ENSIMMÄISESSÄ OPINSAUNASSA.

1.

Vihdoin isä tuo kylän puodista aapiskirjan, vuolee kauniin, lovistetun tikun pistäen sen kannen ja ensimmäisen lehden väliin ja sanoo äidille:

— No alahan jo viedä Simoa lukutielle. Lassi kuuluu aloittavan koulunsa huomisaamuna.

Simo kääntelee ja katselee aapiskirjaa. Sen viimeisellä lehdellä komeilee kenokaulainen, itse tietoisen näköinen kukko. Mikähän sekin on olevinaan.

Seuraavana aamuna äiti pukee pyhävaatteet itsensä ja Simon ylle lähtien kädestä pitäen taluttamaan häntä Lassin töllille, joka haamoittaa harmaana joen rannalla kohoavalla pienellä mäellä, virstan verran Simon kotoa.

Matkalla äiti juttelee, että siellä on muitakin lapsia samoilla asioilla, ja kehoittaa Simoa olemaan ahkera, ettei tuottaisi vanhemmilleen häpeätä.

— Jos olet ahkera, niin aapiskukko munii sinulle yhtä ja toista hyvää.

Ähää, juolahtaa Simon päähän, vai sitä se kukko tarkoittaakin. Mutta kuinka kukko voi munia?

Hän aikoo kysyä sitä äidiltä, mutta samassa he jo ovatkin Lassin mäellä, äiti työntää aapiskirjan hänen käteensä astuen edellä sisälle, Simon pyörähtäessä ujona äitinsä jäljessä.

Siellä istui pitkin seinävieripenkkejä toisia lapsia odottaen totisina ja oudostellen. Ne olivat hänen kokoisiaan, joku niinkuin naapuritalon Matti häntä pitempikin. Näkyipä joukossa olevan joitakuita tyttölapsiakin. Yhteistä kaikille oli se, että jokaisella heistä oli aapiskirja kädessä.

Äiti ojensi tuomansa kyläkakkunyytin Lassin vaimolle, joka kiidätti sen monin kiitoksin ja niiauksin ruoka-aittaansa. Lassi itse, vanha, kurttuinen äijä, tuli tökkäämään kättä.

— Jassoo, jaa, vai tässä se nyt on Melkkilän nuori isäntä. Eikös se vielä osaa lukea?... Hähää... vai ei vielä, mutta ei hätää mitään... kovin on nuorikin vielä. Mitä?... Jassoo, alun seitsemännellä vasta... juu, kyllä minä vaan opetan hänet, juu-uh...

Lassi käski äitiä astumaan pakarin perällä olevaan kamariin, jonka seiniä peittivät likaiset sanomalehtiriekaleet ja koreat enkelinkuvat. Simo seurasi äitiä hameesta kiinni pidellen.

— Onks toiki miäs, ku roikkuu äitinsä hammeissa, — sanoi Matti niin kovaan, että Simokin kuuli.

Toiset lapset tirskuivat Matin sanoille, ja Simo ujostui entistä enemmän. Mutta Lassin akka vilkuili tyrskähteleviä lapsia vihaisesti.

— Mitäs siinä melskaatte, — sanoi vihdoin. — Olkaa hiljaa, kakarat, tai...

Hän viittasi kamariin, josta Lassi kurkisti vaientaen tirskujat yhdellä ainoalla uhkaavalla katseella, joka kulki nopeasti lapsirivin päästä päähän.

— Siinä näitte, — sanoi akka lapsille hyväntuulisesti hihittäen.

Lassi laski kätensä Simon päälaelle toisella kädellään ohjaten häntä takaisin pakarin puolelle.

— No, nuori mies, käyppäs hieromaan tuttavuutta tulevien toveriesi kanssa.

Simo melkein vavahti tuntiessaan Lassin käden omassaan. Se oli nihkeä ja luinen.

— Se on niin kovin vierasteleva ja ujo, — sanoi äiti. — Lähde nyt, kun käsketään.

Simolta eivät kyynelet olleet kaukana.

— Nonoo, kuinkas sinä olet tuommoinen haperi, — lohdutteli Lassi työntäessään Simoa edellään.

