KIERTO- JA KANSAKOULUSSA.

1.

Kiertokoulunopettajatar oli nuori, hento nainen. Hän opetti tasaisesti ja lempeästi, ja hän oli Simon mielestä oikea opettaja, semmoinen kuin hän kuvitteli opettajan pitävän ollakin. Ei mitään vitsaa eikä uhkauksia, raakoja, inhoittavia leikkejä ei ollenkaan, mutta kumminkin kävi opetus kuin leikki, kaunis ja suloinen leikki.

Hyvä sana ja kärsivällinen ohjaus tuntui vaikuttavan lapsiin enemmän kuin Lassin ankaruus ja koiranleikki.

Tosin oli kiertokoulussakin pahikkoja, villejä ja vallattomia poikia, joihin ei näyttänyt tepsivän hyvyys ja kärsivällisyys. Nämä pitivät niitä opettajattaren heikkoutena ja käyttäytyivät sitä mukaa.

Opettajatar puhui jotain lapsille outoa murretta, mutta kaunista se oli ja pehmeältä se sointui korvissa. Simo saattoi toisinaan unohtua kuuntelemaan sen ihmeellistä sointia, se hyväili hänen korviaan kuin raikkaan puron hopeainen kilinä. Opettajatar oli kotoisin kaukaa Karjalan mailta, ja siellä hänen kertomansa mukaan vielä paimentorvet soivat ja kanteleet helisevät. Kenties oli hänen äänessään pisara paimentorven luritusta ja kanteleen helähtelyä. Ainakin Simon korvissa se kaikui ikäänkuin ihanainen soitto.

Simo ei voinut ymmärtää, että jotkut pojista saattoivat olla häijyjä ja ilkeitä opettajattarelle, joka oli niin hyvä ja herttainen. Hänen mielestään oli sydämetöntä, jopa suorastaan järjetöntä kiusata häntä, joka lempeästi neuvoen koetti oikaista tottelemattomia.

Kun Simo itseensä vaipuneena kuunteli hänen ääntään ja mietiskeli lapsensielussaan näitä asioita, saattoi hän joskus havahtua vasta sitten, kun opettajatar katsoi hymyillen häneen. Silloin hän joutui hämilleen ja punastui.

Akseli tönäisi, huomattuaan hänen hämminkinsä, vierustoveriaan kylkeen.

— Katsos, hän punehtuu, raukka.

Ilkimysten joukko alkoi tirskua ja harjoittaa vallattomuutta. Simo oli melkein kyynelet silmissä katsellessaan opettajatarta tämän istuessa murheellisena pöytänsä takana.

Kerran Simo ei malttanut olla poikajoukossa sanomatta, että oli väärin kiusata ja härnätä opettajatarta tyhjän takia.

— Sanos, sanos, miksei saisi yhtä hyvin kuin Lassiakin? — kyselivät kiusaajat.

— Sen vuoksi, — sammalteli Simo, — sen vuoksi, kun ei ole mitään syytä, mutta Lassissa oli.

— Miksi punastelet nytkin? — sanoi Akseli virnistellen.

— Simo taitaa olla rakastunut, — arveli Matti.

Kiusaajat purskahtivat nauramaan, ja toisetkin pojat vetivät suunsa hymyn väreeseen.

Simon silmät leimahtivat.

— Sen vuoksi että se ei ole miesmäistä, — huusi hän. — Kun hän ei koskaan kosta pahaa pahalla, ei käytä vitsaa eikä —

— Hän ei uskalla, — sanoi Akseli. — Hän on yhtäläinen pelkuri kuin sinäkin.

Simo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä hänelle.

— Ja sinä et uskalla kiusata häntä, — sanoi Akseli. — Sinä olet kakara vielä, vaikka luulet olevasi mies.

— Saat syödä vielä monta puurokupillista, ennenkuin sinusta tulee miestä, — jatkoi muuan toinen. — Ja ennenkuin uskallat tehdä mieliharmia rakkaalle morsiamellesi, niin kysytään miestä siinäkin.

Pilkkahuudot satelivat vasten Simon kasvoja, jotka kalpenivat peloittavasti. Häntä oli kosketeltu arkaan kohtaan.

Vai hän ei uskaltaisi.

Hän päätti näyttää, että hän on mies siinä kuin toinenkin.

— Saattepas nähdä, — mutisi hän heille. — Minussa on miestä siihenkin.

Hän oli muutamien päivien ajan vallattomimmista vallattomin ja ilkeimmistä ilkein, vaikka sydäntä kirveli. Toiset ilkimykset rupesivat jo pitämään häntä päämiehenään.

— Mennäänkös taas sinne ja sinne, vaikka opettajatar on kieltänyt menemästä, — kyselivät he häneltä. — Tai tehdäänkös taas se ja se, joka harmittaa ja surettaa opettajatarta.

— Mennään! Tehdään! — huusi Simo.

Muut lapset katselivat arastellen heidän hurjaa rehkimistään, ja opettajattaren silmissä oli usein kyyneleinen häivä.

Vihdoin sanoi muuan tytöistä suoraan Simolle, että hän oli raukka. Simo piti tästä tytöstä, jonka nimi oli Helvi, enemmän kuin muista tytöistä. Helvi sanoi moitteensa hiljaisella, tasaisella tavallaan, ja se jäi kirvelemään Simon mieleen. Jos Helvi olisi sanonut sanansa töykeästi, niin Simo olisi voinut vastata hänelle samalla mitalla, mutta kun Helvi sanoi noin, jäi Simo aseettomaksi.

Tästä kaikesta johtui, että Simo oli kuin sairas, joka koettaa piilottaa sairautensa kovaan huutoon ja teennäiseen reippauteen. Ja sairas hän itse asiassa olikin, sillä palattuaan kotiin tämmöisten päivien päätyttyä, hän itki katkerasti.

Tämä tyhjänpäiväinen kiusanteko ei miellyttänyt häntä kauan. Hän lakkasi siitä vetäytyen vähin erin irti ilkimystovereistaan, ja suurin osa pojista, jopa joku häijyistäkin, joka oli väsynyt hänen laillaan turhaan kiusantekoon, liittyi häneen alkaen kartella yhä edelleen paatuneiksi jääviä.

Opettajattaren katsanto muuttui jälleen iloiseksi ja hymyileväksi, niin oli Simo huomaavinaan, ja tämä havainto tuotti hänelle tyydytystä kylliksi.

Nyt hän ei välittänyt enää pilkasta eikä kiusanteosta, jotka tämän jälkeen kohdistuivat yhtä paljon opettajattareen kuin häneen ja muihin hiljaisiin poikiin.

