KOHTALOKAS VAIHE.

Simo oli jo päässyt kansakoulun kolmannelle osastolle, kun hänen elämässään sattui vaihe, joka aikaa voittaen siirsi sen uusille urille.

Sinä vuonna kesäkuussa äidin veli tuli emäntänsä ja poikansa kanssa sukuloitsemaan Melkkilään. He asuivat kaukana toisessa pitäjässä käyden harvoin sukulaisissaan. Tämän takia oli Simollekin orpanapoika Kalle outo ilmestys.

* * * * *

Oli lauantaiehtoo vieraiden saapuessa.

Simo oli tapansa mukaan mennyt koskelle ahvenia onkimaan, mutta ne eivät syöneet tällä kertaa matoa. Hän kaivoi kivien alta krapuja, taittoi niiden pyrstön kuorien sen ja asettaen koukkuunsa. Tähän syöttiin ahvenet tarttuivat hanakasti, Simo veteli niitä yhden toisensa jälkeen maalle ja tällä tavalla onkien hän siirtyi hiljalleen saaresta toiselle, joissa kasvoi leppää, pajukkoa ja jokin pihlavakin vuokkojen, rentukkain ja lemmikkien seassa.

Ylenipä eräällä saarella haapakin, ja sinne Simo siirtyi viimeksi, katsottuaan ensin tokeen ylitse, nousiko saunasta vielä savua, ja todettuaan, että niin oli asian laita, hän heittäytyi haavan juurelle pidellen ongenvapaa hiljaisessa, melkein tyynessä sivujuovassa, jonka toista, vastakkaista puolta kiersi maantie.

Haavan lehdet värisivät, vaikka oli miltei tyven. Simon mieleen juohtui runo, jossa kauniisti kerrottiin, minkä vuoksi ne värisevät ja lepattavat aina, maailman loppuun asti. Runossa sanottiin, että Jeesus oli naulittu haavasta tehdylle ristinpuulle, ja tämän vuoksi haapa ei saa koskaan rauhaa. Sen täytyy väristä ja itkeä ihmiskunnan suurinta syntiä, jonka välikappaleeksi se pakoitettiin, kauhu täyttää sen olemuksen vuosisadasta vuosisataan, tuuli tai oli tyven — ikuisesti se on tuomittu värisemään. Lepattaa, värisee, kohisee, mutta ei ole ääneti milloinkaan: milloin se vaikeroi hiljaa, milloin kohisee kumeasti vääntelehtien kuin elävä ihminen tuskissaan, joilta ei saa lepoa, ei rauhaa...

Vesi vieri hiljaa ja unettavasti, ja Simo oli niin kiintynyt haapa-taruun, ettei ollut huomata kalan nykimistä siiman päässä, ennenkuin se jo oli soluttamaisillaan vavan hänen kädestään. Samaan aikaan rupesi maantieltä kuulumaan rattaiden jyminää ja hetken kuluttua näkyi sieltä pölähtävän tomupilven keskellä rattaat, joiden etuistuimella istui kaksi aikuista, mies ja vaimo, pojan keikkuessa takana.

Ne eivät olleet omankulmalaisia. Sen havaitsi Simo heti. Tunsihan hän kaikki paikkakunnan hevoset ja taatirattaat. Hän seurasi katseillaan ajavia, jotka poikkesivat Melkkilän tielle, ja siinä kohta ahteen alla oli silta, joka Simon katselupaikalta käsin näytti riippuvan taivaasta, syystä että saari, jolla Simo seisoi, oli paljon alempana joessa kuin silta. Välillä oli toe, joka pidätti yläjuoksun veden korkeammalla alaallaolevaa, ja toe oli melkein keskimatkassa sillan ja Simon saaren väliä. Usein Simo oli täältä katsellut siltaa, ja aina hänestä oli tuntunut, ikäänkuin se riippuisi taivaan ja veden vaiheilla.

Nyt he ajoivat sillalle. He olivat varmaan menossa heille, sillä heiltä lähtevää kujaa ei voi ajaa hevosella ja siksi toiseksi kuja päättyi metsään heti talon takana. Niillä näkyi olevan välkkyvät valjaat ja korskuva ori.

