjäsilmäyksin Naimia, joka oli jo melkein täysi neito. Sillä oli jo rinnatkin, ja sen silmissä hehkui paljon sellaista, jota Simo oli huomaavinaan toistenkin kypsien neitojen silmissä. Niin oli ollut Helvilläkin. Tuo unohtunut päähänpisto tunki nyt entistä kipeämmin Simon aivoihin. Hän tunsi voittamatonta vetoa Naimiin. Hänen mielensä syttyi, hän halusi pidellä sylissään tuota vartaloa.

Naimi, joka nyt toimi konttoristina muutamassa pankissa, nautti silminnähtävästi havaitessaan, mitä tuskia Simo tunsi.

— Kuule, Simo, — sanoi hän kerran. — Sinä et ole koskaan minulle kirjoittanut runoja, et edes yhtä rallia, vaikka kuulut toisille tytöille kirjoitelevan... Ja kuitenkin olen ollut minäkin sinun rakastettusi...

— Ja myöskin opettajani, muistaakseni.

— Oikein muistatkin. Myöskin opettajasi. Voisit sinä silläkin perusteella antaa runon minullekin.

— Mitäs sinä annat minulle? — puuskahti Simon huulilta.

Naimin silmät välähtivät.

— Mitä! Pitäisikö minun antaa jokin vastalahja? Luulin sinua tulevaksi papiksi enkä kauppamieheksi.

— Eikö voisi olla yhtäaikaa noita kumpiakin.

— Herra varjele sinuas, Simo. Sanoitpa toden sanan.

— Taivaallinen isämmekin lupaa uskollisilleen vastalahjaksi paratiisin ihanuuden ja autuuden riemut.

— Sinä olet nokkela papinkokelas.

— Kunko pyydän vastalahjaa?

— Niin, sinussa on jo sopivalla tavalla yhdistynyt paimenen ja kauppiaan ominaisuudet. Minä melkein kunnioitan sinua.

He välttivät katsomasta toinen toistaan silmiin, ja sanat putoilivat heidän huuliltaan kumeina ja katkonaisina ikäänkuin läähättäen tulevasta nautinnosta, jota he odottivat. Sen aika ei ollut vielä tullut, mutta se tulisi, sen he aavistivat kumpikin värähtelevin sydämin.

— Saat tulla kävelemään kanssani, — jatkoi Naimi, — ja saanet jotain muutakin kenties, jos osaat olla kiltti, oikein-oikein kiltti.

— Se on hyvin helppoa hommaa se kilttinä oleminen, ja vielä helpompaa oikein kiltin olo, mutta kaikista helpointa sentään lienee oikein-oikein kilttinäoleileminen — ei muuta kuin hengittää vain.

4.

Ja kun aika oli täytetty, täyttyi myöskin näiden kahden nuoren ihmisen kohdalla se, minkä täyttymän piti.

Jollei Simo tällä hetkellä olisi pitänyt Naimista, hän ei olisi astunut tätä askelta loppuun saakka. Mutta hän piti. Simo huomasi ja tunsi vaistoillaan, että Naimikin piti hänestä, ja tämä tunne tyynnytti ja lohdutti häntä. Ja niin he lankesivat toinen toisensa syliin, niinkuin miljoonat ennen heitä ja heidän jälkeensä.

Mutta tämän jälkeen Simo ei enää koskaan uskaltanut edes yrittää asuttaa sydäntään äidillä ja Naimilla.

Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin, hän ei saanut sinne Naimia enää sopeutumaan, vaikka hän nyt enemmän kuin ennen luuli pitävänsä Naimista. Mutta äiti tuntui painuneen sinne sydämen piiloisimpaan soppeen, josta se kauhistuneena katseli, ikäänkuin mykistyneenä se siellä lymyili. Simo koetti kuiskata sille, huutaakin koetti, mutta äiti pudisti vain päätään surumielisesti, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ei olisi tahtonut kuulla, mitä Simo saneli hädässään.

