ETEENPÄIN OPIN TIELLÄ.

1.

Simolla oli äidin ja isän seurassa saapuessaan lyseon sisäänpääsytutkintoon mukanaan kansakoulun päästötodistus ja päässään yhtä ja toista tietoviisautta.

Pyrkijöitä oli paljon. Kaikki eivät tulleet hyväksytyiksi, mutta Simo tuli. Orpana-Kallekin oli kuuntelemassa, kun rehtori julisti juhlasalissa hyväksyttyjen nimet.

— Miltäs tuntuu nyt lyseolaisena oleminen? — kysyi Kalle Simolta käytävässä.

Simo sanoi, ettei se hänestä tunnu sen kummemmalta kuin että kova korkea kaulus ei oikein taida olla terveellinen hänen kaulalleen, se pusertaa ja panee hikoilemaan. Kalle nauroi sanoen siihen tottuvan. Rehtori, joka oli menossa kansliaansa, pysähtyi.

— No mikäs tästä pojasta sitten oikein tehdään? — kysyi hän Simon vanhemmilta, jotka seisoivat poikien parissa.

Äiti vilkaisi isään, mutta tämä seisoi osaamatta vastata näin äkilliseen kysymykseen. Silloin äiti niiasi vastaten:

— Henoh, pappi, kuinkas sitten muuta.

Rehtori naurahti.

— Niin tietysti. No koetetaan sitten leipoa sinusta pappi, äitisi toivomuksen mukaan. Siinä vieressäsi on toinenkin papinkokelas, jos oikein arvaan, tuo Jalkalan Kalle, hehee...

Niillä sanoilla oli Simon elämänura viitoitettu. Papiksi vaan hehee, niinkuin rehtorikin sanoi. Simon mieltä ei siinä asiassa kysytty, mutta jos olisi kysytty, niin hän olisi valinnut juuri saman uran.

Pappihan on kaiken alku ja loppu, ja papin toimi miellytti Simoa.

Oli ihmeellistä, että Simosta, joka lapsuudestaan alkaen oli oppinut pelkäämään Jumalaa eikä rakastamaan, nyt tulisi pappi, jonka tehtävänä olisi lohduttaa ja virkistää ihmisiä, mutta hän tahtoi koettaa olla yksi kaikkein vähäpätöisimmistä Herran viinamäen työskentelijöistä, niinkuin hän oli luvannut Helvillekin.

Hän tahtoi myöskin oppia rakastamaan Jumalaa, jolta kaikkinainen hyvä ihmislapsille tulee.

* * * * *

Simo oli nyt lyseolainen.

Vaikka hän oli sanonut Kallelle keväällä, ettei tämä olo tunnu hänestä sen ihmeellisemmältä kuin, että kaulus vähän kiristää, alkoi se sittenkin nostattaa rintaa sitä mukaa, kuin syksy ja lähdön aika lähestyi.

Mutta samalla tuntui sangen oudolta ajatellessa, että oli lähdettävä kotoa ja jätettävä äiti, isä, sisaret ja veljet. Ja Heikki ja opettaja ja opettajan rouva.

Jo paljon ennen elokuun loppua hänestä tuntui, ikäänkuin silmiinsä olisi silloin tällöin laskenut sumua ajatusten kääntyessä edessäoleviin aikoihin, ja niissä ne enimmäkseen askartelivat, mitä lähemmä ehti lähtöpäivä.

Nyt kun hän oli päässyt toivomustensa ensimmäiseen määrään, hän tunsi olonsa epävarmaksi. Miten hän jaksaisi kestää siellä yksin ja omin avuin? Häntä jo melkein kadutti, että niin väenväkisin oli tahtonut lyseoon. Olisi pysynyt vaan täällä kotona, näillä rakkailla jokirannoilla ja pelloilla, elänyt täällä ikänsä ja kuollut kuolemansa. Niin olisi säilynyt rauha rinnassa, varmuus mielessä ja hyvä tahto sydämessä, kun sen sijaan nyt on edessä levottomuus ja epävarmuus.

