YLIOPISTOSSA JA PAPPINA.

1.

Simo tutki ja harrasti yliopistossa vain aineitaan.

Hän muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hän epäili tovereittensa tietävän hänen rakkausseikkailunsa. Hänestä tuli täten paatunut ja ynseä. Hän koetti salata itseään muilta. Ja niinkuin tavallisesti näissä olosuhteissa hän vaati toisilta mitä ei itse kyennyt täyttämään: puhtautta ja vanhurskautta kaikissa töissä.

Niin sai synkkyys, joka nuoruudesta asti oli ollut hänen pahin vihamiehensä, vähitellen, kuukausi kuukaudelta, hänet valtoihinsa. Simo kärsi itse tästä eniten, mutta ei kuitenkaan jaksanut vapautua painajaisestaan, vaikka tahtoikin. Hänen kohtalonsa oli nyt kerran sellainen, päätteli hän.

Hän ei ilennyt kirjoittaa ahdistuksestaan äidilleen, vielä vähemmin Leenalle ja Naimille. Hän vain kasasi tieten tahtoen surua ja epätoivoa sydämeensä.

Leenalle ja Naimille hän ei kirjoittanut kertaakaan.

Ei ollut ihme, että Simo näissä epätoivoisissa olosuhteissa eli niinkuin useimmat muutkin aikakauden ylioppilaat, koki vähän kaikenlaisia elämyksiä käyden silloin tällöin laitakaupungilla ja palasi noilta retkiltä syyttävä ääni povessaan.

Äiti se varsinkin tuntui moittivan häntä sieltä.

2.

Pari vuotta lueskeltuaan Simo aikoi erota tiedekunnastaan. Hän päätti nyt ryhtyä lukemaan humanistisia tieteitä. Hän kävi siitä jo puhumassa tiedekuntansa dekanukselle.

Tämä, kookas, ryhdikäs, harmaapäinen vanha herra, tiedusti syytä muuttoon.

— Minä en tunne itseäni soveliaaksi papin toimeen.

— Njaa, mjaa, vai niin, nuori mies, — puheli ukko. — Luulen ymmärtäväni teidän tunteenne ja ajatuksenne ilman sanojannekin. Te luulette olevanne kelvoton papin virkaan sen tähden, että — sanonko ma vai —?

Simo punastui, ja ukko jatkoi vastausta odottamatta:

— Sentähden että olette syntiä tehnyt. Enkö ole oikeassa?

Simo nyökkäsi. Vanhus purskahti hihittävään, pistävään nauruun, joka omituisesti vaikutti Simoon.

— Ettekö luule, että kaikki ihmiset, papitkin, ovat alttiita syntiin, ei vain peri- vaan myös tekosyntiin. Jumalan edessä ei ole yhtäkään synnitöntä ihmistä, sillä henki tosin on altis, mutta liha on heikko. En minäkään ole ilman syntiä, se olisi ja on luonnoton asiantila, mutta kuitenkin olen kristillisen siveysopin professori... Kyllä minä suostun anomukseenne, mutta pyydän teitä miettimään asiaa juurta jaksain.

Simo sai tyytyä tähän. Ennenkuin hän läksi, sanoi dekanus:

— Olkaa huoletta, kyllä asia kääntyy parhain päin. Jumalalle, joka meidän kohtaloistamme päättää, ei mikään ole mahdottomuus, mutta sen neuvon annan teille, että tulevalle papille ei sovi punastuminen, niinkuin äsken teistä olin huomaavinani.

Simoa melkein vilutti poistuessaan.

* * * * *

Ja vähän ennen loppututkintoa Simo taas joutui vaikeihin omantunnon vaivoihin, niin kipeihin ja koviin, että hän pelkäsi sydämensä repeävän kahtia.

Hänen täytyi saada tyhjentää sydämensä aivoitukset jollekulle toiselle ihmiselle. Äidille hänen ei maksanut vaivaa puhua. Äiti oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että pappi hänestä oli tuleva. Isä oli luonnollisesti samaa mieltä. Leenalle ja Naimille? Ei, tuhat kertaa ei.

