HIRMUTYÖ.

Simon kotikulmalla tehtiin erään syyskuun vaiheilla hirmutyö, joka saattoi rauhallisen paikkakunnan asukkaat kauhun valtaan, ja sitä mukaa kuin se tuli tiedoksi laajemmaltikin, tunsivat ihmiset vilunväreitä selkäpiissään.

* * * * *

... Kurkineva, sen Anttonin appiukko, oli murhattu. Pääkallo isketty kirveellä mäsäksi, äijän omalla kirveellä, jota hän aina käytti mukanaan riihenlämmitysaikana. Äijän huolena oli ollut niinkuin aina ennenkin riihenlämmitys, ja hän oli mennyt, syötyään ehtoollista perheensä parissa, takaisin riiheen, jossa hänellä oli tapana nukkuakin lämmitysaikana... Ukolla tiedettiin olleen rahoja, joita hän aina säilytti matkassaan. Yksinpä silloinkin, kun hän oli riihenlämmitystoimessa, hän käytti niitä mukanaan työnnettyinä mekkonsa ja rintansa väliin vyöhihnan yläpuolelle: siinä ne roikkuivat kaulasta pienessä lujassa pussissa, ja se oli hänen rahansäilytyspaikkansa. Niin kertoi hänen tyttärensä kuulustelussa... Kyseessä on nähtävästi ryöstömurha, sillä kun tytär miehensä Anttonin kehoituksesta oli käynyt hakemassa isäänsä suurukselle, ei tällä, niinkuin myöhemmin todettiin, ollut jäljellä kristuksenkillinkiäkään... Kuka on rikokseen syypää, sitä ei vielä tiedetä... Onko se tehty jo illalla, yöllä vai aamuvarahilla, sitäkään ei tiedetä... Mutta joka tapauksessa on sen tehnyt henkilö, joka tiesi äijällä olevan rahoja ja joka myös tunsi hänen tapansa.

Ukko on murhattu nähtävästi istuvassa asennossa. Riihi näet on kiukaan kohdalla niin matala, että kirvestä ei ole voitu muuten kohottaa sellaiseen valtavaan lyöntiin, että ukko kaiken todennäköisyyden mukaan todettiin poliisikuulustelussa kuolleen yhdestä ainoasta iskusta... Ukko lienee istunut matalalla makuulavitsallaan kiukaan pesän edessä selin oveen, kun hänen oman kirveensä kamara on hirvittävällä voimalla paiskautunut kalloon murskaten päälaen, takaraivon ja otsaluut sirpaleiksi, aivojen ja verimöykkyjen riekaleina singahdellessa riihen maalattialle. Tappavan petkeleen kajahtaessa pääkuoreen ukko on ollut joko laskemassa rahojaan pesän edessä tai syyttämässä kekäleellä piippuaan, joka löydettiin hänen vierestään veren ja aivonsirpaleiden seasta. Minkäänlaisia taistelun jälkiä riihessä ei ole havaittu. Ukko makasi suullaan permannolla.

Onko murhaaja hiipinyt riiheen salaa vai onko hän ensin kaikessa rauhassa pakissut äijän kanssa ja sitten tämän kumartuessa ottamaan tulta piippuunsa salamannopeasti tarttunut kirveeseen? Nämä ovat kysymyksiä, joihin vain murhattu osaisi vastata, mutta toistaiseksi eivät ainakaan elävät ihmiset. Rikos on näin ollen salaperäisyyden verhoomana, mutta toivottavasti ja varmaankin se kerran paljastuu, kun sitä aletaan tutkia oikeudessa.

Epäluulot kyllä kohdistuvat jo nytkin erääseen vissiin henkilöön, jonka nimeä ei vielä tahdota mainita, koska ei haluta häiritä ennenaikaisilla maininnoilla viranomaisten työskentelyä rikoksen selvittämisessä.

Oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta ei ole vielä, tätä kirjoittaessamme, ehditty toimittaa. Kenties sekin tuo jonkinlaista valaistusta tähän kaameaan rikokseen...