Simo liittyi hiljaa niiskuttaen toisten lasten pariin, mutta äiti joi vielä kahviakin, ennenkuin lähti. Simon eväsnyytin hän aikoi antaa Simolle, mutta Lassin eukko huomautti:

— Emäntä antaa vaan sen minulle, niinkuin on toistenkin lasten eväät annettu, minun hoidettavakseni. Pidän huolen siitä, että lapsi saa syödä ajallaan.

Äiti naurahti ojentaessaan senkin nyyttinsä Lassin vaimolle.

Kun äiti oli lähtenyt, käveli Lassi hyräillen, aina silloin tällöin vilkaisten lapsiin.

— Kuules, muori, — sanoi hän. — Me emme ole tainneet vielä syödä suurusta.

— Tässä sitä kokkaan parhaillani.

Lassi kääntyi lapsiin.

— Mars mäelle siitä, että herrasväki saa syödä. Syötyämme tekin saatte kukin eväspussinne.

Mäeltä Simo näki äidin kulkevan jo kaukana maantiellä. Mutta silloin tuli Matti hänen luokseen ja alkoi vihellellä.

— Älä viitsi! — sanoi Simo kiusaantuneena.

— Osaan minäkin, jos vain tahdon.

Matti lakkasi.

— Et sinä vielä osaa! — sanoi hän härnäten.

Simo innostui ja vihelsi pitkään, kauniistikin. Matti kuunteli ja arvosteli:

— No käy se nyt jotenkuten, mutta sylkäistä sinä et osaa yhtä hyvin ja yhtä kauas kuin minä.

Hän ruiskautti hampaittensa välistä roima syljen. Simo koetti seurata esimerkkiä, mutta ei saanut lentämään aivan yhtä kauas.

— Mutta viheltää minä osaan yhtä hyvin kuin sinäkin, — intti Simo.

Pojat alkoivat viheltää kilvan, ja kun siihen ympärille kerääntyi toisiakin poikia, jotka ottivat osaa kilpaviheltäjäisiin, muodostui siitä semmoinen konsertti, että Lassin akka syöksähti säikähtyneenä portaille huutaen selkänsä yli pakariin:

— Käy sinä, Lassi, hillitsemään noita jumalattomia, jotka eivät anna ihmisille ruokarauhaa.

Lassi pistäytyi pihalle pannukakun pala suussaan ja luki nopean tuomion. Koska kaikki, yksinpä tytötkin, olivat olleet suut torvella, niin he eivät saa syödä tällä kertaa lainkaan.

— Mars vaan takaisin sisälle ilman ruokaa tavailemaan aapiskirjaa. Kyllä minä, kyllä minä teidät opetan, te junkkarit.

Lapset painuivat kamariin. Mutta Simo ei ujostellut enää eikä paljon pelännytkään. Hän oli näet tuntevinaan, että hänet oli nyt tunnustettu toverien keskuudessa yhdenvertaiseksi heidän kanssaan. Varsinkin tämä Lassin antama rangaistus lähensi heitä toinen toisiinsa.

— Kas, — sanoi Simo hiljaa Matille. — Lassi näkyy pureskelevan äidin tuomaa pannukakkua.

— Mistäs tiedät, — vastasi Matti yhtä hiljaa, — että se on sinun äitisi tuoma pannukakku. Minun äitini toi myös sellaisen.

He purskahtivat molemmat hiljaiseen nauruun, mutta tultuaan kamariin Simo hätkähti, sillä oven pielessä keksi hänen silmänsä muutamia norjia koivunoksia.

Hän tiesi, mihin niitä käytettiin kotona, ja aavisti, mikä virka niillä olisi oleva täällä Lassin töllin peräkamarissakin. Hän painoi nöyrästi päänsä aapiskirjaansa, ikäänkuin hänen selkäänsä nyt jo siveltäisiin koivunjuustoa.

Kun hän sitten nosti katseensa, säpsähti hän uudestaan. Vastakkaisella seinällä riippui isokokoinen, monivärinen kuva, joka esitti lihavaa, pitkäpartaista äijää. Jos se olisi ollut laihempi ja luisevampi, olisi se ollut ilmetty Lassi: yhtä ankaran ja peloittavan näköinen se oli.