Simo sai nyt kokea, kuinka turvaton ja avuton mies on ilman tovereita. Nimittäin ilman sellaisia tovereita, joiden puoleen voi kääntyä luottamuksellisesti, niinkuin veli veljen puoleen, epätoivoineen, suruineen ja iloineen.

Jonkin kerran hän yritti kääntyä milloin minkin toverin puoleen, jotka hänen mielestään olivat toisia avomielisemmät ja totuuttarakastavammat, mutta joka kerta tuli ikäänkuin tahmea tulppa suun eteen, eikä hän voinut sanoa sitä, mitä sielussaan tunsi.

Dekanuksen luo hänen ei kannattanut mennä. Se mies riisuisi hänet aseettomaksi heti ensi sanoillaan, hän oli kylmän järjen edustaja, ja Simo kaipasi ystävän apua, lohdutusta ja myötätuntoa.

Ahdingossaan hän tällä kertaa läksi tapaamaan Raamatun alkukielten ja U. Testamentin selitysopin professoria. Tämä vanhus oli toisenlainen luonteeltaan kuin dekanus ja muut tiedekunnan professorit. Hän oli kärsinyt puutetta lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja oli sananmukaisesti omalla älyllään raivannut itselleen aseman yliopistossa. Hän ei vivahtanut kehenkään muuhun tiedekunnan professoriin, joilla oli alusta alkaen ollut sileät tiet nousta tieteensä korkeimmille kukkuloille. Tämä professori oli useasti kuulijakunnalleen yksityisesti maininnut asuneensa ensiaikoina laitakaupungin laidoilla, kun ei ollut varaa asua isoisemmin. Hänellä oli ylioppilaiden ehdoton myötätunto puolellaan, ei vähimmän vaatimattoman ja lempeän esiintymisensä vuoksi.

Tämän professorin puheilla oli nyt Simo.

— Valitan suuresti aikomustanne erota tiedekunnastanne, — sanoi professori kuultuaan Simon asian. — Te otatte tällä teollanne päällenne raskaan kuorman, raskaamman kuin luulen teidän jaksavan kantaa. Sillä voi sitäpaitsi olla arvaamattomia seurauksia tulevaisuudellenne, edellyttäen ettette jaksaisikaan kantaa tämän ratkaisevan askelen tuloksia. Mutta kertokaa nyt minulle aivan kuin parhaimmalle toverillenne, mistä tämä aikomuksenne on saanut alkunsa.

Simo kertoili katkonaisesti mutta silti avomielisesti taisteluistaan eikä peitellyt ajoittaisia hairahduksiakaan naisten kanssa. Professori kuunteli tarkkaavasti huomaten, että siinä oli elämä kysymyksessä. Rypyt hänen silmiensä tienoilla tihenivät. Kun Simo oli lopettanut, sanoi professori:

— Ja minkä vuoksi te tulitte minun luokseni noine likaisine juttuinenne?

Simo pelästyi professorin tiukkaa äänensävyä. Mitä nyt?

— Eikö teillä ole yhtään uskottua ystävää? — jatkoi professori. — Olisitte kertonut hänelle.

Simon täytyi tunnustaa, ettei hänellä todellakaan ole. Professori katsoi pitkään Simoa.

— Tuo tuntuu uskomattomalta, mutta se muuttaa asian.

Professorin ääni oli jälleen lempeä ja sovittava.

— Niin, se todella muuttaa asian, — saneli professori edelleen. — Te olette aloittanut opiskelunne tavallaan väärästä päästä, laitakaupungin laidoilta. Katsokaas, minä olen syntynyt ja kasvanut noilla samoilla reunamilla, niinkuin monesti olen maininnut, yliopiston apulaisena ollessani asuin vielä siellä, mutta professoriksi päästyäni piti muuttaa hiukan mukavampaan asuntoon, mukamas, mutta uskokaa minua, että sittenkin kaipaan noita laitakaupungin laitoja, joilla ruoho keväisin nousee aikaisemmin kuin täällä keskikaupungilla, mutta joilla se myös syksyisin kuihtuu nopeammin — niinkuin kaikki kauneus ja sulo noilla samoilla rantamilla.