Kun lähdön hetki oli käsissä, oli Simo niin ikävänsä vallassa, ettei ollut saada sanaa suustaan. Kartanolla seisoi hevonen valjastettuna rattaiden eteen, joiden perällä Simon tavarat olivat köytettyinä. Heikki piteli hevosta. Isä, joka kyyditsisi hänet asemalle, tulisi kohta kamaristaan.

Oli vielä varhainen huomenhetki.

Ilma väreili ja ikäänkuin savusi auringon kirkkaissa säteissä. Talon ympärillä kasvavat puut lepattivat hiljalleen viriävässä tuulessa, joka kantoi kerallaan kosken kohua ja läheisen, niitetyn apilapellon tuoksuja.

Simo kadehti niitä, jotka saivat jäädä tänne. Seisoessaan kuistilla äidin, siskojen ja veljien kanssa isää odottaen hän jo rupesi toivomaan, että isä viimetingassa sanoisi, että mitäs, jos sinä, Simo, et sittenkään lähtisi sinne lyseoon, pysyisit vain täällä kotona maata tonkimassa minun laillani ja esi-isiesi lailla. Jos isä vain sanoisi noin, niin hän varmasti suostuisi olemaan lähtemättä.

Mutta kun isä tuli ja oli koetellut, olivatko hevosen rinnustimet ja länget ja vatsavyöt oikein asetetut, sanoikin hän vain:

— Jahaa. Jos sitten lähdettäisiin.

Silloin pakkasi ikävä Simon kurkkuun, se ikäänkuin salpasi sen, hän nieli ja nieli, kunnes sai työnnetyksi esiinpyrkivät kyynelet takaisin.

— Mene nyt Jumala silmiesi edessä, — hyvästeli äiti, jonka ääni myös vapisi.

Simo sijoittautui isän viereen. Siskot ja veljet kirmaisivat hevosen rinnalla äidin jäädessä kartanoveräjälle katsomaan poistuvia sumein silmin.

Maantielle ehdittyä isä läiskäytti ohjien perillä tammaa lautasille, se läksi pyyhältämään ripeätä ravia, ja siskot ja veljet, jotka läähättäen juoksivat rinnalla, jäivät jälkeen toinen toisensa perästä. Tuossa vilahti ohi toe ja myllynruuhi, kosken pienet saaret jäivät jälkeen, suvannossa uiskenteleva sorsa, rantaliejussa ja kaislikossa ylenevät nipukat ja lumpeet, krapu- ja onkimatkojen muistot — kaikki ne jäivät jälkeen ja taakse. Haikeus kasvoi hänen sydämessään niin suureksi, että hänen piti katsella taakseen vielä, niin kauan kuin oli aikaa, ennenkuin tienmutka estäisi näkemästä.

Hän näki pihaveräjällä seisovan äitinsä viemässä esiliinaa silmilleen, näki siskot ja veljet palailemassa kotiin — näki yhdellä silmäyksellä koko rakkaan kodin koskineen, peltoineen. Hänen tähänastinen elämänsä vierähti siinä hänen ohitseen, jäi hänen taakseen. Ne rajapyykit, joiden välillä se oli liikkunut ilossa ja rauhassa, häipyivät todellisuudessa pois hänen elämästään, mutta eivät hänen muististaan, jossa ne päinvastoin kasvoivat saaden sitä ihanampia muotoja, mitä useampia vuosia liittyi toinen toiseensa. Hänen elämänsä oli kulunut tähän asti näillä rakkailla rannoilla, ja vavisten hän astui niiden uusien, tuntemattomien rajapyykkien sisälle, jotka maailmalta käsin ennenpitkää sulkisivat hänet piiriinsä.

Hän ei jaksanut kauempaa, kyynel tipahti silmistä, tipahti toinen, kolmas... Isä huomasi sen, mutta ei puhunut sanaakaan, ei lohduttanut, ei moittinut. Sitten vasta kun he ajoivat kirkkomaan ohi, jossa palon jälkeen kohosi entistä upeampi temppeli, hän vilkaisi miettivästi Simoon.

— Ei ollut yhtään hullummin sanottu, — sanoi hän.

Simo katsoi kysyvästi isää.

— Mikäkö? No, tietysti se äidin vastaus rehtorille silloin keväällä. Kai muistat sen?

Simo muisti hyvinkin.