Oli suloista olla marttyyri, kärsiä toisen takia sekä rakkautensa ja uskonsa takia. Se sellainen rehellinen ja horjumaton — niin oli opettajatar kertonut raamatunhistorian tunnilla — oli marttyyri, joka ei kieltänyt uskonsa, kunnioituksensa ja rakkautensa taivasta vaikeimmissakaan paikoissa, tuli vaikka kuolema kohtaloksi. Ja Simo tahtoi myös olla marttyyri kestäen ja kärsien.

Oli siellä toisiakin lapsia, jotka ajattelivat samalla lailla, kaikki tytöt esimerkiksi olivat hänen kannallaan.

Välitunneilla opettajatar otti usein osaa lasten leikkeihin. Oltiin milloin hippasilla, milloin leskisillä, ja talven tullen käytiin laskemassa kelkoilla tai suksilla. Leikeistä ei suinkaan ollut puutetta.

Mutta ne ilkimyspojat eivät mielellään yhtyneet leikkiin, jos opettajatar oli mukana. Vaikka he eivät paljon kavaksuneetkaan häntä, niin hän sittenkin opettaja-arvollaan sitoi heitä sen verran, etteivät he kehdanneet mekastaa mielin määrin. Mieluummin he vetäytyivät leikkimään omia rajuja leikkejään, kiekon lyöntiä ja sen semmoista.

Kun opettajatar kerran käski, että hekin nyt tulisivat juoksemaan leskeä, vilkaisi Akseli yli olkansa kesken rajuinta pallonlyöntiä leskisillä oleviin pareihin, joiden etunenässä opettajatar seisoi leskenä.

— Mitäs virkaa meistä olisi siellä, kun teillä jo näkyy olevan joukossanne Melkkilän Simo, joka on aika Potifaari.

Pahikot alkoivat virnistellä, opettajattaren ensin ymmärtämättä Akselin tarkoitusta. Mutta kun hän sen sitten ymmärsi, lehahtivat hänen kasvonsa punaisiksi ällistyksestä ja harmista.

— Katsokaas, hänkin punastuu, — supatteli Matti.

Opettajatar pyysi Uotilan Helmi-tytön tilalleen huutamaan viimeistä paria ulos kävellen sitten Akselin luo tanhualle.

— Sinä olet liiaksi kehittynyt ikäiseksesi, — sanoi hän tyynesti, vaikka äänessä värähteli suuttumus. — Sinä voit turmella ympäristösi, jollei sinusta kitketä ajoissa noita liikoja.

Akseli katseli ynseästi jalkoihinsa.

— Kukas niitä sitten kitkee?

— Minä. Ja nyt me mennäänkin tästä paikasta suoraan kitkemistyöhön.

Ääni oli käskevä ja ankara. Se oli niin outoa opettajattaren suusta, että tanhualla ja pihalla syntyi hiljaisuus. Akseli vilkaisi kyräten häneen, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

— No, ala marssia vaan sisälle!

Samassa tuli siihen talon isäntä ja kysyi, minkä vuoksi nyt komennellaan noin tiukasti, aivan kuin sotaväessä. Opettajatar selitti matalalla äänellä syyn. Isäntä sanoi silloin Akselille:

— Mars mars, kun opettajatar käskee.

Akseli mutisi, ettei hän piittaa käskyistä eikä kielloista. Isäntä tarttui muitta mutkitta Akselin takinkaulukseen.

— No koska sinä et piittaa käskyistä, niin minä vien sinut sinne, mihin käsketty on.

Hän kuljetti vastaanpyristelevän pojan pirttiin. Opettajatar seurasi perässä pysähtyen valikoimaan eteisessä viruvasta luudasta vitsaa.

— Opettajatar valitsee nyt oikein tukevan, — kehoitti isäntä. — Poika-vintiö tarvitsee niin että... Antakaas minä autan.

Isäntä pudotti pojan housut hiukan alemmaksi.

— No nyt opettajan passaa sivaltaa. Kyllä se ansaitsee kelpo selkäsaunan niin rivoista meiningeistä.

Opettajatar käänsi päänsä poispäin lyödessään. Isäntä pani piippuunsa ja hymähteli, mutta Akseli seisoi yrmeänä, kunnes opettajatar väsyi toimitukseen heittäen vitsan nurkkaan.

— Ettepäs te jaksanut paljoa, — sanoi isäntä pojan poistuttua. — Poika ei edes porannut.

— En jaksa antaa ruumiillista kuritusta, — sanoi opettajatar alakuloisesti. — Hyvän sanan pitäisi tepsiä varmemmin kuin vitsan.

— Niin kai sen pitäisi, — myönteli isäntä. — Mutta tepsiikös se tuommoisiin pojanviikareihin.

— No tulipa nyt sitten koetelluksi kerran vitsaakin, — sanoi opettajatar. — Kenties sillä jossain tapauksissa on parempi vaikutus kuin olen otaksunut, vaikka en tähän asti uskonut.

Se sillä olikin aikaa voittaen.

Akseli kanteli kohta isälleen selkäsaunastaan, mutta isä ei halunnut puuttua koko juttuun. Kysyipähän vain, mistä rangaistus oli saatu. Akseli kierteli ja kaarteli, mutta silloin lahtari koppasi pojan rintapielistä kiinni pakottaen hänen kertomaan asian sellaisenaan. Isä nauroi niin, että kyynelet tippuivat rasvaisille poskille ja leuoille.

— Se oli sinulle oikein, rakkari. Olisi pehmittänyt selkärankasi vielä lujemmalla kädellä. Sitä parempi vain. Mitäs sinä muuten koulussa olisitkaan, jollet selkääsi saamassa.

Poika irvisti.

— Se ei sattunut ollenkaan kipeästi.

— Häh, miksei sattunut?

— Opettajatar katseli poispäin hutkiessaan peräpakaroitani, ja minä pidin varani, ettei monikaan lyönti sattunut muuhun kuin — käteeni.

— Perhana, minun pitää lähteä sanomaan sille fröökynälle, että toiste katsoo tarkemmin, mihin lyö. Jos minä pääsisin piiskuriksi, osaisin varmasti lyödä oikeihin kohtiin, niin että tekisi kipeää vielä ensi viikollakin.