* * * * *

Sellainen oli uutinen, jonka kortteeritalon isäntä luki sunnuntaipäivän sanomalehdestä kirkkaana syyskuun aamuna.

Luettuaan uutisen ukko ampaisi keinutuolistaan poikien huoneeseen, jotka vielä nukkuivat, osoitti sormellaan uutista ja jäi silmälasiensa yli tuijottamaan.

— Sinä tietysti tunnet Kurkinevan väen? — sanoi ukko Simolle.

Tunsihan Simo sen, niinkuin naapuritalon torpanväet yleensä ovat tunnettavissa. Hyviä, työteliäitä ihmisiä ovat. Muuta ei Simo voinut heistä sanoa.

— Kuka mahtaa olla se, johon epäluulot ovat kohdistuneet? — arveli ukko edelleen.

Sitä Simo itsekin arvaili eikä voinut päätyä arvailuissaan kehenkään muuhun henkilöön kuin Heikuran Jussiin. Simo muisteli kirkonpaloa varhaisimman lapsuutensa päiviltä ja sitä kammoa, jonka Jussi jo silloin oli herättänyt hänen mielessään raaoilla, jumalattomilla puheillaan.

Hän muisti vielä kuin eilisen päivän sen synkän elokuisen ukkosehtoon, kun he olivat kaikin pirtissä äidin lyykähtäessä istumaan sängyn laidalle ja Jussi lateli ruokottomuuksia salamasta ja ulkona raivoavasta jumalanilmasta, piian ja koko talonväen säikähdyksestä. Ulkona jyrisi kammottava ukkonen, puut ryskivät ja kiemurtelivat luokkina, kaameat salamanlyönnit olivat yhtämittaisia valaisten luonnon ja pirtin, jossa talonväki istui totisena ja äänetönnä. Ainoastaan Jussi maata rötkötti penkillä piippuaan ladaten, ja kun tavallista kirkkaampi salama valaisi pirtin, kohotti hän laiskasti piippuaan salamaa kohden sanoen: »Tuikkaas tulta tohonki, Jumala!» — Vain Heikuran Jussi voi kotikulman miehistä olla mahdollinen epäilty henkilö, hän saattaa olla yhtä raaka teoissaan kuin sanoissaankin — näin päätteli Simo mielessään.

Emäntä ja Naimi tulivat sisälle. He olivat jo lukeneet uutisen.

— Se on hirveätä, — sanoi Naimi.

Simo katsahti kiitollisena häneen. Nyt he taas, äiti ja Naimi, olivat yhtaikaa hänen sydämessään, vaikka Simo juuri äsken oli muistoissaan elänyt kotona ja eli vieläkin.

— On turhaa arvailla syyllistä, kun ei tunne paikkakuntalaisia, — sanoi ukko äskeisten sanojensa päätökseksi. — Vai kuinka, Simo, koska et sinäkään paikkakuntalaisena osaa hiiskua siitä sanaakaan.

Ukon silmät paloivat uteliaisuudesta. Toistenkin katseet riippuivat Simossa, mutta hän oli arka, ja siksi hänen oli helppo hillitä kielensä laulamasta ilmoille arvelujaan. Ja myöhemmin hän oli onnellinen siitä, ettei tullut puhutuksi tyhmyyksiä. Ei sittenkään, vaikka Naimikin pyysi hymyillen häntä valistamaan heitä tässä uteliaassa odotuksessa, Simo tehnyt muuta kuin punastui.

— Ei sitten auta muu kuin odottaa Melkkilän lautamiestä, joka viikolla saapuu kaupunkiin syysmarkkinoille, — lausui ukko. — Häneltä saataneen kuulla lisää tästä konnantyöstä.

Heidän istuutuessaan suurukselle marmatti ukko:

— Taitaa olla vaikea teidän, tulevien pappien, saada nisunjyviä itämään tuommoisten paatuneitten murhamiesten pellossa. Mahtaa semmoinen tehtävä olla ylivoimainen pystyvimmillekin kylväjille hehee — — —

Emäntä ja Naimi eivät yhtyneet ukon pilaan.

— Ei saa pilkata Jumalaa, — kielsi emäntä vakavasti.