Simo katseli liikutettuna vanhusta. Mutta sitten professorin kasvot kirkastuivat, ja hän jatkoi:

— Kun tarkemmin ajattelen asiaanne, olette sittenkin alkanut oikeasta päästä. Ei se ole pappi eikä pippi, joka ei ole kokenut samanlaisia elämyksiä kuin te, samanlaisia tunnonvaivoja ja tunteita. Vain raadollisena voi puhua raadollisille.

Simolle tähän asti outo, lämmin virta järkähytti sielua. Hän muisteli lapsuutensa kultaisia päiviä.

— Ette kai nyt aio erota, kun jo olette lähellä päämäärää.

Nähdessään Simon olevan kahden vaiheilla professori taputti häntä ystävällisesti olalle.

— Rakas ystävä, älkää epäilkö vanhan, sielun vaivoissa kokeneen miehen sanoja, kun hän kehoittaa teitä lukemaan loppuun asti. Älkää tehkö tyhmyyttä vielä viimeisellä hetkellä. Voisittehan sitten muuttaa humanistiksi, jos nimittäin vielä silloin ajattelette, ettette sovi papiksi. Mutta yhtä pyydän teiltä: älkää murehtiko menneitä, vaan ottakaa oppia niistä, älkääkä huoliko huomisesta, sillä taivaallinen isä kyllä pitää lapsistaan huolen.

* * * * *

Niin siis Simosta tuli pappi, ja hän joutui määrätyksi kotipitäjänsä rovastin apulaiseksi.

Niin täyttyi nyt hänen vanhempainsa harras toivo saada kerran kuulla poikansa paukuttelevan saarnastuolista viisauden ja armon sanoja nälkäisille ja janoisille.

Mutta Simo itse?

Oliko hän löytänyt rauhan ja armon voidakseen antaa siitä noille, jotka sitä häneltä odottivat?

»Minun rauhani minä annan teille», oli Suuri Opettaja aikoinaan lausunut ihmislapsille.

Mitä voi Simo antaa odottaville?

3.

Naimia hän oli tavannut harvoin, vaikka usein olikin muistellut häntä.

Ja ihmeellisintä oli se, että hän tavallisimmin muisti hänet asemasillalla seisovana, ylpeä hymy huulilla.

Mitä useammin Naimi tällaisena ilmestyi hänen mielikuvitukselleen, sitä kipeämmin se joka kerta koski häneen. Vuosien vieriessä tuo kosketus tuli yhä repivämmäksi.

Naimi oli tällä välin mennyt avioliittoon, mutta se oli muodostunut onnettomaksi. Avioliiton loppu oli se, että se ratkesi: he ottivat avioeron, mikä kävi laatuun senkin vuoksi hyvin, ettei heillä ollut lapsia.

Kuultuaan tästä Simo havahtui, ja hän aikoi lähteä Naimin luo. Hän aavisti Naimin olevan lohdutuksen tarpeessa. Mutta sitten johtui taas hänen mieleensä Naimi asemasillalla ylpeä hymy huulilla, ja hänen intonsa jäähtyi hetikohta. Olkoon omissa oloissaan — kyllä hän on ennenkin osannut järjestää asiansa ja varsinkin miessuhteensa.

Niin juuri: miessuhteensa etenkin.

Tämä se enimmän koski Simon mieltä, kirveli, melkein kuohutti sitä, vaikka hän ei tahtonut tunnustaa sitä edes itselleen. Mutta mitäs se auttoi: se tietoisuus oli kuitenkin olemassa piinaten ja repien häntä, hänen sydäntään ja sieluaan.

Äiti vielä liiallisessa huolehtivaisuudessaan lisäsi hänen ristiään tavantakaa huomauttamalla hänelle, että hänen pitäisi mennä naimisiin.

— Ei näytä kauniilta, että tavalliset ihmiset eivät mene avioliittoon, — sanoi äiti. — Mutta se vasta on rumaa, jos pappi, jonka pitäisi kulkea seurakuntansa etunenässä hyvänä esimerkkinä, ei tee sitä.