Kun Akseli ei edes isästä saanut liittolaista, ei hän sellaista viitsinyt hakea muualtakaan. Häntä hävetti sitäpaitsi syvästi se, että oli saanut selkäänsä vaimoihmisen kädestä — miehen läsnäollessa. Semmoisen kohtalon hän olisi suonut vain pahimmalle vihamiehelleen, jos hänellä olisi ollut semmoinen. Hän tosin ei huomannut minkäänlaista ilkkua tovereissaan, vaikka he selvästi tiesivät, mitä pirtissä oli tapahtunut.

Päinvastoin hän oli havaitsevinaan, että toisiakin poikia hävetti opettajatarta kohtaan harjoitettu ilkeys ja kiusanteko.

Opettajattaressa ei näkynyt muutosta tapahtuneen. Hän oli aivan entisensä lainen, yhtä tyyni, hyvä ja tasapuolinen kaikille lapsille, jollei jonkin verran hyvempikin pahikoille, jotka tästä olivat melkein hämillään.

Matti, joka piti itseään osatoverina Akselin rikkomukseen, koska oli sanoillaan ollut mukana siinä, murjotteli pari päiväkautta. Sitten hän astui opettajattaren tykö.

— Antakaa minullekin vitsaa.

Opettajatar kysyi, minkä takia sitä pitäisi antaa. Matti tunnusti. Opettajatar tuli liikutetuksi.

— Ei, rakas lapsi. En jaksa heiluttaa vitsaa.

Matti vaikeni epäröiden.

— Mutta jos te kumminkin antaisitte, — pyysi hän hiljaa. — Minulla on niin paha mieli.

Opettajatar taputti häntä päälaelle.

— Jumala sinua ruoskikoon, jos näkee syytä olevan, en minä. Minulle riittää, että omatuntosi on herännyt. Jumala kyllä vitsoo sen jälleen rauhalliseksi.

Matin lähdettyä hän istui kauan kohdallaan, sydämessään kiittäen ja ylistäen Luojaa, jolta kaikkinainen hyvä tulee. Vaikka se joskus viipyykin, niin lopulta se sentään tulee langeten sieluihin, niinkuin lankee kuivaan maahan siunattu, hedelmöittävä suvisade.

2.

Kansakoulussa jouduttiin jälleen miesopettajan koulittavaksi, mutta tämä oli melkein yhtä hyvä kuin kiertokoulunopettajanainen. Helvikin oli mukana kansakoulussa.

Kansakoulunopettaja oli jäntevä eikä suvainnut kurittomuutta ja laiskuutta, mutta hän oli samalla tasapuolinen ja oikeudentuntoinen. Ei hän turhanpäin antanut tukkapöllyä ja jälki-istuntoa, mutta vitsa oli hänelle outo opetuskapine.

Hän oli iloluontoinen, vilkas mies, ja yhtä hilpeä oli hänen rouvansakin. Molemmat olivat nuoria. Ilokseen katseli heitä kulmakuntakin heidän kävellessään kujilla ja teillä käsikoukkua, joka oli outo tapa näillä mailla. Tuntui kuin se onnellisuus, joka veti heitä toinen toiseensa, olisi säteillyt riemua ympäristöönkin, niin että se pakotti asukkaat hymyilemään ystävällisemmin, kuin näihin asti oli ollut laita.

* * * * *

Kellään ei ollut halua puhua heistä pahaa. Heikuran Jussi kerran yritti, mutta se päättyi nolosti. Opettajan väki oli kävelemässä. Tapansa mukaan käsikkäin. Nähdessään heidän lähestyvän sanoi Jussi Heikille:

— On tuokin kiimaista laiskoittelua, p—le. Viitsisivät edes tehdä työtä, mutta tuskinpa osaavatkaan.

Heikki vilkaisi tulijoihin, jotka varmasti olivat kuulleet Jussin korkealla äänellä sanotut sanat, ja kumartui häveten lapionsa puoleen. Saavuttuaan kohdalle he tervehtivät miehiä ystävällisesti, ja kun nämä panivat tupakaksi, he pysähtyivät alkaen jutella kaiken maailman asioita. Opettaja pyysi Jussin lapiota ruveten pistelemään ojaa kuin tottunein kaivuri. Jussi katseli ääneti.

— Opettaja osaa, — sanoi Heikki ihmeissään.

— Tietysti osaan, kun olen torpan poika, — sanoi opettaja naurahtaen.

Jussi silmäili ällistyneenä häntä.

— Mieheni ei ole yhtään parempi teitä, — sanoi rouva herttaisesti. — Tavallinen maatiaistallukka.

— Kun yhdeksänteentoista ikävuoteensa saakka on saanut puskea torpantöitä ja talonkin taksvärkkiä, niin kyllä ne silloin osaa, — sanoi opettaja ojentaessaan lapiota takaisin Jussille.

Heidän lähdettyään kysyi Heikki Jussilta:

— No, mitäs nyt tuumit? Opettaja osasi tehdä työtäkin.

Jussi katseli vaiteliaana poistuvia.

— Eikös sinua vähäsen hävetä?

Jussi ei vastannut nytkään. Painoi vain vihaisesti tuhahtaen lapionsa maakamaraan.

* * * * *

Pitopaikoissakin liikkuessaan he loivat hilpeyttä ja vapautuneisuutta ympärilleen. Jäykät emännät ja hitaat isännät vilkastuivat heidän parissaan.

Oli kuin hymy ja hyvämieli, jonka he toivat kotimailtaan Savon sinisiltä vesiltä ja päivänpaisteisilta harjuilta, olisi liikkunut heidän mukanaan tähän jäyhään länsisuomalaiseen kulmakuntaan.

3.

Kansakoulussa Simo ensikerran pääsi Maamme-kirjan, ihmiskunnan historian ja Vänrikki Stoolin Tarinain esimakuun.

Hän oli nyt täynnä isänmaallista pyhää henkeä. Vallankin Vänrikin Tarinoihin hän oli innostunut, lausuili niitä milloin ääneen milloin itsekseen koulussa, kotona ja koulu- ja muilla matkoilla, posket hehkuvina, sydän paisuvana. Hän oli yhteen aikaan eläytynyt niihin niin, ettei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muihin ympäristössään sattuviin tapauksiin.

Uskollinen renki-Heikkikin saattoi toisinaan unohtua. Niin tapahtui silloin, kun pikku sisko hänen palattuaan koulusta kertoi Heikin sormen menneen mäsäksi tappurissa. Simo ei muuta kuin hymähti, että vai niin jassoo, vai meni se mäsäksi, ja alkoi kohta lausuilla:

— Rovasti lausui: »Varman kadotuksen tuo Tööpel uskoton saa kuoltuaan. Mä tulen, neuvon, sanat lohdutuksen tuon hälle, hänpä hetken kuultuaan nouseepi vuotehella ryntäillensä, 'prelaatti pois!' hän huutaa rengillensä, 'ja laita, ettei täällä liehakoi.'»