Ukko kohotti ärtyneenä päätään.

— Kun puhun noista tulevista papeista, jotka syövät tuossa meidän kanssamme sanaa sanomatta, pilkkaanko minä silloin Jumalaa? Häh?

— Ei saa pilkata ihmisiä sen paremmin kuin Jumalaakaan, — virkkoi Naimi yhtäkkiä kesken kaiken.

Pojat vilkaisivat ihmeissään häneen. He vainusivat hänenkin sanoissaan — niinkuin tavallisesti — piilevän kiusantekoa ja härnäämisen halua heitä kohtaan, mutta niitä niissä ei ollut tällä kertaa. Hän oli aivan tosissaan lausunut sanansa. Siltä ainakin näytti ja tuntui poikien, varsinkin Simon, mielestä, joka samalla muisti äitinsä usein sanoneen hänelle melkein samat sanat: »Ei saa pilkata Jumalaa eikä ihmisiä» tai: »Jumala pudottaa kuuman kiven päällesi, jos pilkkaat häntä.» — Mistä ihmeestä nuo sanat olivat tipahtaneet Naimin huulille? Simon sydämessä hikahti lämmin aalto, ja sen harjalla purjehtivat äiti ja Naimi täydessä rakkaudessa.

Naimin sanat estivät kiusallisen tilanteen jatkumisen. Pojat hymähtelivät tyytyväisinä, emäntä hymyili, mutta Naimi pysyi totisena katsoen tiukasti isäänsä. Ukko purskahti nauruun.

— Se oli nasevasti sanottu, Naimi, — virkkoi hän vihdoin hihittäen. — Sinäpäs katsot ankarasti ja peloittavasti kuin mikäkin totinen jumala. Ei helkkarissa — onko tämäkin taas jumalanpilkkaa?

Hän kääntyi vaimonsa puoleen. Tämä nyökäytti hymyillen.

— Olipas onni, että voitiin hyvissä ajoin lopettaa ateriointi, — sanoi ukko, kun he heti tämän jälkeen nousivat pöydästä. — Ties mitä pilkkaa vielä olisi tullut lörpötellyksi.

Hän läksi kiskotellen talliin, ja pojat kuulivat, hänen palattuaan keittiöön ja vetäessään ajurin kappaa ylleen, hänen pärpättävän emännälleen, että ei suinkaan se mahda olla jumalan pilkkaa ja syntiä, jos hän nyt menee ja istuu kuskipukilleen keskellä sunnuntaipäivää.

* * * * *

Pojat selailivat läksykirjojaan haluttoman ja ikävystyneen näköisinä.

Simon ajatukset pyörivät Kurkinevassa, kotona ja Naimissa. Kalle taas käveli lattialla kirja kädessä siihen kuitenkaan vilkaisematta; enimmäkseen hän salaa vilkuili Simoa, joka istui pöydän ääressä kyynäräisillään katsellen syksyn punertamia vaahteran lehtiä puutarhassa akkunan alla.

Keittiössä emäntä ja Naimi pesivät astioita, sieltä kuului hiljaista kilinää ja kilahtelua. Hetken kuluttua saivat työnsä valmiiksi, ja kuuluivat heti sen jälkeen lähtevän kaupungille, tai kirkkoon.

Kalle tuiskahti vihaisesti. Simo kääntyi päin suu auki, ikäänkuin odottaisi jotain tai aikoisi sanoa jotain.

— No? — kysyi Kalle jatkaen kävelyään.

— Mitä?

— Mitä? Sinähän aioit sanoa jotain.

— En minä, luulin sinulla olevan sanottavaa.

— Ei minulla ole mitään, mutta sinulla näkyy olevan. Sano pois vaan.

Simo hymyili onnellisena.

— Ymmärrätkös sinä, Kalle, sitä, että Naimi ei ole ollut tänä syksynä niin pilkkaavainen kuin aikaisemmin. Tänäänkin hän asettui meidän puolellemme.

— Ymmärrän.

Simo seurasi suurin silmin Kallen edestakaista kävelyä.