Sen, ettei Naimi ennenkään ollut tahtonut soveltua yhdessä äidin kanssa hänen sydämeensä, hän vähitellen näinä viikkoina luuli oivaltavansa: äiti ei ollut pitänyt Naimista.

Pitikö hän itse?

Tätä ongelmaa Simo pohti kauan.

Silloin hän, sillä hetkellä, piti, kun oli Naimin kanssa, mutta omituista oli, että hän viileni heti, kun olivat syleilystä erinneet. Hänestä tuntui, niinkuin Naimin laita olisi ollut samoin.

Naimi ei ollut rakkaudessaan läheskään niin herkkä ja altis kuin Helvi oli ollut, Naimissa oli jotain harkittua ja teeskenneltyä lempiessäänkin, ja sekin osaltaan viilensi Simoa.

Jos hän olisi rakastanut totisesti ja syvästi, hän ei olisi hennonut käyttäytyä Naimia kohtaan, niinkuin oli tapahtunut. Hän kyllä piti Naimista yhä edelleenkin, mutta rakkautta se ei ollut, niin hän kuvitteli.

Tässä valaistuksessa tarkattuaan itseänsä Simoa alkoi inhoittaa oma itsensä, Naimi, koko elämä, ja hän joutui ankaraan sielunhätään.

Hän oli saanut maistaa kielletyn puun hedelmästä, ja ruokahalu oli kasvanut niin, että hän joutui ruumiilliseenkin hätään ja ahdistukseen.

Onnellinen ajatus, joka usein tulee sielun ja ruumiin hädässä kamppaileville, tuli nyt Simonkin avuksi. Kenties Jumala oli kuullut hänen ehtoorukouksensa, jota hän säännöllisesti ja viime viikkoina yhä palavammin oli lukenut.

Tosiseikka vain oli se, että hän rupesi etsimään uudelleen sen tytön seuraa, joka hänet silloin syksyllä oli työntänyt luotaan.

Hän ajatteli Leenan voivan puhdistaa hänet. Leenan viileä rakkaus, jossa ei ollut pyyteitä eikä haluja, vähentäisi hänen kiihkoaan.

Leenan kuva kirkastui nyt hänen sydämessään, samalla kuin Naimin himmeni ja sameni, ja hän vieri Naimista Leenaan, ja hänestä tuntui lohdulliselta vaistotessaan, ettei Naimikaan puolestaan enää tahtonut pidättää häntä luonaan.

* * * * *

Kesti kauan, melkein koko pitkän talven, ennenkuin he olivat rauhoittuneet ja saattoivat tyynesti puhella toistensa kanssa.

5.

Seuraavana keväänä Simo pääsi seitsemännelle luokalle ja Kalle ylioppilaaksi, ja nokkela Naimi kukitti Kallen Helsinginmatkaa varten, ennenkuin Kallen oma tyttö ehti tehdä sen.

Kalle oli tästä suutuksissaan Naimille, joka vastaukseksi vain hymyillen selitti, että hänen ja Kallen välisen vanhan rakkauden ja ystävyyden perusteella hänellä oli kiistämätön etuoikeus kukittamiseen.

Tuo toinen tyttö oli onnettoman näköinen. Vähältä piti, ettei kyyneleitä ilmaantunut.

— Älä pelkää! — sanoi Naimi tytölle. — Mulla ei ole halua papin rouvaksi.

— Mitäs sinä ilveilet, — virkkoi Kalle vaivautuneesti Naimille.

— Ilveilet? Ikuista totta puhun. Mulla ei ollut mielessäni muuta tarkoitusta — tuodessani sinulle kukkani — kuin mitä sinun kahdeksanvuotinen kortteeriutesi meillä ja sen edellyttämä kohteliaisuus vaativat.

— Naimi tarkoittaa kai, että vain velvollisuuden tunteesta hän kukitti sinut, — sanoi Simo.