— Etkös sinä edes kuuntele Heikin onnettomuutta, — sanoi sisko tuohtuneena.

— Ei mulla ole aikaa. Mutta kuuntele sinä minua: — »Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta — — —»

— enkä kuuntele, — huusi sisko kilpaa hänen kanssaan. — Mutta sinun pitää kuunnella minua.

Heikki oli mennyt kopeloimaan jotakin tappurin remmiä, mutta käsi likistyikin pyörän ja remmin väliin niin tiukkaan, että Heikki viskautui kattoon, ja hänen pudotessaan sieltä permannolle oli peukalo riekaleina ja toikko poikki melkein juuresta asti. Ja hän makaa nyt pirtissä.

— Mikäs sankari tuo nyt on, — sanoi Simo. — Jos hän olisi haavoittunut isänmaan puolesta sotatantereella, »miss' ankarimmin luodit soi, taajimmin tulta salamoi» — se se vasta olisi ollut jotain.

— Mutta ajatteles, jos hän olisi halkaissut kallonsa paiskautuessaan kattoa tai lattiata vastaan.

— Tai katkaissut koipensa mätkähtäessään alas — ihme ettei katkaissut.

— Älä pilkkaa. Se olisi helposti voinut tapahtua, niin sanoi isäkin.

— Kun se nyt ei kumminkaan tapahtunut, niin mitäs siitä kannattaa tehdä laulua. Ja vaikka se olisi tapahtunutkin, ei siitä sittenkään olisi saanut laulupuita. Tappurissa ja pelkkä onnettomuus — pyh! Miltä maistuisi semmoinen runo.

— Sinä olet häijy ja kovaluontoinen, — huusi sisko itkien juosten pois. — Minä menen sanomaan isälle.

Simo lähti pirttiin Vänrikit huulillaan.

Heikki makasi vaalenneena kuin täysin tuleentunut ruiskuhilas hengittäen lyhyesti ja katkonaisesti.

Simo säpsähti.

Hän istuutui varovasti sängyn reunalle ja näki Heikin oikean käden olevan siteissä.

— Koskikos sinuun kovasti? — kysyi hän hiljaa.

Heikki avasi silmänsä.

— Koski minuun vähän. Luulin pääni halkeavan lentäessäni kattoon.

— Mutta nyt ei koske enää. Eikös vaan?

Heikki hymyili sulkien väsyneenä silmänsä.

— Koskee vielä nytkin. Tuntuu kuin olisi sisuskuntani järähtänyt paikoiltaan, päästäkin viemää yhä vielä.

* * * * *

Heikki huomasi sairautensa aikana yhtäkkiä, ilman omaa ansiotaan, joutuneensa koko talonväen yhteisen huolenpidon alaiseksi. Mutta kaikkein parhaimmalta tuntui Heikistä se, että hän silloin sai parempaa ruokaa kuin talon muu väki. Sulavimmat ruokapalat emäntä kantoi hänelle, kestitsi usein kahvilla, nisusella ja kermallakin, oikein semmoisella paksulla kermalla, jommoista Heikki ei tähän asti ollut saanut maistaa edes unissaan.

— Sitä sairastelisi mielellään aina, jos vaan kehtaisi, — sanoi Heikki haikeasti, toivuttuaan.

Simo, joka ei näihin saakka vielä ollut kokenut sairasta päivää ja sairauden aiheuttamaa hellyyttä ja huolehtivaisuutta, kysyi, miksei kehtaisi.

Heikki naurahti.

— Kun ei ole todenperästä sairas, niin ei ilkeä. Rengin taas ei kannata sairastaa terveyttään.

Simo alkoi nyt toivoa tulevansa sairaaksi, vaikka vain yhdeksi päiväksi. Saisi silloin omalta osaltaan hänkin koettaa, paljonko on perää sairauden tuottamissa riemuissa. Ja mitä hartaasti toivoo, se tavallisesti toteutuu. Niin kävi Simonkin toivomuksen.

Eräänä aamuna hän tunsi pientä pahoinvointia, vilutti ja särki päätä. Äiti tuli sängyn laidalle, koetteli päätä, kysellen, mitä Simo haluaisi. Ennenkuin Simo ehti vastata, sanoi isä:

— Anna hänelle kiniiniä ja mikstuuraa. Ne ovat vilustuksen ja päänsäryn roppia.

Simo pärski ja nieli vastahakoisesti lääkkeet. Ei tämä alku ainakaan tuntunut perin ihanalta. Mutta kun äiti sitten toi kuumaa maitoa sipulin kanssa, alkoi se jo käydä laatuun.

— Mitäs sinä vielä tahtoisit? — tiedusteli äiti.

— Suttua.

Äiti sotki suureen höyryävällä kahvilla ja paksulla kermalla täytettyyn mukiin nisusta ja korppua, sirotteli lisää sokeria näin syntyneeseen seokseen, suttuun, tarjoten sen Simolle, jonka kurkusta se luisti sangen liukkaasti. Nautittuaan pari tällaista mukillista Simo olikin jo terve aikoen nousta ylös ehtiäkseen kouluun. Mutta silloin sanoi isä:

— Makaa sinä vaan, poika, tämä päivä alallasi. Ei saa nousta jalkeille liian varhain, ettei sairaus uusiintuisi.

Simon oli — niinkuin koko talonväen — toteltava isää. Isä oli tohtorin hyvä tuttava, joka tämän tuttavuuden perusteella piti olevansa selvillä lääketieteellisistä tapauksista, ja lisäksi isä oli lautamies ja kuntakokouksen jäsen. Simo kärsi kohtalonsa tyynesti, ja tämä oli hänestä oikeastaan mieluista ja huokeata kärsimystä, jota sopivalla tavalla lievensivät äidin kantamat moniaat suttumukilliset — eikä kiniinistä ja mikstuurasta puhuttu enää.

Milloin Simo tämän jälkeen tunsi pahoinvointia aamuisin, hän ei siitä hiiskunut, ennenkuin vasta ehtoopäivällä koulusta palattuaan. Hän ei tahtonut menettää toista kertaa koulutunteja eikä myös äidin huolenpitoa kahvin ja muun paremman ravinnon muodossa.