— Sanos se minullekin, — pyysi hän melkein kuiskaamalla.

Kalle paiskasi kirjansa pöydälle.

— Etkös sinä sitten ymmärrä sitä, Naimia, ja hänen metkujaan.

Simoa loukkasi Kallen puhetapa: Naimia ja hänen metkujaan! Hän karahti kiukunpunaiseksi kasvoiltaan.

— Älä puhu tuolla lailla tai...

— ... tai sinä rupeat itkeä tillittämään hahhah... Vahinko, ettei Naimi ole näkemässä, hihii...

Simo hyppäsi Kallen kaulukseen, ja kamarissa alkoi nyt ankara kauluspaini. Siinä temmellyksessä kirjat lentelivät lattialle, pöytä ja tuolit kolisivat, kunnes hiljainen ja ujo Simo sai Kallen lopulta vyörytetyksi sänkyyn istuen itse tämän selkään. Molemmat pojat puuskuivat ja läähättivät.

— Mitäkö näkemässä? Sano! Tätäkö Naimin pitäisi olla näkemässä?

— Sinä olet hassu, — sanoi Kalle kömpiessään sängystä Simon hellitettyä otteensa. — Hassu ja rakastunut olet.

Simo katsoi kysyvästi häneen.

— Etkös sinä vieläkään ymmärrä? — sanoi Kalle korjatessaan kravattiaan peilin edessä.

— Puhu selvemmin...

— No, Naimi on rakastunut sinuun. Sen olen huomannut jo aikoja sitten, vaikken ole tullut sanoneeksi sitä sinulle. Luulin sinun käsittävän semmoiset asiat sanomattakin.

— Sinä se hassu olet, — keskeytti Simo kiihkeästi.

— Ei, kyllä se olet sinä. Ja myöskin rakastunut olet, rakastunut juuri Naimiin. Minä ymmärrän nämä tämmöiset asiat, — vaikka äsken jouduinkin häviölle, mutta sinä karasitkin kuin nuoli kaulukseeni. Rakkaus — se sellaisia voimia antaa, niinkuin olet lukenut romaaneista sinäkin.

Simo oli ymmällä mielin. Taisi Kalle puhua sittenkin totta. Ainakin hänen sydämessään oli outo, levoton tunne Naimia kohtaan. Miten sitten Naimin?

— Ei tapella enää. Kättä päälle.

Kalle naurahti.

— Täss' on käsi, joka ei vapise.

— Lähdetään kävelylle, — ehdotti Kalle. — Äskeisen nurjuuttamisen jälkeen tekee raikas ilma hyvää, niinkuin voimistelunopettaja paasaa.

— Lähdetään vaan, mutta odotas ensin silmänräpäys. Täytyy vähän siistiä.

Hän korjaili peilin edessä — niinkuin Kalle äsken — kravattinsa oikeaan asentoon ja harjasi tukkansa.

— No nyt sinä olet oikea sulhasmies, — arvosteli Kalle.

— Ole vait. Sinä olet sittenkin hassu.

— No olen, kun sanot, ja rakastunut myös olen.

Simo katsoi epäluuloisesti häneen. Kalle nauroi.

— Ei, älä pelkää, että se on Naimi. Se on vallan toista maata, hiljainen ja ujo — melkein kuin sinä.

Heidän päästyään portista kadulle Kalle kertoi, että se hänen tyttönsä — tyttökoululainen hänkin muuten — on oikeastaan hänen ensimmäinen rakkautensa. Hän oli kyllä Naimiakin ajatellut aikoinaan, mutta tullut sitten huomaamaan, ettei Naimi ollut hänelle sovelias, — Naimi näet oli liian villi ja iloinen hänelle, joka piti vain hiljaisista ja vakavista — ja heti tämän havainnon tehtyään hän oli sydämessään tuntenut, ettei hän rakastanutkaan Naimia. Simo pitäköön hänet hyvänään. Kallen mielestä Simo ja Naimi vastakohdillaan täydentävät toisiaan — romaaneissahan vakuutetaan vastakohtien tekevän niin —, joten kaikista merkeistä päättäen Naimista ja Simosta tulisi onnellinen pari samoinkuin hänestä ja hänen tytöstään, joka hänelle on ensimmäinen ja viimeinen rakkaus — jos Jumala suo sen, lopetti Kalle.