— Ajatteles, poika, sitä paikkaa, että joskus valmiina pastorina saarnaat meidän omassa kirkossamme. Se se vasta olisi jotain.

Simon mieli kirkastui, ja tästä suuresta, pyhästä asiasta riitti heille puhelemista ja pohtimista niin, että Simo unohti surunsa, ja kun se jälleen sukelsi mieleen, olivat he jo ehtineet asemalle, johon juna kohta porhalsi.

Oli sovittu niin, että pojat lähtisivät samassa junassa, koska kerran heillä tulisi olemaan yhteinen kortteerikin kaupungissa erään tuttavan talonomistajan luona. Kalle oli asunut edellisetkin lyseovuotensa samassa perheessä, ja hänen toverikseen oli luvattu ottaa Simo, kun Melkkilä oli keväällä puhunut.

Kalle oli astunut junaan edelliseltä asemalta. Poika seisoi vaunun portailla junan puhkuessa asemalle ja auttoi Simon tavaroita sisälle vaunuun. Simo näki isänsä astuvan hevosen luo ja alkavan irroitella riimunvartta puomin renkaasta, mutta samassa juna nytkähti liikkeelle, ja sinne jäi isäkin — viimeinen side, joka häntä vielä yhdisti kotiin. Sekin nyt katkesi. Nyt ei ollut enää mitään jäljellä, ja äskeinen yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi Simon uudelleen. Hän painui akkunaa vasten tuijotellen ikävissään ulos.

Kalle vilkuili häneen uteliaasti. Lopulta nyhjäisi häntä kyynärpäästä.

— Sinulla taitaa olla ikävä?

Simo ei viitsinyt vastata. Hänestä Kallen ääni oli ollut pilkallinen.

— Noo, ei se ole mikään ihme, että on ikävä, — jatkoi Kalle.

Yhä akkunan pieleen painuneena Simo kysyi: — Eikös sinulla sitten ole?

— Ei minulla ole enää, mutta mukulana oli minullakin.

Nyt vaikeni Simo kokonaan.

* * * * *

Yöllä hän valvoi myöhään. Uudessa ympäristössä ja vieraiden ihmisten parissa ei uni tahtonut tulla.

Hänellä oli oma, itsesepittämänsä ehtoosiunaus, jonka hän luki kolmeen kertaan. Se rukous ja siunaus oli aina ennen tepsinyt, se oli hänen omasta mielestään kaunis ja ihana, ja se kuului näin: »Oi Herra Jeesus Kristus! Yksinomaan Sinun käsiisi annan minä omaiseni ja itseni, onnemme, terveytemme, menestyksemme, tulevaisuutemme, kaikkemme. Minä kiitän Sinua kaikesta, mitä Sinä ollut ja suonut meille olet; ole vastakin meidän kanssamme, Sinä joka kaikki voit, haluat ja tahdot meidän kaikkinaiseksi parhaaksemme, onneksemme ja ikuiseksi autuudeksemme kääntää, ohjata ja johtaa. Tee minusta hyvä poika — (ja pappi, lisäsi hän tällä kertaa) —, siunaa minun työni ja koulunkäyntini. Anna minulle anteeksi, mitä minä Sinua, äitiä, isää ja muita omaisiani sekä lähimmäisiäni vastaan rikkonut olen tunteilla, ajatuksilla, sanoilla ja teoilla. Ole armollinen meille ja meidän sieluillemme nyt ja aina iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen.» Ja joka kerta kun hän luki tämän, hän kokosi rakkaimpansa, joiden puolesta hän tässä rukoili, sielunsa silmien eteen.

Kun hän rupesi lukemaan tätä neljänteen kertaan, vuotivat viljavat vedet hänen silmistään, ja hän itki itsensä nukuksiin.

2.

Ensimmäisinä viikkoina hän kuljeskeli koulutyön päätyttyä kaupungin mäillä ja vuorilla tähyillen sinnepäin, missä tiesi rakkaan Melkkilän sijaitsevan. Sinne oli linnuntietä kuuden-seitsemän penikulman matka, mutta sielunsa silmillä hän näki kotinsa aivan selvästi... Näki äidin hyörivän ehtooaskareissa, siskojen ja veljien pelmuavan kartanolla, isän palailevan kauramailta ja Heikin ja... näkipä lauantaisin saunankin siinä joen rannalla lämpiävän, kuuli vihtojen läiskeen ja kivien sihinän löylyä heitettäessä...