Mutta tämä viaton sairaudella-leikkiminen oli kääntyä kohtalokkaaksi Simolle. Hän oli näet kerran eräänä aamuna mennyt kouluun vilustuksesta ja raskaasta olosta välittämättä ja niistä äidille hiiskumatta. Vasta koulusta palattuaan hän ajatteli ruveta sänkyyn, mutta palatessaan hän oli jo täydessä kuumeessa eikä hänen enää tarvinnut _ajatella_ sänkyynmenoa, hän horjui sinne suoraa päätä ja alkoi hourailla. Vanhemmat hätääntyivät, kun kotilääkkeistä ei ollut apua. Isän piti noutaa tohtori, joka totesi taudin keuhkokuumeeksi.

Houraillessaan Simo oli paljastanut edellisten sairauksiensa perimmäisen syyn: saada suttua ja kaikkea muuta hyvää, äidin huolenpitoa ja hoitoa. Kun Simo, vapauduttuaan hourailusta, kuuli äidin kertovan tästä hänelle, painoi Simo kasvonsa peiton suojaan.

— Älä ujostele yhtään, — sanoi äiti hymyillen. — Suon sinun tästälähtien alkavan sairastaa jo aamulla paljon mieluummin kuin iltapäivällä. Kannan mielelläni sulle, vekkuli, suttua ja kaikkea muuta hyvää jo aamusta alkaen — paljon mieluummin kuin iltapäivästä alkaen, jolloin jo voi olla kuolema lähellä.

4.

Ylempänä joen varrella, missä rantamaat rehoittivat lakeina, vehmaina luonnonniittuina, sijaitsi talollisten torppakulma.

Siellä oli kesäisin ennen ja jälkeen heinäväen tulon niin hiljaista, että jo kauaksi niitulle kuului kaislojen kahina joessa, ja niin yksinäistä, että istuessa joen rannalla ja katsellessa pyörryttävään korkeuteen teki mieli itkeä.

Metsä haroi pajupensaineen toisin paikoin rantaliejuun asti. Siellä täällä niitulla pilkahteli ruskeita vesisilmiä ja kohosi mataloita, harmaita, ikäänkuin huiskin haiskin heitettyjä latoja, joiden suurista seinänraoista toisinaan tunki päivä tai sade sisään, toisinaan huuteli tuuli. Jossakin edempänä metsän reunassa, niittuaukean laidassa, saattoi näkyä jokin pahanpäiväinen tölli, jonka levällään olevan navetan oven päällä kiekui yksinäisyydestään kärsivä kukko. Joskus kantautui tänne joelle töllikulman lasten kirkuna ja iloittelu, joka tavallisesti katkesi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja sen sijaan rupesi kuulumaan kohottavaa porua.

Joki mateli täällä laiskasti eteenpäin matalapohjaisena ja savisena, ja sen pinta oli melkein rantojen korkeudella — keväisin ja syksyisin se tulvi ylikin peittäen laajat alat niittua alleen.

Ainoastaan siinä kohden, jossa joki erkani varsinaisesta metsästä, se hiukan virkistyi ja sai vilkkautta juoksuunsa muodostaen siihen pienen kosken. Sen vesikin kirkastui silloin. Se helisi iloissaan kosteiden, tumman- ja ruosteenruskeiden kivien kylkiin ja loisteli valkoisissa, sinisissä ja punervissa väreissä, mutta suvannossa kosken alapuolella se väsyi ja sameni jälleen, soluen sen jälkeen taas hitaasti uomassaan ikäänkuin häpeissään tuosta äskeisestä ilonpidostaan, johon se oli tottumaton ja johon syntiin se lankesi seuraavalla kerralla vasta Melkkilän kohdalla.

* * * * *

Täällä ylempänä joen varsilla oli kravuilla ja sorsilla oikea otollinen paratiisi.

Joki oli liejuista, savipohjaista ja kaislikkoista, ja krapu viihtyi siinä niin hyvin, että se toisinaan kasvoi oikeaksi hirviöksi, jota eivät kaikki pikkupojat uskaltaneet katsoa silmiin.

Sorsilla taas oli suloista paistatella päivää kaislikon keskellä olevissa pienissä lampareissa, joita saarsi joka puolelta niin tiheä kaislikko, ettei tarkinkaan silmä erottanut sen läpi. Ja jos tuli hätä ja kiire, ei tarvinnut muuta kuin sukeltaa, ja niin oli kohta suojaavan kaislikkometsän helmassa, jota myöten hiljaa ja äänettömästi pääsi pujottelemaan piiloon pitkien taipaleiden taakse. Kaislojen huiput vain silloin vähän liikahtelivat, mutta nehän häälyivät miltei aina pienimmänkin tuulenhengen käydessä, ja virin, jonka uiva ruumis synnytti, esti taaja kaislikko leviämästä rantaan asti, mistä vihollinen olisi päätellyt uijan pakosuunnan.

Mutta harvoin liikkui täällä sorsien vihollisia. Vain jonkin kerran kesällä heilahteli rannoilla ketun tuuhea häntä tai katseli kolostaan rantamättään alta saukon kiiluva silmäpari.

Rannat eivät olleet saukon mieleisiä, ne olivat matalia ja tasaisia, niin ettei niiden suojaan voinut laittaa mukavaa asuinkoloa, mutta kosken partailla, missä ne olivat jyrkempiä- ja veden kovertamia, oli hauskempi ja helpompi tulla toimeen, ja siellä saukot viihtyivätkin käyden vain aniharvoin alempana joessa niittuaukean kohdalla ja silloinkin useimmiten palaten tyhjin suin. Jokin särki tai haiseva made, siinä saalis.

Ja sitäpaitsi sorsilla oli järjestetty vartiopalvelus. Kun kettu tai jokin muu vaan oli lähestymässä, silloin kuului kohta varoitushuuto, tai kun haukka, joka liikkumattomin siivin oli kauan vaaniskellut poutapilven alapuolella, alkoi äänettömästi pudottautua kaislikkoon, sama juttu: joku vanha ja viisas sorsa, joka tunsi elämän, päästi rämeän kirahduksen, ja silloin täytyi olla tavallista vikkelämpi ehtiäkseen pelastautua sukeltamalla — haukka näet putosi kuin luoti, nopeasti ja suoraan niskaan.

Mutta kun siinä heinäkuun puolivälissä, jolloin sorsat jo olivat pyöreitä ja lihavia, ihminen pyssyineen tuli rantamille, joutui moni niistä ampujan saaliiksi. Häntä vastaan eivät sorsat osanneet olla varuillaan, vaan elettyään pitkät ajat hyvillä päivillä ne olivat unohtaneet edellisen suven kokemukset.