Simon mielestä tuo oli kauniisti kerrottu. Kumpikin omissa lemmenunelmissaan he rinnakkain kulkivat katuja ja saapuivat kirkkopuistoon tuomiokirkkoa vastapäätä. He istuutuivat penkille kasvot kirkkoa kohden.

Vilpoinen tuuli puhalteli; pudonneet lehdet kahisivat kulkijain jaloissa, ja nurmen nukat näyttivät vielä viimeisiä ihanuuksiaan, melkein hehkuvan vihreitä värejään, mutta vaikka syksy teki tuloaan, oli poikien sydämissä suvi.

Simo katseli kirkkoa.

Mistä johtuu — ajatteli hän —, että vaikka en nyt istukaan kirkossa vaan täällä ulkona puiston penkillä, kuitenkin tuntuu, ikäänkuin istuisin jumalanpalvelusta kuulemassa. Sisässäni soi ja veisaa, niinkuin heleät urut soittaisivat ja joku puhuisi suloisesti, lohduttaisi... Ikäänkuin lempeän, riemuitsevan jumalanpalveluksen huminan Simo tunsi kumpuilevan syvältä sydämestään ja pyrkivän sanoina ja sävelinä huulille.

Hän ihmetteli tätä mielentilaansa. Kalle kai tunsi samaa. Hän kysyi Kallelta. Kalle ei osannut vastata, hän ei sellaista tuntenut.

— Mutta, — lisäsi hän miettivästi, — sinä olet varmasti ensikertaa rakastunut.

— Niin olenkin, — tunnusti Simo. — Mutta niinhän sinäkin kerroit olevasi?

— Niin, minun pitäisi olla, — sanoi Kalle hieman kateellisesti. — Mutta en sittenkään kuule semmoista, mitä sinä kuulet. Minä kuulen aivan toista.

— Mitäs sinä sitten kuulet?

— Kuulen vain maallista lemmensoittoa rinnastani, mutta ei sillä ole mitään tekemistä jumalanpalveluksen kanssa.

Kirkkokansaa alkoi tulvia temppelistä.

— Etköhän sinä sentään tunne kuulevasi väärin? — jatkoi Kalle epäillen.

Simo ei vastannut. Häntä harmitti, että oli ollenkaan tullut paljastaneeksi itseään. Mutta hän oli siitä varma, että hän oli tuntenut kuulevansa lempeän jumalanpalveluksen huminan sydämessään ja oli tuntevinaan vieläkin.

— Katso, tuolla hän tulee, — sanoi Kalle havahduttaen hänet tönäisemällä häntä kylkeen.

Emäntä ja Naimi astelivat siellä muun kirkkoväen mukana. Tultuaan käytävää pitkin poikien kohdalle he pysähtyivät istuutuen samalle penkille huoahtamaan.

Emäntä lähti hetken kuluttua kotiin varoittaen nuoria tulemaan ajoissa päiväkahville.

Kalle puheli luontevasti Naimin kanssa. Simo istui mykkänä ihmetellen ja kadehtien Kallen mukautuvaa suulautta. Simosta tuntui, että Naimi odotti hänenkin ottavan keskusteluun osaa, mutta kun hän yritti työntää sanan ilmoille, se ei päässytkään huulien raosta, se ikäänkuin takertui jo kurkkuun, jota kuivi omituisesti. Vaikka hän aavisti Naimin odottavan ja hänen pitävän sanoa jotain oikein herttaista ja mukavaa, ei hän kuitenkaan saanut puserretuksi hampaittensa välistä muuta kuin joitakin typeryyksiä, joille hän itse heti kiukutteli Naimin nauraessa väkinäisesti.

Oli hyvä, että mukana oli Kalle, joka piti huolen keskustelusta. Mutta äkkiä Kallekin nousi penkiltä.

— Minun täytyy nyt mennä. Koetan ehtiä päiväkahville.