Kalle kohautteli hartioitaan nähdessään Simon yhä kuljeksivan kotimuisteloissa.

— Sinulla kestää penikkatauti kauan, — hän huomautteli usein, vallankin heidän maatessaan samassa sängyssä ja Simon piehtaroidessa unettomana.

— Anna kestää vaan. Se on kai minun asiani.

Kalle purskahti nauruun.

— Sinun asiasi, tietysti. Jokaisella on omat asiansa, siis täytyy sullakin olla sellainen. Muuan meidän luokkalainen kertoi muuten tänään hauskan jutun, jossa jokaisella — herralla, rouvalla ja piialla — oli oma asiansa.

— Mikäs juttu se sitten oli?

— Se oli vaan sellainen, että rouva oli huomannut piian olevan pikkusiin päin kertoen siitä herralle, joka sanoi, että se oli piian asia. — »Mutta sanotaan, että hän on sinusta», virkkoi rouva tällöin. — »No, se on minun asiani», sanoi herra. — »Mutta minä panen sen piian pois meiltä», uhkaili rouva. — »No, se taas on sinun asiasi», vastasi herra. — Sen pituinen se. Ja nyt hyvää yötä.

Kalle painoi päänsä peiton alle, ja Simo tunsi, kuinka hän nauraa hytkytteli edelleen. Simo katseli suurin, kummastunein silmin kuuta, joka paistoi syyskuun taivaalta suoraan kamariin, hän melkein punastui sen edessä alkaen hädissään jupista ehtoosiunaustaan.

Peitto liikahti, ja Kallen pää ilmautui näkyviin.

— Mitäs ihmettä sinä supiset ja sipiset? Olen ollut kuulevinani ennenkin ehtoisin sinun pitävän tuota peliäsi. Mitä se on?

Simo ei voinut olla rehellisesti vastaamatta:

— Siunaan vain tässä omaiseni ja itseni uneen. Se on samalla rukous pahoja voimia vastaan.

Hän ei olisi kehdannut tunnustaa tätä päivällä, mutta yöllä, kun hiljaisuus oli suuri ja hiiskumaton, tuli häneen ihmeellinen rohkeus.

Kalle yritti ensin nauraa, mutta sitten hän pyysi:

— Onko se jokin erikoinen, jota ei löydy ehtoosiunausten joukossa?

— On, se on minun tekemäni.

Kalle kohoutui kyynäspäälleen.

— Ohoh. Lues se minullekin.

Simo ujostui yhtäkkiä, mutta sai sen luetuksi kumminkin. Kalle kuunteli hiljaa, ja kun Simo oli lopettanut, ei hän puhunut enää sanaakaan.

— Sinä et saa tehdä pilkkaa minusta, — sanoi Simo vihdoin.

Kalle kääntyi selittäin häneen. Simo kuunteli, nauroiko Kalle. Kohta Simo sitten nukahtikin.

Seuraavana aamuna Kalle kouluunmenossa sanoi Simolle:

— Sinä taidat olla parempi papinkokelas kuin minä.

Simon mielestä ei Kallen sanoissa soinut pilkkaa, jota hän yhä pelkäsi. Pikemmin niistä uhosi alakuloisuus.

He kulkivat pitkin Läntistä Rantakatua.

Ilmassa ja luonnossa oli jo syksyn tuntua ja väriä. Aurajoen savisella pinnalla kohahteli kylmiä vihurinpuuskia. Vartiovuoren puistossa vuorottelivat kellastuneet lehdet kilvan vielä kesänvehreiden lehtien ohella, ja katu kopisi poikien askelten alla niinkuin jo aavistellen syksyn routaa.