Lasten vihdoin päästyä eväsnyytteihinsä käsiksi Simo palasi takaisin kamariin kierrellen ja kaarrellen kuvaa.

— Se on Jumalan kuva, — sanoi Lassi osoittaen piipunvarrellaan sitä.

Tuossa siis oli Jumala, joka kirjoitteli ihmisten mieliin mitä tahtoi. Olipas se kovin julman ja ankaran näköinen. Ja julman paksu oli sillä kädessä kirjoituskynäkin, paksu kuin keppi, johon se melkein nojasi.

— Etkös sinä ennen ole nähnyt Hänen kuvaansa? — kysyi Lassi huvitettuna pojan mielenkiinnosta.

Ei, Simo ei ollut nähnyt. Lassi sanoi sen olevan kyllä Melkkilässäkin, ainakin vanhempain kuvaraamatussa, jonka tiesi heidän omistavan, mutta se on sellainen suuri ja raskas kirja, jota ei semmoinen pieni poika kuin Simo kykene vielä liikuttelemaan.

Simo muisti kotonaan olevan suuren ja paksun kirjan, se oli isän kamarin ylähyllyllä, ja se varmaan oli raamattu. Siinä oli lujannäköiset kiiltävät helatkin, mutta se oli niin korkealla, ettei hän koskaan ollut yltänyt siihen, ja aina kun hän oli tavoitellut sitä käsiinsä, olivat vanhemmat sanoneet:

— Se on vielä liian raskas sinulle.

Lassikin sanoi samalla lailla. Simon kielellä pyöri kysymys, ovatko kaikki Jumalat yhtä hirmuisia kuin tuo seinällä riippuva, mutta Lassi oli jo mennyt luikkaamaan lapset mäeltä sisälle.

Simo päätteli mielessään kotona katsoa raamatusta, onko Melkkilän Jumala yhtä ankaran ja julman näköinen kuin tämä täällä. Tai jollei itse jaksaisi nostaa raamattua hyllyltä, pyytäisi isää avuksi.

Ehdittyään illan hämyssä kotiin Simo pyysi ensi töikseen saada katsella raamattua.

— Mitäs sinä tahtoisit siitä katsoa? — kysyi isä. — Et sinä kai osaa lukeakaan vielä yhden päivän opissa oltuasi.

Simo sanoi tahtovansa vain nähdä Jumalan kuvan, Lassi oli kertonut sen olevan raamatussa.

— Ohoh, vai Jumalan kuvan, — sanoi isä nauraen. — Niin, kyllä se on tässä.

Hän asetti raamatun polvelleen avaten sen. Simo katseli kuvaa.

— Mutta tämä ei olekaan yhtä peloittava kuin Lassin seinällä oleva. Eikä muutenkaan saman näköinen.

Isä hymähti.

— Vakava se on tämäkin. Jumala on vihassaan ankara, rakkaudessaan lempeä.

— Mutta onkos sitten useampia Jumalia? — kysyi Simo.

— Herra varjelkoon! Jumala on yksi ja ainoa, mutta kuvia voi olla ja onkin useammannäköisiä.

— Sitä en ymmärrä.

— Et vielä, mutta odotas, jahka kasvat ja miehistyt. Sitten ymmärtänet, jos sinulla riittää voimia ja uskoa niin kauan, että jaksat ymmärtää.

Simon mielestä oli Melkkilän Jumala mukavampi, koska se oli lempeämpi Lassilla olevaa. Ja hänestä tuntui, että Jumalia olisi useampia, vaikkei hän vielä tuntenut muita kuin kotona ja Lassilla olevat.

Tästä lähtien hän iltaisin, siunatessaan itsensä Jumalan nimeen, muisteli aina omaansa, sitä joka oli heidän raamatussaan — Lassin Jumalan hän tahtoi unohtaa.

* * * * *

Lassi oli vielä pari vuotta sitten, niinkuin Simo sai monesti kuulla Lassin töllissä opiskellessaan, ollut laajan kiertokoulupiirin opettaja, oikea opinkäynyt koulumestari, mutta näihin aikoihin hän oli jo vanha ja raihnainen.

Rovastin mielestä Lassi ei enää ollut jaksanut kunnolleen pitää koulua talosta taloon: yhdeksän viikkoa vuorollaan kussakin talossa varhaissyksystä myöhäiskevääseen saakka.