— Niin, ja myös ystävyyden, — tokaisi Naimi. — Ja kenties rakkaudenkin.

— Ole vaiti, — sanoi Kalle. — Sinun kanssasi ei nyt pääse puuhun ei pitkään.

— Kuka tietää? Kysy Simolta, jollet itse ole päässyt...

Simo ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän jaksoi pysyä kylmänä. Naimin naurava, veikistelevä olemus ei tehnyt häneen enää minkäänlaista vaikutusta. Hän katsoi Leenaan hymyillen, ja he kaikki purskahtivat nauruun, hän itse, Leena, Kalle ja Kallen ruusuja pitelevä tyttö. Naimi nauroi kaikista iloisimmin.

Aseman kello soi toisen kerran.

Kalle katsoi pyytävästi tyttöönsä.

Tämä oivalsi katseen tarkoituksen ja kiinnitti onnesta vapisevin käsin ruusunsa Kallen rintaan. Joku kyynel jo putosi Kallen rintapieliin, ja tyttö pyyhki ne vaivihkaa nenäliinallaan pois.

— Tepäs nyt olette rakastuneita, — sanoi Naimi. — Antaisit Kallen itse hangata ne, hänen tähtensä ne ovat tipahtaneetkin, kai.

Tyttöä harmitti Naimin tunkeilevainen käytös ja hän vastasi ylpeästi:

— Omaani minä tässä hankaan. Mitäs se kuuluu sinuun?... Vai kuuluukos?

Kaikki muut paitsi Naimi hymyilivät tytön reippaudelle. Naimi sanoi:

— Mitäs se minuun kuuluisi... Pidä sinä vaan Kallesi, hankaa ja silitä häntä parhaasi mukaan. Hän sietää sen.

Kello soi kolmannen kerran.

Kalle tarttui tyttönsä käteen.

— Siedän tämmöisen hiljaisen Saaran käden kosketusta ja silitystä, vaikka en sinun, Naimi.

— Kiittämättömyys on maailman palkka, — sanoi Naimi. — Minä, joka sinut opastin herrastavoille, saan nyt seistä tässä osattomana siirtelyistä ja hyväilyistä.

— Älä yhtään sure, Naimi, vielä se tulee sinunkin vuorosi, — sanoi Kalle ojentaen kätensä Naimille. — Kas niin, hyvästi nyt vaan ja kiitos kaikesta.

Hyvästeltyään saattajansa hän uudelleen kääntyi Saaraan.

— Sinä se sittenkin olet minulle kaikista rakkain tyttölapsi, — puheli hän hiljaa, rauhoittavasti. — Ja kahden vuoden kuluttua sinustakin tulee valkolakin hakija, ja silloin minä tuon sinulle kukkia, jos silloin olet vielä yhtä luja rakkaudessasi ja jos annat minun kukittaa sinut.

Saaran silmissä kimmelsi kyyneleitä.

— Kyllä minä... jos vain sinä... — kuiskasi hän.

Kuului junailijan pillin vihellys, juna nytkähti liikkeelle ruveten vierimään pääkaupunkia kohden.

Viimeisimpänä seisoi Saara asemasillalla huiskuttaen nenäliinaansa, ja siihen vastasi Kalle junasta, kunnes taloryhmät nielivät junan näkymättömiin.

* * * * *

Kesällä Simo sitten täytti kaksikymmentä vuotta.

6.

Samana kesänä Simo tahtomattaan joutui mielessään pohtimaan Kurkinevan vaarin murhaa, jonka tekijästä ei ollut päästy selville, vaikka juttua oli jauhettu keräjissä parin vuoden ajan.

* * * * *

Anttonia vastaan ei ollut saatu täysin sitovia todistuksia. Hän kielsi jyrkästi ja tyynesti. Ketään muuta kohtaan ei epäluuloja ollut senkään vertaa.