Vapautuakseen äidin ahdisteluista ja tukahduttaakseen verensä ääntä Simo koetti upottautua työhön, piti säännöllisesti hartauskokouksia pitäjällä, ja kirkossa hän mielellään hoiti rovastinkin tehtävät silloinkin, kun hänen vuoronsa ei olisi ollut. Rovasti antoi kernaasti Simon tehdä mielensä mukaan, myhäili vain ja seurasi syrjästäkäsin Simon ihmeteltävää intoa.

Rovastilla oli vielä yksi tytär naittamatta. Sitä vanhemman oli Kalle, joka edellisenä suvena oli ollut rovastin apulaisena, poiminut ja vienyt kanssaan. Rovasti oli vanha ja viisas, ja ovelasti hän oli järjestänyt tyttäriensä naima-asiat.

Mutta Simo ei saanut rauhaa. Kenties, hän ajatteli, palautuu mielentyyneys, jos pääsen pois johonkin toiseen seurakuntaan. Silloin ainakin äidin hoputukset ovat kuulumattomissa.

Hän puhui tästä rovastille saatuaan tietoonsa, että erään kaukaisen seurakunnan kirkkoherra haluaisi apulaista.

— Sinulla taitaa olla meillä ikävä? — sanoi rovasti. — Vai työkö rasittaa?

Samalla hän katsoi merkitsevästi tyttäreensä, joka istui ommellen. Simo ymmärsi hänen katseensa tarkoituksen ja häntä inhoitti nyt niinkuin aina ennenkin — nämä tämmöiset vihjailutilaisuudet uudistuivat tuontuostakin milloin rovastin milloin ruustinnan taholta. Tytär nosti päätään — tietysti — ja katseli imelästi hymyillen Simoa. Simon mieleen muistui tällä hetkellä muuan toinen hymyily, ylpeä ja kerjäämätön, jota unohtaakseen hän pyrki pois täältä. Hänen teki pahaa nähdessään tyttären hymyilevän ikäänkuin komennon mukaan, hän kääntyi akkunaan peittääkseen inhonsa tunteet, jotka ilmestyivät hänen kasvoilleen.

— Jos sinua työ rasittaa, — aloitti rovasti rohkaistuneena Simon vaitiolosta, — niin minä rupean auttamaan sinua. Sinähän olet vapaaehtoisesti hoitanut kirkossa minunkin saarnavuoroni. Se ei tule tapahtumaan enää tästä lähtien.

— Ei rasita, pikemmin päinvastoin, — puhui Simo akkunaan.

— No sinulla on siis sittenkin ikävä meillä?

— Ei suinkaan. Minua kohdellaan täällä kuin piispaa pappilassa.

Simo ei voinut pidättää pientä katkeruuden itua äänessään. Rovastilla oli tarkka korva, ja hän huomasi sen.

— So-soo, ei pidä puhua noin mahtipontisesti, — sanoi hän kulmakarvojaan rypistäen.

— Ei ollut tarkoitus, — sanoi Simo punehtuen, jäykästi. — Mutta pois minä täältä haluaisin.

* * * * *

Joku päivä myöhemmin saapuivat Simon vanhemmat pappilaan ja alkoivat suostutella Simoa jäämään. Seurakuntalaiset pitävät hänestä, rovasti ja ruustinna pitävät rakastaen häntä kuin omaa poikaansa, ja Laila-neiti pitää...

— ... kuin sulhasestaan! — sanoi Simo, sillä hän aavisti, mistä oli annettu vihjaus vanhemmille tulla pappilaan.

— Niin, aatteles sitä, — virkkoi äiti, — Laila-neitikin pitää sinusta, oikein rakastaa.

— Mistäs äiti sen tietää?

— Niin, tuota... Hän on tunnustanut minulle, mutta sinä et saa sanoa hänelle, että olen sanonut sen sinulle.

— En, en sano, — vastasi Simo, ja hymy ilmestyi hänen huulilleen. — Kas kuinka hän ei ole tunnustanut minulle rakkauttaan.