Porthanin puistossa kävelevää koulutyttöä kohden suuntautuivat Kallen askelet. Päästyään tytön kohdalle, joka näkyi odottaneen häntä, hän lähti tämän rinnalla vilkkaasti puhellen kävelemään Uudenmaankatua ylös, nähtävästi Kupittaalle.

Naimi oli katsellut suurin silmin.

— No niin. Emmekös mekin jo lähde?

Simo sävähti epämieluisasti Naimin tylyä äänensävyä, mutta totteli sentään, varsinkin kun sanat tällä hetkellä olivat kuivuneet kurkkuun.

He kulkivat vaiteliaina. Kirkkosillalla Naimi kääntyi katsomaan taakseen Uudenmaankadulle, jonka mäen päällä Kalle ja se tyttö jatkoivat kulkuaan.

— Kallella taitaakin olla heili.

Simo kääntyi Naimin sanat kuultuaan hänen puoleensa. Naimin äänessä ei enää ollut ivaa, se oli iloinen, ja se hiveli Simon korvia kuin ihana soitto.

Nyt avautui Simonkin suu sen verran, että hän osasi puhella välttävästi.

— Anna anteeksi kömpelyyteni ja ujouteni, — sai hän sanotuksi heidän pyörtäessään portista pihalle.

Naimin sanat hyväilivät Simoa hänen sanoessaan:

— Ne ovat autettavissa ja silitettävissä, kummatkin.

Heidän tultuaan eteiseen Naimi kääntyi silmästä silmään Simoon kuiskaten puoliavoimien huultensa välistä:

— Sinä olet kultainen poika, sittenkin...

Simon päätä huimasi. Ensikerran elämässään hän oli joutunut näin läheltä katsomaan nuorta, kaunista tyttöä kasvoista kasvoihin, ja päällepäätteeksi tyttöä, jota hän rakasti.

Hän koetti tavoittaa tyttöä, mutta samassa tämä avasi oven keittiöön livahtaen sinne, ja vain hänen iloinen naurunsa helisi Simon korviin.

* * * * *

Isä saapuikin syysmarkkinoille, ja kortteeritalon isäntä otti hänet heti kuulusteltavakseen.

— Paikalla pidetyn poliisikuulustelun nojalla ei ole saatu selville juuri sen valaisevampaa, kuin mitä siitä on ollut lehdessä.

— Jos lautamies kertoisi tarkemmin tuosta poliisikuulustelusta, — sanoi isäntä.

Melkkilä karisti kurkkuaan.

— Miksen, hm. Asia on sillä lailla, että kun ukkoa ei alkanut kuulua suuruksellekaan, tytär tuli levottomaksi ja kehoitti miestään menemään katsomaan, olisiko ukolle tullut jokin vahinko tai muu sellainen. — »Mene itse», oli tällöin mies sanonut. — No tytär menee, ja siellä kiukaan vieressä makaa äijä pääkallo murskana.

— Kukas on, se johon epäluulot ovat kohdistuneet? — kiirehti isäntä kysymään.

— Anttoni, Kurkinevan vävy ja sen tyttären mies.

— Anttoniko! — huudahtaa Simo. — Ja minä kun luulin, että se olisi —

Hän menee yhtäkkiä hämilleen huomatessaan kaikkien katseiden kiinnittyvän häneen.

— Kuka? — tutkaisee isä.

Simo säikähtää isän vakavaa katsetta eikä uskalla jatkaa.

— No niin, Simo, parempi on, ettet puhele ajattelemattomia, — sanoo isä. — Poliisikuulustelussa on tullut ilmoille seikkoja, jotka tavallaan johtavat epäluulot Anttoniin. Kurkinevan ukko ja Anttoni olivat eläneet kränäväleissä. Anttoni nähkääs olisi mielellään ollut isäntä torpassa, mutta äijäpäs ei suostunut siihen. Piti komennon omissa känsäisissä käsissään.

— Mutta nuo ovat mielestäni perin löyhiä epäluulon perusteita siihen hirmutekoon, johon häntä epäillään syylliseksi, — tuumii isäntä.