Vaistomaisesti kulmakuntalaiset kuitenkin alkoivat kavaksua Anttonia. Siksi paljon sentään raskauttavaa oli ilmennyt häntä vastaan.

Kohistiin hänen olevan toisinaan vaikeata kulkea riihen ohi tai riiheen. Hänen jalkansa aivan kuin juuttuivat paikoilleen, ei päässyt eteen- eikä taaksepäin. Ison aikaa mies sai huitoa käsillään, ennenkuin liikkumiskyky palautui. Joku metsämies, joka aamuvarahilla oli sattunut liikkumaan Kurkinevan lähettyvillä, oli nähnyt Anttonin omituisen käytöksen ja kertonut siitä naapureilleen.

Kun kylän eukot kuultuaan tästä utelivat Anttonin vaimolta asian laitaa, vaikeni tämä pelokkaasti tai vastaili epäselvästi. Hän ei sanonut tietävänsä mitään erikoisempaa miehestään ja tämän tanssimisesta riihen edessä, he kun jo ovat pitkän aikaa maanneet erikseen, Anttoni kamarissa ja hän lasten kanssa pirtissä.

Eukot katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

— Hm, vai niin, — supattelivat he keskenään. — Mitäs tämä oikein tietää?

Kuppari-Liisa yskähti.

— Ei se ainakaan hyvää tiedä.

Eukot kääntyivät häneen.

— Niin, sanon vaan, ettei se tiedä hyvää, — jatkoi Liisa koroittaen ääntään. — Onkos tämä nyt laitaa: mies makaa yksin ja vaimo makaa yksin. Kysyn, missä on teidän aviovuoteenne, jonka Jumala on laittanut itsekullekin.

— Eipäs ole laittanut Liisallekaan, — sanoi Anttoni, joka Liisan viimeisten sanojen aikana oli tullut pirttiin.

— Mutta teillepäs on, — kimitti Liisa, ja hänen verestävät silmänsä liekehtivät syvällä päässä niinkuin kaksi hehkuvaa kekälettä.

— Meille, niin kyllä, mutta ei suinkaan Liisa kadehdi meitä, — sanoi Anttoni.

— Kadehdi teitä! Herra varjelkoon... Mutta kuinkas on lapsien syntymisen laita? Sanos se, hyvä mies.

— Meillä on niitä jo puoli tusinaa, — lausui Anttoni hymähtäen. — Enempää emme halua.

Muijat siunailivat Anttonin jumalattomia sanoja vilkaisten ikäänkuin apua etsivät Anttonin vaimoon, mutta tämä seisoi selin lieden ääressä puuttumatta keskusteluun.

— Herra paratkoon! — voivotteli Liisa. — Sinä olet koko pakana, Anttoni-parka.

Anttoni rypisti kulmakarvojaan kiukkuisesti, ja muijat älysivät lähteä hyvän sään aikana.

Kotimatkalla he pärpättivät maailman pahuutta ja ihmisten synnillisyyttä. Ainoastaan Kuppari-Liisa käveli vaiteliaana. Hän mietti. Otsansa oli tiukoissa rypyissä, ja huulensa mumisivat käsittämättömiä.

Heidän ehdittyään kankaan laitaan, johon jo vilkkui koko laaja kulmakunta jokilaaksoineen, hän pysähtyi luoden silmänsä taivaalle, ikäänkuin olisi pyytänyt sitä todistajaksi sanoilleen, jotka kohta olivat lähtövalmiit hänen ryppyisiltä huuliltaan.

— Herranen aika sentään! — huudahti hän läiskäyttäen käsiään vastakkain, niin että kupparin työkalut lensivät tielle. — Nyt vasta olen keksinyt sen.

— Minkä, minkä...?

— Minkäkö? Sen, sen syyn, joka tekee selvää selvemmäksi sen, miksi Anttoni ei nuku muijansa vieressä, vaan kokonaan eri huoneessa. Tulkaas nyt kuuntelemaan, kun selitän sen teillekin.