Simo kirmaisi kartanolle. Äiti komensi hänen pukeutumaan pyhävaatteisiin ja sitten tervehtimään sukulaisia. Kallella, joka oli lyseon toisella luokalla, oli kovat kaulassa, ja ne olivat Simolle uutta. Hän ei ollut ennen nähnyt sellaisia poikien kaulassa, eikä Kalle kumminkaan ollut häntä pitempi. Kuului olevan samanikäinen. Oli hän tosin joskus nähnyt niiden riippuvan opettajan, pappien ja isänkin kaulassa tämän ajaessa kirkkoon tai kuntakokouksiin, mutta ne olivat semmoisia matalia, pitkin rintapieliä leviäviä, joihin solmittiin pieni, valkea tai musta nauha — melkein kuin vaimoväen kengänrihma. Mutta Kallellapas oli kaulus korkea ja nauha paksu, monivärinenkin.

Kalle oli muutenkin etevä poika joka suhteessa, hän voimisteli ja käveli käsillään, ja kun yhdessä käytiin saunassa, hän juoksi lavolta suoraa päätä jokeen uiden taitavasti kuin hylje. Simo ei piisannut hollillekaan hänen rinnallaan, vaikka luuli olevansa jo koko mestari hänkin.

Mutta äläpäs. Kun Kalle vetäisi käsillään ja potkaisi jaloillaan kiemurrellen, niin jäipä siinä peräpuoleen Simo ja Heikkikin, joka sentään oli ollut Simon uimaopettajana.

Koko seuraavan sunnuntaipäivän he pulikoivat joessa tai vehtasivat kartanolla. Simo oppi jo uimaan Kallen tavalla ja kävelemään käsillään Kallen tavalla, vaikka kumpikaan taito ei vielä käynyt niinkuin oppimestarilta. Heikki sanoi olevansa liian kankea käsilläkävelyä opetellakseen, kun Simo kehoitti häntä mukaan.

Kalle kertoili lyseosta yhtä ja toista. Sieltä pääsee ylioppilaaksi ja sitten vaikka miksi, suurmieheksikin.

— Mihin virkaan sinä aiot? — kysyi Simo. — Millaiseksi suurmieheksi?

— Hei, papiksi tietysti. Mutta eikös isäsi pane sinuakin lyseoon?

Simo sanoi, että opettaja on kehoittanut isää niin tekemään ja että hänellä omastakin puolestaan on halu lyseoon, mutta isä ei ole vielä sanonut asiasta sitä eikä tätä. Kalle sanoi Simon olevan parasta pyrkiä ajoissa lyseoon, jos häntä kerran aiotaan sinne, vaikkei olekaan vielä käynyt kansakoulua loppuun. Ei hänkään, Kalle, sanonut käyneensä sitä lopuilleen, mutta lyseoon hyväksyttiin, jotta paukahti. Simo vastasi, että niin se puhuu opettajakin.

Simon isä ja Kallen isä, Jalkalan isäntä, palasivat talon peltoja katselemasta tullen poikien luo, jotka makailivat pihalla piilipuun juurella vastatusten kyynärpäihinsä nojaillen ja jutellen näistä tärkeistä asioista.

— No, mitäs orpanukset nyt pohtivat? — kysyi Jalkala.

— Simon lyseoonlähtöä, — vastasi Kalle.

— Vai sitä, — hymähti Melkkilä. — No jokos hän on kuinkakin pitkällä sillä matkallaan?

— Sisareni kertoi aamulla, että semmoinen on ollut meininki, — sanoi Jalkala kysyvästi langolleen.

— Niin tuo opettaja on hopannut sitä, — myönsi Melkkilä. — Eikä minullakaan tietysti ole vastaan itse asiassa. On kai hyvä, että kansan lapsetkin pääsevät virkamiehiksi ja päälle päätteeksi omalla kielellään.

— Tekeekö Simon itsensä mieli lyseoon?

— Tekee, — vastasi Simo katsellen Kallen kaulusta ja koreata kravattia.

— Tietysti pojan tekee mieli, — sanoi Melkkilä. — Mutta tässä ei mieliteko yksin saa olla määräävä seikka, vaan ainoastaan se, onko pojalla terävä pää ja hyvä muisti.

Jalkala kääntyi Simoon.

— Onkos sulla?

Simo ei vastannut. Häntä hävetti puhua itsestään. Hän vetosi katseellaan isään, joka virkkoi:

— Kuuluvat ne olevan... hänellä sellaiset.

— No hiivatissa, anna hänen sitten lähteä, — huudahti Jalkala. — Kansasta nousevat virkamiehet, niinkuin esimerkiksi nuo pojat kerran, ovat sentään jotain toista kuin herrasväkien jälkeläiset.

— Niin kai. Jolleivät he vaan ala herroiksi tultuaan tahria sitä pesää, josta ovat lähteneet.

— Älä pelkää peikkoja keskellä päivää. Ei ainakaan Kalle, josta tulee pappi, ole koskaan tekevä semmoista, enkä usko Simostakaan niin sikamaista. Vai mitä, pojat?