— Malttakaa, malttakaa, kun kerron lisää. Illan ja aamun välillä, joiden kuluessa rikos tehtiin, oli Anttoni ollut kotoa poissa, niinkuin on saatu selville. Hän ei kielläkään sitä, mutta sanoo vasta aamuhämärissä lähteneensä ulos.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, — arvelee isäntä.

— Anttonin vaimo taas, kysyttäessä, sanoo nukkuneensa sinä yönä niin sikeästi, ettei ollut kuullut, että Anttoni olisi ollut ulkona laisinkaan, jollei hän olisi nähnyt miehensä palaavan metsästä luodikko olalla.

Simo heristää korviaan, ja jokin epämieluisa muisto on nousemassa hänen mieleensä.

— Oliko Anttoni ollut linnustamassa?

— Oli, ainakin väitti olleensa. Sanoo vähää ennen päivännousua, kun metsot ja teeret kokoontuvat riihen ja metsän väliselle kaurapellolle syömään, lähteneensä niitä kaahittelemaan, mutta palanneensa tyhjin käsin, niinkuin tavallisesti — hän onkin muuten aina valitellut sitä, ettei ole koskaan pystynyt appensa verroille linnustamisessa.

Simon muistin komeroista sukeltaa nyt esille heinänaikainen krapu- ja sorsastusretki joitakin vuosia sitten. Kuva kirkastuu, ja hän muistaa sen nyt yhtäkkiä selvästi: karkean kirotulvan ladon takaa ja sitten Anttonin hurjistuneen muodon ladon ovella...

— Muuten on Anttoni tunnettu kulmakunnalla siivoksi ja tasaiseksi mieheksi, — jatkaa isä. — Ja siksi ei tositeossa uskotakaan häntä syylliseksi, vaikka hän toistaiseksi onkin pidätetty.

— Ei Anttoni ole siivo ja tasainen mies, — sanoo Simo jäykästi.

Toiset katsahtavat kummastuneina häneen.

— Mistäs sinä tiedät, — sanoo isä ankarasti. — Ei pidä puhua asioista, joita ei ymmärrä.

— Tiedän minä, — alkaa Simo, mutta peläten toisten nauravan, jos kertoisi, mitä tuona kesäyönä tapahtui ladossa ja joen liepeillä, vaikenee kesken. Naimi katselee Simoa ensin uteliaasti ja sitten, kun siitä ei tule sen valmiimpaa tälläkään kertaa, puolittain pilkallisesti, ja Simo painaa katseensa lattiaan. Hän ei halua tulla naurunalaiseksi.

— Äkkipikainen Anttoni on kylläkin, — selittää isä. — Mutta häijyksi ja pahaksi ei häntä voida sanoa.

* * * * *

Jäätyään kahden kesken isän kanssa Simo kertoo, mitä silloin kesäyönä oli sattunut hänelle ja Matille.

Isä tulee miettiväksi eikä hiisku pitkään toviin sanaakaan.

— No? — kysyy Simo kärsimättömästi.

— Älä ajattele tämmöisiä asioita. Ajattele vain läksyjäsi. Sinulla on neljäs luokka menossa, ja olet sanonut sitä vaikeammaksi kuin edellisiä.

Sitten isä arvelee, että se silloinen Anttonin käytös voi olla yhtä hyvin metsästysintohimon kuin äkkipikaisuuden synnyttämä, ja että sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä, ei edes viittaavaa merkitystä tähän tekoon, josta nyt epäilykset ovat langenneet Anttoniin.

— Ketä sinä ensin luulit epäiltävän? — kysyy isä hetken kuluttua, — Kerro minulle.

— Teille minä sen kyllä sanon. Heikuran Jussia minä ajattelin.

Isä pudistaa päätään.

— Heikuran Jussia?

— Niin, hän on puheissaan niin raaka, että voisi odottaa häneltä mitä tahansa.