— Sus siunatkoon! Miehenhän se on tunnustettava. Sinun isäsikin, tuo herastuomari tuossa esimerkiksi, tuli kosimaan minua ja sanoi, että...

— Sinua jo lapsettaa, muori, — sanoi Melkkilä. — Tehköön Simo niinkuin haluaa. Mielellään seurakunta hänet pitää täällä, samoin tietysti me vanhemmat, mutta jos hän katsoo kutsumuksensa vaativan itseään muualle, ei häntä pidä estellä siitä, ei naimisenkaan varjolla. Hän on täysi-ikäinen mies tietääkseen ja tahtoakseen joko muuttaa tai mennä naimisiin tai tehdä kumpaakin.

Simo puristi isänsä kättä.

— Se oli miehen puhetta.

— Mutta sinun täytyy ottaa vaimo itsellesi, olet siellä tai täällä, — sanoi äiti. — Vaimoton pappi voi herättää pahennusta seurakunnassa, muista se.

* * * * *

Kului vielä joitakin päiviä, ja jo saapui pappilaan jälleen uusia vieraita: Kalle vaimonsa kanssa.

Simo tiesi, mikä tuuli heidät oli kiidättänyt tänne. Kun Kalle ja hän olivat joutuneet kahden, sanoikin Kalle kohta suoraan:

— Isä on kertonut sinun aikovan muuttaa.

— Isä! — sanoi Simo, mutta huomasi Kallen tarkoittaneen rovasti-setää. — Niin, setäkö on kertonut siitä, tai oikeammin kai kirjoittanut?

— Mutta se semmoinen aikomuksesi on kiittämättömyyttä rovastilaisia kohtaan.

— Kiittämättömyyttä?

— Niin, sinuahan on täällä kohdeltu hyvin. Ruustinna ja rovasti ovat olleet sinulle pelkkää ystävällisyyttä koettaen tehdä olosi kaikin puolin mukavaksi ja miellyttäväksi, ja Laila, niin vieläpä Lailakin...

Hän vaikeni hakien nähtävästi sopivia sanoja.

— Niin, mitäs Lailasta? — kysyi Simo.

— Laila saa itkeä silmänsä kipeiksi.

— Jopa nyt jotakin!

— Se on kiittämättömyyttä, venkaile ja keekoile sinä mitä hyvänsä.

Kalle innostui saarnaamaan kuin hyvästäkin epistolasta, vetosi Simon helliin tunteisiin, mutta ei saanut puserretuksi yhtäkään kyyneltä Simon silmistä. Vain pieni ivan ja ylenkatseen ilme ilmaantui Simon suupieliin.

— Oletko jo kauankin hoitanut puhemiehen virkaa seurakunnassasi? — kysyi Simo Kallen lopetettua.

— Sinä olet hävytön! — sanoi Kalle vimmoissaan. — Hävytön ja kiittämätön.

Hän hillitsi itsensä kuitenkin, ruveten kehumaan, että se aarre, hänen vaimonsa, jonka hän oli vienyt tästä samasta pappilasta, on oikea jalokivi. Se on hionut hänestäkin kaiken kuonan, tasoittanut hänen teitään ja silittänyt hänen polkujaan.

— No, sittenhän teidän, kahden jalokiven, on helppo laskea hyviä teitä vaikkapa alas helvettiin, — sanoi Simo. — Toisin on minun poloisen syntisen laita.

Kalle hypähti ovelle ja sanoi käsi ovenrivassa, ääni vavisten:

— Hävytön, kiittämätön olento! Herra varjelkoon Lailaa joutumasta sinun kelkkaasi — se jos mikään veisi suoraa päätä helvettiin.

* * * * *

Rovasti antoi nyt suostumuksen Simon aikomukselle.

Kalle oli ilmeisesti kertonut kohtauksesta, jota Simo kohta oli katunut, kun ovi Kallen perästä oli paukahtanut kiinni. Hän yritti pyytää anteeksi rovastilta kohtauksen kärkevyyttä, joka oli muodostunut sellaiseksi hänen tahtomattaan tai aikomattaankaan, mutta rovasti ei ollut kuulevinaan hänen anteeksipyyntöjään. Rovasti osasi myöskin olla kuuro, milloin niin tarvittiin.