— Herra hyvästi varjelkoon! — sanoi Kalle papillisella äänellä. — Pois semmoinen hapatus minusta! Ja olkoon kaukana sellainen ajatuskin, että joskus tulisin ja tahrisin isän pesän!

Tuo oli Jalkalan mielestä niin sukkelasti sanottu, että hän alkoi nauraa hohottaa, vatsaansa pidellen, mutta Melkkilä kävi vakavaksi.

— Näätkös nyt, lanko, kuinka nokkelaksi lyseossa oppii, — puuskutti Jalkala naurunsa välistä. — Menes vaan sanasotasille lyseoherrain kanssa, niin vastauksen saat.

— Noo, kyllä kai tuommoista viisautta oppii kansakoulussakin, jos vaan on hyvää halua, — sanoi Melkkilä. — Mitä muuten Simon lyseoonlähtöön tulee, ei siitä kannata puhella ennenkuin vasta sitten, kun hän on käynyt kansakoulun loppuun.

Isät nousivat ja kävelivät saliin, jossa heitä odotti kahvi.

— Minun mielestäni Kallen sanoissa oli melkein rivosti sanottu tulevan papin suusta, — virkkoi Melkkilä matalalla äänellä langolleen.

— Mitä! Oikeaan kansanomaiseen vanhaan tapaan se oli sanottu, ei muuta, hahhahaa. Ei sinun pidä pahentua lapsille.

* * * * *

Niin tuli syksy, ja kun opettaja huomautteli yhä uudelleen Melkkilän haltijoille, että pankaa, hyvät ihmiset, Simo lyseoon, kun teillä on mahdollisuus kouluttaa häntä ja kun hänellä on hyvä pää ja kova halu, niin suostui Melkkilän haltija väki lopulta. Simo saa ensi keväänä sitten yrittää.

— Mutta vain sillä ehdolla hän yrittäköön, että hän kevääseen ehdittäessä suorittaa kolmannen ja neljännen osaston lukemiset, niin että hänellä mennessään lyseon sisäänpääsytutkintoon on kansakoulun päästötodistus lakkarissaan.

— Se hänellä on oleva, ja kunnialla olevakin, — vakuutti opettaja.

— Jos hän jaksaa suorittaa kaksi luokkaa yhdessä vuodessa, tiedän hänellä olevan hyvän pään ja muistin.

Opettaja otti huolehtiakseen siitä, että Simo suorittaisi urakkansa kunnialla. Simo pani parastaan ja opettaja pani parastaan. Kärsivällisesti opettaja valvoi Simon lukuja, ja Simo yhtä kärsivällisen ahkerasti lueskeli. Sillä lailla he suoriutuivat urakasta menestyksellisesti, molemminpuoliseksi tyydytykseksi.

Siinä sivussa opettajan rouva hankasi Simon päähän ruotsinkielen aakkosia sillä seurauksella, että Simo oli melkein rakastunut häneen. Hänen iloinen hymyilynsä ja vilkkautensa saattoivat monesti Simon sanattomaksi, jos hän vain vilkaisi rouvaan. Kotona Simo osasi läksynsä, mutta ei ollut osata niitä opettajan rouvan edessä. Hän tankkaili, häkeltyi, ujostui, kunnes jäi varsin äänettömäksi. Mutta kun hän sitten hoksasi olla katsomatta rouvaan katsellen vain lattiaan tai ulos pihalle, luisti läksy kuin pulpetista pudotellen. Mutta aina hän ei jaksanut olla yhtä vahva ja varovainen, ja silloin oppitunti usein pirstautui rouvan hymyilyyn tämän ystävällisistä auttamisyrityksistä huolimatta.

* * * * *

Helvi oli ainoa, jolle Simo rohkeni puhua tulevaisuuden aikeistaan. Tällöin Helvi saattoi sanoa:

— Sinä juttelet minulle nyt aikeistasi, mutta entä sitten, kun sinusta tulee herra?

— Niin minä juttelen sinulle sittenkin.

Helvi lausui:

— Kyllä kai. Minä vain kansakoulun käynyt, ja sinä vaikka jo pappikin joskus.

— Älä sano niin, herraksi en aio koskaan tulla, mutta kyllä sellaiseksi... yhdeksi kaikkein pienimmistä.

Helvin silmät loistivat.

— Niin minäkin ymmärrän oikean sielunpaimenen kutsumuksen, yhdeksi vähäpätöisimmistä.

Tästä riitti heille puheenaihetta, ja Helvistä tuli nyt Simolle uskottu, jolle hän luottautui huolineen ja toiveineen.