Muijat kerääntyivät hänen ympärilleen alttiina kuin jumalansanaa kuunnellakseen.

— Minä tässä vaan aina saan ajatella teidän puolestanne, sillä aikaa kuin te huudatte ja rähisette, jotta korvat menevät lukkoon, — alkoi hän selityksensä.

— Hyvä, ettei ajatuksesi mennyt lukkoon, — keskeytti muuan muijista, hieman pilkallisesti.

— Se meni lukkoon, niin että napsahti, — huusi Liisa. — Muuten en olisi keksinytkään sitä syytä ja aihetta.

— No sano jo, mikä se on! — kehoittivat muijat hilliten äskeisen keskeyttäjän uutta sanaryöppyä.

— Sanon, kun noin kauniisti pyydätte. Anttoni on muuttanut makuupaikkansa kamariin sen vuoksi, ettei tulisi puhuneeksi tyhmyyksiä edes unissaan.

— Unissaan... Mitäs sillä tarkoitat?... Unissaan?

— Hölmöt! Ettekö ymmärrä, tosiaan?

— E-em-emme...

Liisa vilkuili vuoronperään jokaiseen nauttien jännityksestä, joka kuvastui heidän kasvoillaan.

— Anttoni pelkää jonkin salaisuuden pujahtavan huuliltaan unipäissään, — sanoi hän matalalla äänellä, merkitsevästi ja painokkaasti.

Muijat sähähtivät, kuin kuuma rauta olisi koskenut heitä, mutta heti he tulivat tajuilleen ruveten ristissäkäsin ja taivaaseen vilkuillen veisaamaan hiljaista hyräilyä:

— Hähää... hehehee... hihihiii...

Liisa katseli voitonriemuisesti heitä.

— Ja sen vuoksi ei Anttoni uskalla maata eukkonsa vieressä.

— No voi maailmaa pahennusten tähden! — hyräilivät muijat hartaina.

— Mutta voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennukset tulevat! — kaikui Liisan kimeä ääni kuorosta.

— Mutta eikö Anttonin vaimo aavista mitään? — hoksasi joku kysäistä.

Kaikki vaikenivat ja vaipuivat mietteisiinsä.

— Olen minä ajatellut sitäkin, — sanoi Liisa.

— Hän raukka ei taida aavistaa. Mutta minäpäs menen tässä jonakin päivänä uudestaan sinne Kurkinevalle, kun ei se marjaskarhu, Anttoni, ole kotosalla. Menen ja otan siitä selon, varoitankin häntä kaupanpäällisiksi...

— Mene, mene, hyvä ihminen. Se on velvollisuutesi kristittynä.

— Älä sentään unohda työkalujasi tänne tielle, — sanoi joku seurasta kateellisesti Liisalle. — Voisit kenties siellä tarvita niitä laskemaan Anttonista pahan veren pois.

— Älä sinä, — sanoi Liisa.

* * * * *

Eukot olivat saaneet vettä myllyihinsä, ja miehetkin pudistelivat päitään, kun tuli puheeksi tämä asia.

Mutta kun juttu näiden huhujen perusteella joutui uudelleen esille keräjissä, oli Anttoni yhtä tyyni ja kylmä kuin ennenkin.

Tuomarin kysymykseen:

— Mitäs se Anttoni tänttäröi siellä riihen luona tehden metkujaan ja ikäänkuin tanssiin valmistellen itseään, niinkuin todistaja N.N. sanoo nähneensä?

Anttoni vastasi rauhallisesti, yhdenkään lihaksen kasvoissaan värähtämättä:

— Saan kai kotinurkissa olla ja elää, niinkuin itse tahdon, kun vain en tuota pahennusta ja häiriötä kellekään.

Tuomari katsoi tuikeasti Anttoniin, joka kesti katseen silmiään räpyttämättä.