Simo aikoi kysyä, mitä Kalle tarkoitti noilla sanoillaan, mutta heidän kerittyään alisillan kohdalle liittyi seuraan toisia kouluunmenijöitä, ja kysymys jäi tekemättä siltä päivältä ja seuraaviltakin. Simo oli liian ujo ja Kalle liian vaihtelevainen luonteeltaan. Kun Kalle ei enää puuttunut tähän asiaan sen koommin, sulkeutui Simo kuoreensa. Mutta Simolla oli sentään se tunto mielessään, että hän tämän jälkeen oli saanut Kallesta toverin, joka ei enää ivailisi häntä, vaan ymmärtäisi.

Ja kun tämä oli selvinnyt Simolle, hän vähitellen vapautui koti-ikävästäänkin. Sitäpaitsi ikävä unohtui osaksi läksyjen lukemisessakin, jotka tosin oli pian luettu, niin että iltaa jäi vielä tähteeksi pitkältikin. Kalle tuli hänelle avuksi. Hän ehdotti, että menisivät lainaamaan kansankirjastosta kirjoja. Niitä lukemalla saa varmasti kulumaan aikansa — siellä on niitä joka lajia ja laatua: romaaneita, seikkailukirjoja, runoteoksia — mitä vain.

Nyt Simolla ei enää ollut ikävä. Kun läksyt oli luettu, otettiin muut kirjat käsille ja luettiin puoliyöhön asti, kunnes emäntä tuli toruen ja puhalsi lampun sammuksiin, mutta milloinkaan Simo nytkään ei laiminlyönyt ehtoosiunauksensa lukemista, vaikka siinä tällöin tavallisesti heiluivat punanahkojen tomahawkit ja rapisivat valkoisten metsästäjäin tarkasti ampumat rihlakuulat.

Mutta joka talvi ja joka syksy, palattuaan joulu- ja kesälomaltaan kaupunkiin, hän kuljeskeli kuin unissaan pari ensimmäistä viikkoa. Koti-ikävä piti häntä lumoissaan. Se oli hänen säännöllinen uhrinsa kodille ja kotiseudulle; siitä hän ei päässyt ja se seurasi häntä vielä täysikäisenäkin.

* * * * *

Isäntäväkikin huomasi Simon levottoman ikävyyden hänen kotoa palattuaan, ja varsinkin huomasi sen talon tytär, tyttökoulua käyvä Naimi.

Syödessä riitti siitä puheen ja ilon aihetta Naimille. Toiset eivät viitsineet ottaa siihen osaa, mutta Naimi oli sitä väsymättömämpi. Hänhän oli kaupunkilaislapsi, ja hänestä, joka itse oli vilkas ja notkea, oli hauskaa kiusoitella kömpelöitä maalaispoikia.

— No, Simo, — puheli Naimi, veitikan karehtiessa suupielissä. — Vielä puuttuu parista viikosta joku päivä vai kuinka?

Simo painoi päänsä lautasensa yli vastaamatta.

Toiset hymähtelivät.

— Älä viitsi! — koetti rouva estää Naimia, ja kääntyen Simon puoleen hän sanoi:

— Älä välitä, Simo, Naimin turinoista, hänhän on semmoinen...

— Mimmoinen, mimmoinen, mamma-kulta? — tiukkasi tyttö.

— Semmoinen tuuliviiri ja suunsoittaja, joka puhuu mitä tuuli suuhun tuo.

— Hyi mamma sinua! Etpäs sinä juuri kaunistele tytärtäsi.

— Tuuliviiri sinä olet, — vahvisti ukko lautasensa takaa.

— Siinä toinen hyväkäs! Mutta sinulta, Simo, kysyn nyt minä, että yhäkö sulla on mammaasi ikävä?

— Ei minulla ole mammaa, — sanoi Simo jäykästi, nostamatta katsettaan. — Minulla on vain äiti.

— Vai ei sinulla ole mammaa. Mutta nosta toki silmäsi taivasta päin ja minua päin, että näen, vuotavatko kyyneleet silmistäsi ikävästä saada nähdä äitiäsi... Voivoi sentään, mitä minä näen: yhden suuren kyyneleen. Pitäisi kirjoittaa mamma-äidille, että Simo potee raskasmielisyyttä... Etkös sinä ottaisi ja kirjoittaisi, Kalle.

— En viitsi, — sanoi Kalle. — Mutta kirjoita sinä itse, koska sinulla on niin kova halu muutenkin lohduttaa Simoa.