Simo sai siirtomääräyksen haluamaansa seurakuntaan kirkkoherran apulaiseksi.

Kirkkoherra oli sairas, kivulloinen mies, joka suurimman osan vuodenpäivistä oli vuoteessa.

Ja mikä oli parasta Simoon nähden: hänellä ei ollut ainoatakaan tytärtä enää kotosalla. Viimeisen niistä oli korjannut kuolema.

* * * * *

Tämä kaukainen seurakunta oli Naimin kotikaupungista yli kymmenen peninkulman päässä.

4.

Täällä uudessa paikassa Simolle avautui kiitollinen ja mieluinen työmaa.

Hän sai yksinään hoitaa rovastin tehtävät. Pari kolme kertaa vuodessa rovasti jaksoi nousta jalkeille, ja silloin hän, kuvaannollisesti puhuen, otti vuoteensa ja kävi rakkaaseen kirkkoonsa: pappilan vouti sai käskyn ajaa kirkkomäelle hevosella, ja kirkon portilta ukko sitten, nuorehkon, rehevän ruustinnansa käsikoukkuun turvautuen, tassutteli hiljalleen unettavaa, haapoja, valkoruusuja ja koivuja kasvavaa kirkkotarhaa myöten sakariston ovelle, jonne hänen täytyi pysähtyä hengähtämään, kunnes jaksoi nousta edelleen sakaristoon. Hyvin harvoin ukko enää pystyi nousemaan saarnastuoliin, mutta silti hän tahtoi käydä kirkossa milloin vain suinkin voi.

Rovastilla oli ollut lapsia toista tusinaa, hän näet oli jo kolmansissa naimisissa. Hänen nykyinen ruustinnansa oli siinä nelissäkymmenissä, ja rovasti oli saanut hänet sillä lailla, että oli tilannut Helsingistä itselleen koulunkäyneen hierojan, joka sitten oli hieronut itsensä ruustinnaksi kaikista lasten vastaansanomisista huolimatta. — »Hän pystyy hoitamaan minua paremmin kuin yksikään teistä», oli ukko sanonut kapinoiville lapsilleen, ja siihen he saivat tyytyä.

Ruustinna hoitikin rovastia lapsenomaisella hellyydellä, eikä rovastilta mitään pitänyt puuttuman. Hellyydellä ruustinna kohteli myöskin Simoa, mutta Simosta tuntui, että hänelle osoitettu hellyys oli luonteeltaan toisenlaista, se ei ollut lapsenomaista, se oli ikäänkuin äidillistä tai pikemmin naisellista.

Ruustinna tuli usein istumaan Simon kamariin. Puuttuiko Simolta mitään? Jos vain puuttui jotakin, sanoisi hänelle, kyllä hän korjauttaisi.

Ei Simolta puuttunut mitään. Hänellä oli täällä hyvä olla. Työtä varten hän oli tullut, ja sitä olikin riittämiin asti. Mitäs häneltä pitäisi puuttuman, kun oli sitä, mitä varten oli saapunut tänne.

— Mutta sinä teet työtä liiaksi, — arveli ruustinna. — Pitää ajatella myöskin terveyttä.

— Täti huolehtii minusta aivan liikaa, — sanoi Simo nauraen. — Minun terveyteni on luja.

— Ehkä se vielä onkin, mutta pitää ajatella myöskin tulevaisuutta.

* * * * *

Kerran palattuaan yösydännä sairaskäynniltä Simo näki tulen tuikkivan ruokasalin oven raosta. Hän aikoi käydä omaan kamariinsa, mutta ruokasalin ovi avautui äänettömästi. Ruustinna seisoi yömekossaan kynnyksellä teetarjotin kädessä.

— No tätihän valvoo minun takiani turhanpäiten, — sanoi Simo. — Kyllä minä tulen juomaan ruokasaliinkin.