Onneksi ei sentään näillä syrjäisillä mailla liikkunut paljon pyssymiehiä, ainoastaan joku torpanmies tai kyläseuduilta joku levoton poika, jonka isällä oli täällä niittua, eikä näilläkään ollut koskaan koiraa, tuota valpasta, terävävainuista hirviötä, joka potki tiheimmänkin kaislikon ristiin rastiin pelästyttäen sorsat lentoon, josta niitä putoili ampujan haulikuuron tavoittamina.

* * * * *

Melkkilän ja Puukan väet olivat tulleet tänne takamaille heinään, mutta poikien mieli paloi kesken kiireisintä työntekoa joelle kravustamaan.

Isät eivät kuitenkaan päästäneet heitä. Heidän oli opittava ensin tekemään työtä ja sitten vasta huvittelemaan.

Siinä kuuden tienoissa ehtoopuolia isät antoivat heille luvan lähteä joelle. Simolla ja Matilla oli kummallakin lehmän suolia ja kieltä syötiksi, noita kravun herkkupaloja, ja kummallakin oli syöttiä niin paljon, että riitti pariinkymmeneen keppiin.

Kosken niskasta he alkoivat, toinen toisella, toinen toisella puolella jokea, ja siitä he vähitellen siirtyivät yhä alemmaksi, kunnes saapuivat niille tienoille, jotka olivat ylt'yleensä kaislikon peitossa, sorsien paratiisiin.

Tällöin oli kummallakin jo neljä—viisisataa krapua. Ne olivat suuria kuin sahaäijät, pienet ja mitättömät oli heitetty takaisin jokeen, ja koppa painoi jo kelpolailla. Simon nuorempi veli samoin kuin Matinkin, jotka olivat olleet kopan kantajina, olivat jo väsyneet ja lähteneet itkien matkoihinsa, niihin torppiin, joissa heinäväet pitivät kortteeria.

— Eikös mekin jo lakata? — kysyi Simo yli joen Matilta ehtoohämärän laskeutuessa maille.

— Lakataan vaan, sillä eipäs nuo enää tunnu syövänkään, mutta onpa niitä jo kertynytkin kopan reunojen tasalle.

Siinä oli lautta, jolla Matti työnsi itsensä kimpsuineen kampsuineen toiselle rannalle Simon luo.

Suuri parvi sorsia nousi säikähtäen lentoon, niitä oli siinä pulikoinut pitkin ehtoota, lentääkin suhahdellut sinne tänne, mutta aina palaten näille kaislikkovesille.

Matti oli omasta mielestään jo olevinaan aikamies, jonka vuoksi hän viljeli aikamiehen tapojakin. Hän oli myös nuoresta iästään huolimatta innokas metsämies, joka viime syksynä oli kävellyt saloja pyssy kädessä ja jo onnistunut pudottamaankin jonkin metson ja oravan oksaltaan. Simokin tunsi veressään voimakasta vetoa metsiin, varsinkin silloin, kun Matti kertoili hänelle metsästysmatkoistaan, mutta Melkkilän isäntä ei ollut antanut pyssyään Simon käytettäväksi, vaikka tämä oli joskus pyytänyt sitä. Olipahan isä vain sanonut vakavasti, että pyssy ei ole lasten leikkikalu, vasta kun Simo tulee niin järkiinsä, että oivaltaa tämän, saa hän pyssyn, jos hän nimittäin enää silloin haluaa sitä.

Pojat katselivat vaiteliaina sorsien liikehtimistä joella, ne olivat niin kesyjä, että ne pujottelivat kaislikossa melkein heidän editseen, pitkällä riu'ulla olisi niitä tavoittanut hyvinkin.

— Saakuli, kun en muistanut ottaa haulikkoa kotoa mukaani, — sanoi Matti.

— Mahtaisiko sorsan liha maistua hyvältä, — arveli Simo.

— Isä sanoo, ettei se maistu niin maukkaalta kuin metson ja teeren liha, mutta lysti olisi koettaa sorsaakin.

Hän vilkaisi Simoon, joka nyökkäsi myöntävästi.

— Mitäs, jos minä kipaisisin kotiin, — sanoi Matti yhtäkkiä. — Parin tunnin matka edestakaisin.

— Missäs minä sen ajan odottaisin? — empi Simo.

Matti vilkaisi ympärilleen.

Siinä vähän matkan päässä rannalla oli lato, johon he kantoivat krapukoppansa ja onkensa. Lato oli erään naapuripitäjän talollisen maalla, täällä näet yhtyivät kahden pitäjän rajat, ja heinä oli jo tehty ja korjattu latoon.

Matti irroitti ovipuut paikoiltaan ja kurkisti sisään.

— Täällä sinun on hyvä odotella ja vaikkapa maatakin, — sanoi hän.

He nostivat nopeasti tavaransa sisälle, jonne Simo kömpi perässä.

Jossain lähellä hirnahti hevonen.

— Se oli meidän Pollen ääni, — sanoi Matti iloissaan, ja hänen mieleensä näytti syntyvän jokin uusi tuuma. Hän nauroi iloisesti.

— En viitsikään juosta omilla koivillani, — sanoi hän. — Panen Pollen juoksemaan. Siten ehdin nopeammin takaisin.

Hän löysi suitset aidanseipäästä, sai Pollen helposti kiinni, hyppäys vain, ja niin hän istui lujasti selässä. Pieni sivallus ohjien perästä ja Polle kirmasi juoksuun. Hevosen kaviot mätkähtelivät pehmeästi hyllyvää niitunpintaa vasten, mutta sen ehdittyä kovalle maalle, kivikkoiselle, kurjalle tielle, alkoivat kaviot kopsaa tasaisesti, ja hiljainen, uneksiva yö kantoi sen kopseesta syntyvän äänen kauan aikaa Simon korviin, kunnes se lopulta painui kuulumattomiin.

Simo kaivautui heiniin.

Hämärä tuli vähitellen niin tiheäksi, ettei enää, vaikka Simo koetti tirkistellä seinänraoista, silmä kantanut kunnollisesti joelle, jonka päällä sitäpaitsi keinui paksu usvakerros.

Sorsatkin olivat jo lakanneet ääntelemästä.