— No, kakarat, olkaa siivolla! — jorautti ukko. — Älkää alkako siinä nyt taas riidellä kesken syönnin.

Kallella ja Naimilla oli hyvä halu näykkiä toisiaan. Kallea harmitti Naimin nenäkäs ja ylimielinen käytöstapa häntä itseään ja Simoa kohtaan ja ennen kaikkea se, että Naimi vain harvoin viime talvena oli tullut luistelemaan hänen kanssaan, vaikka hän usein oli kärttänyt Naimia mukaansa. Naimi oli kyllä ollut joka ilta siellä, mutta tavallisimmin ylempiluokkalaisten seurassa. Ja keväällä, kun jäät olivat lähteneet ja puistojen puut ruvenneet tekemään lehtisilmuja, Naimi iltaisin käveli milloin minkin yläluokkalaisen rinnalla ja vain aniharvoin hänen rinnallaan — ja nekin kerrat kuin armosta vain.

— Riidellä! — sanoi Naimi. — Rakkautta tämä on minun ja Kallen välinen sananvaihto.

— Peijakas, vai rakkautta.

Naimi taputti ukkoa karvaiselle poskelle.

— Älä suutu, pappa-kulta.

Ukko hymyili leveästi.

— Mikäs sinuun voi suuttua. Hupakko olet ja tuuliviiri.

— Oikea tuuliviiri hän onkin, — sanoi Kalle. — Pieni tuulenhenkäys vain, ja kohta se kääntyy myötätuuleen.

— Luuletkos, että aina käännyn myötätuuleen, — sanoi Naimi. — Ohoh, jos niikseen tulee, saatan minä kääntyä vastatuuleenkin, — vallankin jos tuulenhenkäys on epämiellyttävä.

Vanhemmat nauroivat, ja ukko lausui Kallelle:

— Älä lähde hänen kanssaan kilpasille. Se on sama kuin lähtisit tuulen kanssa kilvoittelemaan — helmat siinä vaan liehuvat ja jalat väsyvät.

— Se on varma se, — sanoi Naimi pöydästä noustua. — Koetas ottaa kiinni, jos voit.

Äiti katsoi paheksuvasti Naimia, joka nyrpisti vastaukseksi nenäänsä jatkaen:

— Minä tiedän, että Kalle kävelisi rinnallani hyvin, hyvin mielellään. Ja ottaisi myös minut kiinni, jos vain voisi ja uskaltaisi. Eikös niin, Kalle?

Kalle paiskasi kiukustuneena oven kiinni, vetäytyessään Simon kanssa omaan huoneeseensa, mutta oven takana helisi tytön iloinen nauru. Lukemisesta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään. Simo istui koti-ikävissään, Kalle murjotteli muuten vain, harmissaan tytölle.

Isännän lähdettyä toimeensa issikkakuskipukilleen ja emännän asioilleen ei poikien huoneeseen kuulunut pitkään aikaan muuta kuin hiljaista lukemisen hyrinää viereisestä kamarista. Naimi siellä luki läksyjään.

Kallea kismitti Naimin yliolkaisuus, mutta mitä enemmän hän kuunteli Naimin hyrinää, sitä nopeammin rupesi hänen mielensä sulamaan. Ja kun Naimi lopuksi paiskasi kirjansa pöydälle, niin että rasahti, niin rasahti sykähtäen myös Kallen sydämessä. Naimin kamarista alkoi nyt kuulua iloista laulunhyräilyä, ja hetken kuluttua Naimi ilmaantui kynnykselle.

— Kas poikia, jotka istuvat totisina ja juhlallisina kuin kirkossa.

Simo pysyi sanattomana. Kalle koetti olla vihaisen ja loukatun näköinen sanoessaan:

— Me emme ole vielä lukeneet läksyjämme.

— Mutta minä olen, — sanoi Naimi, ilkamoiden katsellen toisesta toiseen. — Simoa pukee tuommoinen äänettömyys, se tekee hänet niin viisaan ja miettivän näköiseksi.

Simo murahti.

— Sinäpäs muriset kuin karhu, — jatkoi kiusanhengetär.

— Etkö sinä voi jättää minua rauhaan, — sanoi Simo karahtaen punaiseksi.