— Saatte! — mörähti hän. — Mutta miksi Anttoni ei enää makaa yhdessä vaimonsa kanssa, niinkuin toiset todistajat ovat sanoneet, teidän vaimonne muunmuassa, sitä häneltä tiedusteltua?

Anttonin suu meni leveään hymyyn, jossa oli lempeyttäkin, tosin vain sen verran, että se ristiriitaisesti yhtyneenä noihin muuten ilmeettömiin kasvoihin pikemmin kauhistutti kuin lievensi hänen sanojensa vaikutusta:

— Saan kai maatakin niinkuin minua haluttaa; se on kai vaimoni ja minun perheasia, jonka ei luulisi liikuttavan ketään sivullista.

— Mutta todistajain puheista on käynyt selville Anttonilla olevan jonkin salaisuuden, jonka ilmitulemista hän pelkää unissaan.

— Minulla ei ole minkäänlaista salaisuutta, jota vaimoni ei tietäisi, — vastasi Anttoni jäykästi. — Ainoa syy siihen, miksi nukumme erikseen, on se, että emme tahdo saada lisää lapsia. Sen voi vaimonikin todistaa.

— Vai niin, — murahti tuomari taas. — Mutta oletteko te jo ennen... ennen tätä murhaa, josta teitä epäillään, nukkuneet erikseen?

— Kyllä. Ainoa ero oli vain siinä, että minä nukuin pakarissa silloin, kun appiukko vielä eli ja nukkui kamarissa. Jo runsaasti vuosi ennen appiukon kuolemaa me ollaan nukuttu eriksemme.

Kysyttäessä Anttonin vaimo myönsi todeksi miehensä puheen.

Oikeus oli voimaton julistamaan muunlaista tuomiota kuin vapauttavan.

Ja niin hautautui juttu, mutta ei suinkaan unohtunut.

* * * * *

Se palautui Simonkin muistiin ihan itsestään.

Aiheen tähän antoi muuan hänen linnustusmatkansa Kurkinevan ympäristölle. Siellä kasvoi totisia, mahtavia kuusia ja sekametsää, jotka kuhisivat metsoja ja teeriä. Pyykin siellä vihelteli kutsuvasti.

Aikaisena aamuhetkenä Simo oli aidan takaa kummulta katsellut kummissaan Anttonia, joka seisoi pää riipuksissa riihen edustalla ikäänkuin tarkkaan kuunnellen jotain.

Simon mieleen välähtivät keräjät ja ne puheet, joita hoettiin Anttonista, joka nyt seisoi tuolla aivan samalla lailla, kuin hänellekin oli kerrottu.

Anttoni huojui paikoillaan, mutta jalka ei vain ottanut siirtyäkseen, hänen kätensä liikkuivat jäykästi edestakaisin muodostaen yhtämittaisen soutumaisen liikkeen, jossa oli jotain kammottavaa sen vuoksi, ettei mies itse päässyt liikkeelle, vaikka hän kaikin voimin näkyi ponnistelevan.

Matka oli siksi pitkä kummulta riihen luo, ettei Simo voinut erottaa Anttonin ilmeitä ja kasvojen eleitä, mutta sydämessään hän tunsi, että niillä asui kauhu. Ja Anttonin silmissä Simo oli näkevinään tuskallisia, pelokkaita välähdyksiä — oliko se sitten mielikuvitusta vai mitä, selvänäköisyyttä kenties — tämän kuunnellessa jotain mikä ei ollut tästä maailmasta. Metsä ja pelto seisoivat hiiskumattomina, elämänääniä ei kuulunut mistään, mutta kuitenkin Anttoni kuunteli niinkuin henkensä edestä.

Mitä hän kuunteli?

Simo ei osannut selittää seikkaa muulla tavalla kuin että Anttonin täytyi kuunnella ääniä sisimmästään, omasta sydämestään, niitä, jotka kumpusivat kumeina sieltä jostain syvältä omantunnon ja sydämen välimailta.