Ulkona kuului toisinaan yksinäisen yölinnun siipien suhahtelua, joka nahkeutensa tähden vaikutti ilkeältä. Vesi vilisi hiljalleen kaislojen välitse, ja kauempaa kantautui korviin kosken kohina hillittynä ja salaperäisenä. Ladon niitunpuolista sivua kiertävä pajupensasryhmä liikahteli silloin tällöin hiljaisessa yötuulessa, kahisuttaen seinänrakoihin tunkeutuneilla oksillaan kuivia heiniä ladossa.

Simo joutui omituiseen pelonsekaiseen tunnelmaan.

Hänhän oli nyt ensikertaa yksin, makasi täällä harmaassa, harvaseinäisessä ladossa ypöyksinään, seuranaan vain tuhatkunta krapua, jotka siinä käden ulottuvilla liikahtelivat kopissaan. Mutta nekin peloittivat enemmän kuin rauhoittivat.

Simo olisi juossut kortteeripaikkaansa, jos vain olisi uskaltanut astua ladon hämärästä yön hämärään, olisi juossut, pinkaissut niin, että kylmä, niitusta pursuva vesi olisi roiskinut kintuissa.

Mutta ulkona kaartaisi hänet yö joka puolelta; täällä sisällä oli sittenkin turvallisempaa.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai selville, miksi heinät kahisivat. Lopulta hän uskalsi kohottaa päätään sen verran, että käsin kopeloimalla pääsi selville pajupensasryhmän salaisuudesta. Se vahvisti hänen rohkeuttaan kelpolailla, uskalsipa hän jo naurahtaakin.

Mutta kun sitten ulkoa taas kuului siipien suhahtelua, semmoista nahkeata ja puistattavaa, kyyristyi hän uudelleen heiniin niin pieneksi kuin taisi. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä vielä sekin pelimanni-Antti ja hänen kuolemansa Puukan talvikylmässä riihessä. Hän ei kyennyt sanomaan, mistä tämäkin muisto vierähti nyt hänen muistiinsa. Mutta kenties veden hiljainen solina kaislikossa aiheutti sen. Niin, varmaankin se oli tuon solinan ansio.

Hänestä oli oikeastaan koko ajan tuntunut, ikäänkuin veden vieno heliseminen olisi pehmeätä, hivelevää viulunsoittoa. Hän kuvitteli tämän niin todenperäiseksi, että unohti ulkona uhkaavan yön, siipien suhahtelut, vieläpä Viulu-Antinkin.

Hän uskoi kuvitelmaansa, niin ettei enää muistanut pelätä. Hän rauhoittui ja kuunteli levollisena veden hiljaista solinaa joessa kaislojen välitse. Se soi hänen korvissaan kehtolauluna, johon hän hiljalleen nukahti.

* * * * *

Matti karautti sillävälin Pollellaan hiljaisten töllien ja talojen ohi, joiden asukkaat raskaan työpäivän uuvuttamina lepäsivät suvisen yön hämyssä.

Kaviot kopsivat, maantie mätkyi, mutta lähestyessään kotiaan Matti hiljensi Pollen käyntiä. Siellä talossa oli kotimiehenä vanha tallimies Kustaa, jonka nähden ei ollut hyvä leikitellä hevosilla.

Se oli aina hevosten puolesta, toisinaan isäntääkin vastaan. Se oli tarkka ja äreä äijä.

Matti ei tahtonut ajaa kartanolle saakka, vaan sitoi Pollen maantienviereiselle heinäsaralle, jossa se alkoi ahnaasti hamuilla ruohoa.

Loppumatkan Matti kulki jalkaisin.

Hän pujahti varovasti pirttiin, mutta Kustaa kuuli kuitenkin oven käyvän kurkistaen peittonsa alta.

— Pahustakos siinä kuhkit yökausia.

Matti ei ollut kuulevinaan Kustaan mutinaa. Otti vain seinältä haulikon, ruutisarven, haulipussin ja nallilaatikon.

— Sinä rakkari! — ärisi Kustaa edelleen. — Et suinkaan sinä vain ajele selkähevosella, häh?

Kustaan ääni oli epäilevä, mutta Matti livahti jo ulos, vastaamatta äijälle.

Kuitenkaan hän ei uskaltanut hypätä Pollen selkään vielä siinä heinäsaralla, vaan talutti sitä pitkän taipaleen maantien ruohoista syrjää pitkin, ennenkuin kiipesi selkään.

Ja sitten sitä taas mentiin, niin paljon kuin Pollen kavioista heltisi.

Tie oli yhtenä tasaisena töminänä, kunnes ehdittiin takaisin niitylle, jossa se muuttui hiljaiseksi tassutukseksi. Lopulta se lakkasi tykkänään.

Matti oli nyt perillä.

Hän asetti suitset aidanseipääseen, josta ne oli ottanutkin, taputti huohottavaa Pollea kaulalle ja riensi sitten ladolle.

Raivattuaan oviaukosta liikoja puita sivulle hän kysyi hiljaisella äänellä:

— Oleks sää siellä vai...?

Kun ei kuulunut vastausta, kömpi hän latoon vetäen haulikon mukanaan.

— Kravut ovat sentään täällä, — tuumi hän itsekseen, kun kuuli niiden äännähtelyjä kopista.

Hetken hän kuunteli tarkkaavasti ja kuulikin Simon siinä lähellä hengittävän. Pojan koko ruumis oli kaivautuneena heiniin, ainoastaan pää oli näkyvissä.

Matti tönäisi Simoa hiljaa. Simo kavahti istualleen, kunnes pääsi selville siitä, että Mattihan siinä oli.

— Sorsat jo alkavat lenneskellä, — sanoi Matti ladatessaan kaksipiippuista haulikkoansa. — Kohta kai niitä ilmaantuu näkyville, ja sitten hui hai vaan — kuti molemmista piipuista. Ja ihme olisi, jollei jäisi.

He hiivittäytyivät joenpuoleisen seinän viereen. Siinä oli sopivalla kohdalla hirsien välillä tarpeeksi korkea rako, josta pyssy mahtui. Matti sujutti haulikkonsa siihen, joten se oli valmiina laukaistavaksi, heti kun vain tarjoutui tilaisuus. Yläpuolella oli toinen rako, jonka ääreen he asettuivat kyykkysilleen tähyilemään joelle. Heillä oli oivallinen tirkistysreikä ja ampuma-aukko, ja hiljaa nauraa hiiskutellen he nyt henkeä pidätellen tähyilivät hiljalleen valkenevaan aamuun.