— Kun minulla nyt on tarjotin tässä, niin vien sen sinun kamariisi, — puhui ruustinna. — Mene sinä edellä ja sytytä tuli.

Sytytettyään tulen Simo havaitsi ruustinnan poven pingoittuneena kiristyvän hänen laskiessaan tarjottimen pöydälle.

— En voinut nukkua, — selitti ruustinna hymyillen, huomatessaan Simon häveliäänä kääntävän päänsä poispäin. — Syö nyt ja lämmittäydy kuumalla teellä, ettet vaan vilustuisi matkan jälkeen.

Simo ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten jälleen näkevänsä nuo rinnat, jotka niin arveluttavasti muistuttivat Naimin rintoja.

Sanottuaan sitten hyvää yötä ruustinna poistui. Hänessä oli ollut jotain salamyhkäistä, jota Simo ei ollut ymmärtänyt. Vai oliko se aiheutunut Simon ärtymyksestä sairasmatkan jälkeen? Häntä hytistytti. Kuumettako? Simo painui väristen vuoteeseen, luki koulupoika-aikaisen ehtoosiunauksensa ja ummisti silmänsä.

Silloin ovi avautui hiljaa, ja sipsuttavat askeleet lähenivät Simon sänkyä.

Simo avasi silmänsä.

— En voinut nukkua, pelkäsin, että täällä on asiat hullusti, — sanoi ruustinna.

— Kuumetta vain taitaa olla minussa, — virkkoi Simo.

Ruustinna koetteli Simon otsaa.

— Hyvä isä sentään! — parahti hän. — Kuumetta totisesti.

— Nähtävästi vilustuin matkalla, — mutisi Simo.

Ruustinna oli nyt pelkkää äidillisyyttä.

* * * * *

Simolla oli täällä hyvä olla, niinkuin hän oli sanonut ruustinnalle.

Hän teki työtä sydämensä halusta.

Hän tahtoi tukahduttaa oman sydämensä halut ja pyyteet. Hän tahtoi uhrautua seurakunnalleen, sen ahdistettuja ja särkyneitä sydämiä hän tahtoi hoivata ja lääkitä, mutta oman sydämensä hän koetti tukahduttaa.

Semmoinen oli hänen nykyinen käsityksensä ja uskonsa oikeasta, esikuvallisesta papista. Tällä ei saanut olla silmä- eikä päämääränä muu kuin Herra, jyrkkä, ehdoton Jumala, — kaikki, mitä siihen lisätään, on pahasta.

Tällä tavoin hän luuli panssaroivansa itsensä ja sydämensä. Hänestä tuli lain saarnaaja. Evankeliumia oli hänessä vain sen verran, että hän töin tuskin kykeni lohduttamaan todellisesti sairaita ja henkisesti vaivaisia. Hänen täytyi tällöin kuunnella oman sydämensä ääniä, ja silloin hänen mielessään vihlaisi kipeästi: hänen täytyi muistella Naimia, jos mieli lohduttaa ahdistettuja ihmisiä, jotka kävivät pappilassa anomassa lohtua, tai hän kävi sairaiden luona. Kaikki he odottivat häneltä lohdutusta.

Mistä hän antaa sitä, kun itsekin on lohdutuksen tarpeessa.

Vähitellen Simo tuli huomaamaan, että paikkakuntaa voi muuttaa, mutta ei omaa sydäntään — sitä ei voi tukahduttaa, se seuraa itsepintaisesti mukana.

Mutta jalostaa ja kehittää sitä voi, uskoi Simo, ja palavasti hän usein rukoili, että Jumala kaikkiviisaassa armossaan katsoisi hänenkin, syntisen ja raadollisen ihmisen puoleen armeliaasti ja lohduttavasti.

Ruustinna, joka huomasi Simon kamppailevan itsensä kanssa, kyseli tuontuostakin, voisiko hän olla miksikään avuksi Simolle. Lopulta Simo kertoi kaiken hänelle. Ruustinnan silmissä oli kyyneleitä.

— En luule, että voit välttää kohtaloasi, — sanoi hän.

— Ja mikä se on minun kohtaloni.