— Hän on ollut, mutta hän on muuttunut, tullut hiljaisemmaksi ja sopuisemmaksi. Ja tiedätkös mitä. Hän koettaa nyt kaikin voimin hillitä väkivaltaista luontoaan ja tämä johtuu vain siitä, — niinkuin Heikki on minulle kertonut salaisuutena —, että kansakoulunopettajan pikkuinen rouva kerran antoi Jussille terveellistä opetusta, ja lisäksi on hänellä kova akka, joka kuranssaa häntä.

* * * * *

Samojen syysmarkkinain aikana isä osti kellosepältä Simolle pienen hopeakuorisen Tobias-ankkurin.

Simo tunsi jo olevansa aikamies. Olihan hänellä nyt kello niinkuin useimmilla toisillakin pojilla, ja kaiken lisäksi hän vielä ennen joulua pääsi ripillekin. Ensikerran elämässään hän tällöin sai maistaa viiniä, eikä se hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.

Naimi oli tullut Melkkilään seuraavana kesänä pariksi viikoksi.

Äiti tuntui pitävän Naimista paljon. Samoin isä. Heitä viehätti hänen vilkkautensa.

Simo muistaa tältä ajalta varsinkin ensimmäisen päivällisen Melkkilässä. Äiti ei olisi tahtonut tulla yhdessä syömään.

— Minä passaan teitä, — oli äiti sanonut.

— Ei sovi, — oli Naimi vastannut. — Antakaa minun passata sillä ehdolla, että täti tulee pöytään ja minä myöskin.

Äiti tuli lopultakin pöytään. Pöydässä oli myös lusikat. Kun oli syöty patapaistit, Naimi alkoi korjata matalat lautaset, mutta silloin äiti säikähti:

— Mitäs sinä nyt teet, Naimi?

— Sen, miltä näyttää. Liemen tai makean sopan vuoro on kai nyt?

— Rakas lapsi. Meillä ei ole syviä lautasia...

— No ei haittaa mitään, — sanoi Naimi reippaasti, jättäen matalat lautaset korjaamatta. — Syödään sitten yhteisestä vadista.

— Niin me ollaan aina ennenkin tehty, — sanoi isä nauraen. — Ei me osata olla niin laareja näissä ruokakomennoissa, että syviä lautasia.

Äiti aikoi nousta pöydästä, noutaakseen kokkareliemen pakarista, mutta Naimi sanoi:

— Kun minä nyt kerran olen emäntänä, niin täytän tehtäväni myöskin.

Joka tapauksessa Naimi valloitti äidin ja isän suosion. Niin reipas ja vilkas hän oli, että äiti usein muisteli mielihyvällä hänen oleskeluaan Melkkilässä.

* * * * *

Entä Helvi, Simon entinen uskottu?

Simo oli tavannut hänet kesä- ja joululomiensa aikoina, mutta oli tavallaan unohtanut hänet.

Vain jonkin kerran he olivat puhelleet keskenään Simon tulevasta toimesta ja yhteisistä muistelmistaan.

Kun Helvi sinä kesänä, jolloin Naimi oli ollut Melkkilässä, aloitti puheen Simon papillisesta urasta, Simo keskeytti hänet jyrkästi:

— Älä viitsi.

Helvi katsoi kummastuneena häneen.

— Sinä olet muuttunut.

— Entäpä sitten?

— Sinä olet rakastunut, Simo.

— Vai niin, kehenkä sitten?

— Siihen Naimiin.

Simo sanoi, tylymmällä äänellä kuin olisi tahtonut:

— Mitäs se muille kuuluu? Vai koskeeko se sinuun?

Simon mieleen oli yhtäkkiä johtunut, lausuessaan nuo sanat Helville, se likainen juttu, jonka Kalle kerran yöllä vuosia sitten oli hänelle kertonut. Mistä se nyt tunkikaan hänen muistiinsa. Hän häpesi sanojaan katuen niitä heti, kun oli ne lausunut.

— Ei suinkaan, omapa on asiasi, — sanoi Helvi ääni värähtäen ja poistui.

Simon teki mieli lähteä hänen jälkeensä ja sanoa, ettei ollut tarkoittanut pahaa ja loukkaavaa, mutta hidasverisyytensä esti hänet panemasta aikomustaan täytäntöön.