— Herra varjelkoon! Sullapas taitaa olla lällä lähellä.

Hän poistui eteiseen, jonne Kallen silmät pälyilivät levottomina ja odottavina. Naimi raotti ovea, hänellä oli kappa yllään ja vallaton nauru huulillaan.

— Tule, Kalle, ja mennään yhdessä kävelemään. Jätetään Simo yksikseen. Minä en kestä nähdä ison pojan itkemistä.

Kalle yritti panna vastaan, vaikka sydämessä lauloivatkin satakielet ja kaikki taivaan sulosäveliset piipittäjät. Hänellä oli läksyjen luku vielä kesken, sanoi hän, muuten hän kyllä olisi lähtenyt.

— Minä en rupea itkemään, — sanoi tyttö ylpeästi. — Tulet jos tulet; uskallan minä lähteä yksinkin ja seuraa saan, kuinka paljon vain haluan. Ja Simo itkeköön minunkin puolestani. Hyvästi.

Hän niiasi veikistellen painaessaan ovea lukkoon.

Kalle heitti kirjansa pöydälle rynnäten eteiseen.

— Odota, Naimi! — huusi hän. — Minä tulen...

Simo hengähti helpotuksesta jäätyään yksin, omaan rauhaansa.

Simo ei voinut saada päähänsä sitä, miksi Naimi oli hänen pahin ja oikeastaan ainoa kiusaajansa, Naimi, joka hänestä oli maailman kaunein tyttö: sellaiset suuret, loistavan ruskeat silmät ja ruskea palmikko, hyvyys koko olemuksessaan on sillä. Ja sittenkin saattaa hänen suunsa, joka on niin suloinen ja pieni, syytää ilmoille sanoja, jotka syvästi haavoittavat Simoa, melkein itkun rajoille ne häntä repelevät aivan kuin pistävät orjantappuran okaat.

Niinkuin tapahtui esimerkiksi äsken ja niinkuin tapahtuu aina, milloin Naimi alkaa kiusantekonsa Simon ajatusten kierrellessä kodin vaiheilla. Sinne ne nytkin painuvat uudelleen, vastustamattomasti ne vievät Simon mukanaan heti, kun hän vain saa sielunsilmiinsä äidin kuvan.

Silloin haihtui hänen mielestään kaikki muu, vain koti ja kotiseutu eli hänessä, haihtui Naimikin olemattomiin.

Hänellä ei tällöin ollut Naimia, oli vain äiti. Mutta ne olivat kumpikin sentään rakkaita ja kauniita kuvia hänelle. Sen Simo tunsi joka kerta, kun katseli Naimia ja muisteli äitiä.

Mutta joka kerta kun Naimi ivaili ja härnäili häntä, tapahtui niin, että äidin kuva kasvoi Simon sydämessä kaikkivaltiaaksi työntäen Naimin sieltä pois, ja niin hävisi Naimi taas näkymättömiin.

Simo kummasteli tätä sydämessään vallitsevaa kaksintaistelua pääsemättä selville sen syistä. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että nuo molemmat rakkaat olennot asuisivat hänen sydämessään sovussa, viihtyen siellä yhtaikaakin.

Yhtaikaa ja yhtämittaisesti. — Sitä Simo halusi.

Mutta eipäs vain.

Joskus ne tosin saattoivat olla siellä yhtaikaa, jopa useita viikkojakin, mutta heti kun Naimi aloitti julman leikkinsä, oli Naimi ikäänkuin pyyhkäisty sieltä näkymättömiin, ja siellä vallitsi yksinään vain äiti.

* * * * *

Simo oli yksikseeneläjä.

Hänen luonaan ei käynyt keitään koulutovereita eikä hän käynyt toisten poikien luona.

Sillä tavalla hän kasvoi jossain suhteessa vinoon. Hänestä tuli epäilevä, umpimielinen olento.

Hän epäili kaikkia, yksinpä opettajiaankin. Opettajat muka antoivat hänelle huonompia numeroita kuin muille, vaikka hän uskoi osaavansa yhtä hyvin kuin muutkin. Ne opettajat taas, jotka antoivat hänelle hyviä numeroita, olivat Simosta kunnioitettavia.