Simo tunsi vaistomaisesti, että siinä seisoi hänen edessään mies, joka kamppaili kohtaloaan ja Jumalataan vastaan, ja tämmöisen järkähtämättömän, väistämättömän tahdon ja tarmon edessä, jotka tosin olivat kohdistuneet väärään suuntaan ja maaliin, Simo tunsi itsensä mitättömäksi.

Hän sääli tuota miestä, mutta samalla ihaili hänen voimaansa, joka näytti uhmaavan maailmaa ja elämää, jumalia ja perkeleitä.

Mutta kuinka kauan?

Silloin koira alkoi haukkua mäen takaisessa notkossa, ja Simo havaitsi, että Anttoni samalla hetkellä sai liikkumiskykynsä takaisin. Hän siveli kasvojaan ja jalkojaan aivan kuin karkoittaakseen joitakin mörköjä, jotka olivat painaneet hänen jalkansa kiinni tantereeseen ja avanneet hänen korvansa kuulemaan kuulumattomia ja silmänsä näkemään näkymättömiä.

Anttoni oli vapautunut lumouksestaan, jalat saivat liikkumiskykynsä, ja äskeinen pingoittunut ilme hänen kasvoillaan vaihtui värähteleväksi, omituisen nytkiväksi, kunnes ne silisivät tykkänään. Hän istuutui riihen kynnykselle ja huokasi niin, että se kuului Simon korviin saakka; sitten hän pani tupakaksi vilkaisten epäluuloisesti, mutta kuitenkin lempeästi, niinkuin Simosta tuntui, haukkuvan koiran suunnalle.

Simo oli tästä Anttonissa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta niin hämmästynyt, että, kun hän sai kuusen oksalla keikkuvan koppelon näköpiiriinsä, hän ampui harhaan. Hän oli hätiköinyt tällä kertaa, käsi oli tärissyt ja silmiin oli lyönyt sumetta.

Hän astui lyhyen kaurasaran poikki Anttonin luo riihen edustalle. Tämä istui tupakoiden ja, ennenkuin Simo oli ehtinyt tervehtää, mörähti:

— Eipäs se maisteri osannutkaan.

Simo vilkaisi salaa tutkivasti Anttoniin vastatessaan:

— Ei sitä aina saa putoamaan lintuakaan, sillä kun on — siivet.

Anttoni naurahti savupilven keskeltä.

— Ei totisesti, siinä maisteri on aivan oikeassa.

Anttoni oli nyt aivan entisensä kaltainen, tyynen ja tasaisen näköinen. Pilkallisesti puheli, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli, mutta puhelipa hän joskus lempeästikin, vaikka koettikin sitä äänensävyä piilottaa.

Anttoni katseli alta kulmainsa Simoa, ikäänkuin peläten, että Simo olisi nähnyt hänet äsken riihen edustalla, mutta Simo ei ollut tietääkseenkään, ja kun koira kohta rupesi haukkumaan uudelleen, Simo asetti uuden patruunan pyssyynsä alkaen puu puulta hiipiä haukuntaa kohden.

— Tällä kertaa en ammukaan ohi, — sanoi hän lähtiessään. — Muista se, Anttoni. Nyt ei käteni vapise.

— Vai vapisi maisterin käsi äsken, — sanoi Anttoni näyttäen hätkähtävän Simon sanoja.

Anttoni jäi entiselle paikalleen, kunnes laukaus pamahti ja sitä seurasi kova ryske urosmetson mätkähtäessä kookkaan naavaisen kuusen latvasta maahan.

— Perhana! — kirosi Anttoni itsekseen. — Ampuu minun nurkiltani lintuja, joita minä en enää raski murhata. Mutta tuo papinkokelas se ei muuta tee loma-ajallaan kuin tappaa viattomia luontokappaleita...