Joessa, kaislikon keskellä oli melkoisen laaja lampare. Matti selitti kuiskaamalla, ettei kaislojen seassa rämpivään sorsaan hyödytä ampua, vaikka silmä sen erottaisi hyvinkin sieltä. Kurkinevan vaari, jonka kanssa Matti oli edellissyksynä tehnyt metsästysmatkoja, oli sanonut niin — ja vaari kyllä tietää, koska hän on aikoinaan präiskäytellyt sorsiakin. Pitää olla suora, esteetön linja, ampui sitten metsoa tai sorsaa, muuten on osuminen onnenkauppaa.

Kun Simo yritti puhella kovalla äänellä, kielsi Matti heti. Hiljaa pitää olla, sanoi Matti, ettei saalis säikähdä, hiljaa liikkua, kuiskaamalla puhua tai sitten olla vallan ääneti. Niin oli sanonut ja neuvonut Kurkinevan vaarikin, joka ymmärtää näitä asioita.

Simo kuunteli ihmeissään Matin kuiskauksia. Hänen mielestään oli kummallista, outoa ja jollain tavalla nurinkurista, että Matti, joka tavallisesti oli raisuimpia ja villeimpiä poikia kulmakunnan poikaparvesta, jaksoi hillitä itseään tämmöisen jännityksen vallassa.

Sorsien rämiseviä, karheita äännähtelyjä oli jo hetken aikaa kuulunut kaislikoista ja ruohoisilta rantaäyräiltä, suhisivatpa jo siivetkin jossain kauempana, mutta tähän kohdalle tuohon lampareeseen ei niitä vielä ollut riittänyt.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin siihen laskeutui iso syöttiläs ruveten siinä hiljalleen kellumaan, aina vähänväliä ääntäen lyhyesti ja äkäisesti.

— No, ammu jo! — hoputti Simo.

Matti pälyili sorsaa, mutta ei näyttänyt aikovan tarttua pyssyyn. Simo katseli ihmeissään häntä ja vuoroin sorsaa joella.

— Ei, ei vielä, — sopotti Matti vastaan. — Odotetaan vielä hetki, kenties sille tulee tovereita.

— Mutta jos sekin lentää tiehensä.

— Älä sipise, kun et ymmärrä. Kurkinevan vaari, joka ymmärtää, kertoi paukauttaneensa yhdellä laukauksella pari kolme sorsaa, jopa joskus neljä viisikin.

— Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Pidä suus kiinni! — sähähti Matti hyvätuulisesti. — Kyllä minäkin muistan sananlaskuja, jos niikseen tulee... Mutta ajatteles, jos tuossa kohta keinuisi pari sorsaa lisää — ja missä on yksi, siinä voi olla kaksikin. Eikös tämäkin ole jonkinlainen sananlasku myös... Sissoo, siinä jo onkin.

Kaislikon helmasta ilmaantui toinen sorsa, toveri tuolle ensimmäiselle. Simo vilkaisi Mattiin, joka ei enää jaksanut hillitä kiihkoaan, vaan painoi haulikon perän tukevasti olkaansa vastaan ja tähtäsi.

Sorsat olivat suuria ja pyöreitä kelluen joen pinnalla kuin rasvamöhkäleet mutta silti sirosti ja kevyesti. Juuri kun viimeksisaapunut sorsa, joka vaikutti korealta kuin pyntätty mamselli, purjehti maikaillen äkäistä vaaria kohden sattuen suoraan linjaan vaarin kanssa, silloin Matti laukaisi.

Kaislikko ritisi ja ratisi, vesi pärskähteli, kun haulit läiskähtäen iskivät sinne sekaan.

Mutta laukauksen kajahdusta, jonka jylyä jokilaakso paiskeli sinne tänne metsän kallioihin, seurasi karkea kirotulva, joka kuului ladon ulkopuolelta. Mitä se oli?

Pojat katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa. Vaikka heidän sydämensä pamppailivat pelosta, eivät he kuitenkaan malttaneet toisella silmällään olla vilkuilematta ovelle, toisella joelle, jossa toinen sorsa jo makasi selällään vedessä, toinen hypähti korkealle koettaen kohoutua siivilleen, mutta ei jaksanut, vaan pudota mäiskähti takaisin veteen läiskyttäen sitä poikkiammutuin siivin, kunnes kellahti selälleen sekin jääden liikkumattomana makaamaan toverinsa rinnalle.

Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä: laukaus, kirotulva ulkoa ja sorsien kuolema.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli selitys kirotulvaan. Ladon ovelle hypähti mies, jonka pojat tunsivat Kurkinevan vävypojaksi Anttoniksi.

— Mitä perhanan roistoja täällä on! — kuului ovelta.

Hän oli täydessä raivossa. Hän ei heti huomannut ladossaolijoita, kun nämä peloissaan kyyristyivät heiniin. Hän oli aivan hurjimuksen näköinen. Mutta nähdessään poikien krapukopat hän hillitsi itsensä ruveten nauramaan.

— Vai niin, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Tekös, junkkarit, siellä olettekin.

Pojat katsoivat kummissaan häneen ja toinen toiseensa. He eivät koskaan ennen olleet nähneet Anttonia tuommoisena raivopäisenä. Päinvastoin hän oli tunnettu hiljaiseksi siivomieheksi, joskin vähän pikavihaiseksi. Mutta mistäs nyt kiukku ja raivo?

— Se kyttäili kai meidän lintuja, — kuiskasi Matti Simolle, joka nyökkäsi myöntävästi. Sitten he molemmat vilkaisivat toisiinsa ymmärtävästi: siitä se oli nyt noin raivo.

— No, tulkaa ulos. Mitäs te minua pelkäätte, tuttua miestä.

Ääni oli nyt ystävällinen niinkuin tavallisesti.

— Olin tässä minäkin vaaniskelemassa sorsia, mutta te ehditte edelleni, — puheli Anttoni. — Ja hyvin saittekin sattumaan, näemmä, koska tuolla makaa kaksi.

Pojat kävivät lautalla noutamassa sorsat, ja yhdessä Anttonin kanssa he sitten painuivat kortteeripaikkoihinsa.

— Sinusta taitaa tulla hyvä kyttä, — arveli Anttoni Matille. — Sinä kai laukaisit.

— Minä. Olen käynyt oppia appivaarisi luona.

Anttoni rypisti vihaisesti kulmakarvojaan.

— Tiedän sen. Hän on hyvä kyttä.

Senjälkeen he jatkoivat matkaansa vaiteliaina. Pojilla oli sitäpaitsi täysi työ retuuttaessaan krapukoppiaan, sorsia ja pyssyä, eikä Anttonillakaan tuntunut olevan erikoisempaa puhelemisen halua, jos lie ollut aihettakaan.