— Tietysti se, — vastasi ruustinna, — se, että sinä vielä noudat Naimin kotiisi.

Simo pudisti päätään.

— Ei, ei. Kaikki muu voi olla mahdollista mutta ei se...

— Poika-parka! — sanoi ruustinna. — Niin minä luulen, että se on kohtalosi. Miksi sodit sitä vastaan?

— Hän on syntiä tehnyt...

— No jaa, millä tavalla sitten? — ruustinna kysyi hymyillen.

— Ottamalla eron Jumalan hänelle määräämästä miehestä.

— Vai niinkö. No, etkö sinä sitten ole tehnyt syntiä jossain toisessa muodossa?

Simo kuohahti, mutta malttoi mielensä. Ruustinna oli kääntynyt sivuittain häneen, mutta Simo oli kuitenkin näkevinään hänen kasvoillaan vahvan punerruksen. Vaieten Simo vetäytyi omaan kamariinsa, istuutui pöytänsä ääreen kädet silmillä ja katseli sormiensa välistä keväistä järvenselkää, kunnes ei enää nähnyt mitään — kyynelsumu oli estänyt näkemästä.

5.

Niin kului vuosi, toinenkin, ja Simo koetti kuolettaa omaa lihaansa.

Ei hän tosin keskiajan munkkien tavalla ruokkinut itseään raipoilla ja vitsoilla; hän vain vyötti kupeensa ja sydämensä lain panssarilla ja kuvitteli siitä saavansa suojaavan turvan maailmaa ja perkeleitä vastaan.

Hän taisteli urhoollisesti itsensä kanssa, mutta sittenkin paisui toisinaan epätoivo ja tuska niin piinaavaksi, että hän yökaudet tämmöisinä hetkinään sai piehtaroida vuoteessaan unen tulematta silmiin. Ainoa lääke oli silloin, jos hän hartaasti ja moneen kertaan jaksoi lukea lapsenomaisen ehtoosiunauksensa, niin moneen kertaan, että häneen tuli väsymys ja ajatus turtui.

* * * * *

Ollessaan suorittamassa pastoraalitutkintoa piispankaupungissa Simo ei jaksanut olla käymättä tervehtimässä Naimin vanhempia. Hän luulotteli itselleen, että vanhempia hän oli tullut tervehtimään, mutta oikeastaan Naimin takia hän oli saapunut. Hän tahtoi koetella itseään silläkin tavoin.

Naimi ei ollut Simon mielestä muuttunut entisestään. Sama päivänpaisteinen hymy loisti kasvoilla ja huulilla, sama solakkuus ja vartalon notkeus ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Kenties hän oli tullut hieman täyteläisemmäksi. Muuta muutosta Simo ei huomannut hänessä tapahtuneen.

Mutta sittenkin Simo oli havaitsevinaan hänessä tapahtuneen eräänlaisen muutoksen, joka ilmeni hänen luonteessaan, ollen sisäistä laatua. Keskustelusta hänen kanssaan Simo sai aavistuksen siitä. Naimi ei enää ollut julma, ärsyttävä, hän puhui tyynesti ja tasaisesti, mutta kuitenkin niin, että Simo saattoi aavistaa hänen sanojensa pohjalla yhä palavan voimakkaan hehkun.

Tämä Naimin henkevöitynyt kauneus lumosi Simon niinkuin aikaisemmin hänen ruumiillinen sulonsa, ja se lumosi Simon uudella, ennenkokemattomalla voimalla. Mutta mitä sitten?

Ei hänestä ja Naimista sittenkään voisi tulla mitään. Naimi ei edes sanallakaan viitannut siihen suuntaan. Ja hän puolestaan, hän oli päättänyt kuolettaa sydämensä ja lihansa.

Naimi, eronnut vaimo!

Johan sellaiselle mahdollisuudelle nauraisivat pitäjän harakatkin.

Ei, siitä ei voisi tulla mitään.

* * * * *

Palattuaan Simo jyrisi lakia entistä kiihkeämmin. Ruustinna ja osa seurakuntalaisia pudisti arvelevasti päätään.