Hän astui riiheen, koetteli kuivumassa olleita rukiita, asetti kiukkurin uuniin puita lisää ja painoi oven kiinni lähtien riihitietä kotiansa kohti. Mutta samassa kuului metsästä toinen laukaus. Anttoni hypähti kohona ilmaan, kiroten ja nyrkkiään puiden hän jupisi:

— On sekin tuleva pappi... murhaa viattomia lintuja... Minä vaan en enää ilkeäisi käydä niitä ampumaan... Minkälainen pappi aikoinaan mahtaa tulla tuostakin Melkkilän pojasta, joka jo nuorella iällään on noin verenhimoinen.

Hän kääntyi kotiin päin.

— En minä vaan menisi semmoiselta papilta hakemaan lohdutusta näissä sielunasioissa, jos joskus sen tarpeeseenkin joutuisin.

Hän naurahti koleasti, ja ikäänkuin varkain puristuivat nämä sanat hänen ohuilta huuliltaan:

— Ja tuskinpa tarvitseekaan mennä...

Hän pelästyi, pälyili ympärilleen: hän luuli puhuneensa ääneen. Turha pelko. Hän oli vain märehtinyt omia, kauan vatvomiaan ajatuksia itsekseen ja yksikseen.

* * * * *

Mutta Simo kuljeskeli metsässä.

Hänen tuli sääli Anttonia, mutta samalla hän ei voinut olla ihailematta miehen tarmoa ja sisua, sitä, että hän järkähtämättömänä painiskeli kohtalonsa ja Jumalansa kanssa.

Kuinka kauan hän jaksaisi uhmata elämää ja luojaa vastaan?

Kauanko kestänee miehen järkkymättömyys ja tahdon teräs taittumattomana?

Vaikka Simo nyt melkein tiesi, kuka oli vikapää Kurkinevan vaarin murhaan, hän ei kertonut sitä kellekään paitsi isälleen, ja sekin tuli kerrotuksi vain silloin, kun hän tiedusteli sitä keräjäjuttua.

Hän ei tahtonut kiirehtiä tapausten edelle. Ja mitä hyödytti mennä kertomaan tämä tapaus keräjissä, joissa jo entuudelta oli kerrottu samanlaisia tapauksia, jotka kilpistyivät tehottomina Anttonin jyrkkään: en ole syyllinen.

Simon mielestä jokaisen täytyi tulla omasta vapaasta tahdostaan synnintuntoon. Muuten ei siitä koituisi siunausta. Ja hän oli varma siitä, että sieluntuskat kävisivät Anttonille vihdoin ylivoimaisiksi, ja silloin hän tunnustaisi tekonsa vapaaehtoisesti.

* * * * *

Saadakseen isältään, lautamieheltä, tarkemmin kuulla viimeisestä oikeudenkäynnistä Simo johti puheen Anttoniin ja tuohon murhajuttuun.

— Mitäs siitä sen valmiimpaa tulla voi kuin vapauttava tuomio, — sanoi isä. — Anttoni kun kielsi tyynesti, järkähtämättä.

— Sittenkin, vaikka todistajat kertoivat hänen ihmeellisestä tanssimisestaan tai paremmin sanoen soutamisestaan riihen tienoilla.

Isä katsahti häneen.

— Oletkos sinäkin sattunut näkemään sen?

Simo nyökkäsi.

— Niin, hän kielsi sittenkin, — jatkoi isä. — Ja arvelen, että sinunkin näkemäsi taittuvat Anttonin järkähtämättömiin kieltoihin.

— Niin olen itsekin arvellut.

— Jollei hän nyt itse tule synnintuntoon, on oikeus voimaton.

Simo nyökkäsi: isähän oli sanonut samat sanat, joita Simo oli ajatellut.

Jollei hän itse tule synnintuntoon, niin —

He katsahtivat ymmärtävästi toinen toiseensa. He eivät sen koommin enää tähän asiaan puuttuneet. He antoivat sen hautua, kunnes se itselleen selviäisi, — kunnes jumalallinen oikeus saisi lausua sanottavansa.