Oikeastaan Lassi omasta mielestään olisi jaksanut, mutta niinkuin sanottu rovastin mieli oli toinen, ja sitä oli Lassin ja seurakunnan toteltava.

Rovasti näet tiesi Lassin ryypiskelevän — niinkuin muidenkin kirjanoppineiden ja tietoviisaiden — ja janon yhä vain lisääntyvän sitä mukaa, kuin vanhuus kasasi vuosia Lassin hartioille.

Mutta rovasti ei tahtonut sentään heittää altishenkistä vaikka samalla heikkolihaista Lassia oman onnensa nojaan.

Hän taivutti kiertokoulupiirin myöntämään pienen muonan Lassille ja tämän vaimolle, niin kauaksi aikaa kuin he eläisivät, ja Lassi taas puolestaan sitoutui — tietysti eri palkkiosta — opettamaan kulmakunnan lapsia aapiskirjan ja vaikkapa katkismuksen ja raamatunhistoriankin viisauksiin. Näin vapautuivat näihin aikoihin monet vanhemmat lastensa opettamisen vaivoista: isät veistivät vain aapistikut, työnsivät kirjan kainaloon, ja äidit tarttuivat lapsiaan kädestä, ja niin kävi matka Lassin tölliin eväsnyytti ja kyläkakkunyytti toisessa kädessä.

Kun sitten kiertokoulu ehti taas niin lähelle, että lapset jaksoivat käydä sitä kotoa käsin, niin Lassin-opin käyneet lapset osasivat paukuttaa läksynsä täydellisellä saarnanuotilla, joka oli Lassin opetusjärjestelmän aa ja oo. Mutta nykyisellä kiertokoulunopettajalla, joka oli saanut uusmuotisemman opettajakoulutuksen ja sitäpaitsi oli nainen, oli luonnollisesti toinen meininki: ei saarnanuottia ollenkaan, ainoastaan selvää, tavallista lukemista.

Mutta mitäs se semmoinen oli Lassin mielestä — tyhjän haukkailemista, ei yhtään sen parempaa. Siitä ei kostu korva eikä virkisty sielu. Kun kerran lukee, niin lukee, jotta sen kuulee, täytyy osata ja oppia oikea saarnanuotti.

Se oli Lassin opetusmetodi, mutta kiertokoulunopettajatar oli yhtä jyrkkä omassaan eikä aivan syyttä.

Olihan hänellä täysi työ kitkiessään lapsista irti tuota nuottia, jonka Lassi oli istuttanut heihin hänen huomautuksistaan huolimatta. Hän kanteli siitä joskus rovastillekin, joka kumminkaan ei halunnut puuttua koulumestareitten välisiin riitoihin, niin kauan kuin ne eivät herättäneet pahennusta seurakunnassa. Rovastin mielestä he saivat tehdä, niinkuin heitä kumpaakin halutti, pääasia olisi, että lapset tulisivat totiseen kristinopin tuntemiseen, tapahtuiko se sitten saarnaten vai lukien, se ei merkinnyt sitä eikä tätä.

Mutta rovastin syy ja ansio oli, että nainen, ensimmäistä kertaa näillä main, oli vallannut mieheltä kiertokoulunopettajan paikan ja päällepäätteeksi miehisestä arvostaan erikoisesti aran Lassin paikan, jota seikkaa Lassi ei voinut antaa rovastille anteeksi. Se kaiveli yhä hänen mieltään, ja hän teki voitavansa opettajattaren uhallakin päntätessään hirveätä saarnanuottiaan lasten päihin, joista se sitten ampaisi kuin kiduttava haulikuuro opettajatar-raukan kasvoille. Niin teki Lassi, vaikka opettajatar oli nuori ja kaunis — tai kenties juuri sen takia Lassi tekikin niin.

Rovasti oli, ihme kyllä, ennakkoluuloton ja kaukokatseinen mies eikä senvuoksi kallistanut korvaansa opettaja-kysymyksessä seurakunnan puoleen, joka siihen opetettuna oli tottunut sanomaan, että naisen pitää vaieta seurakunnassa. Hän oli tullut huomaamaan, että naisen työ on kaikkialla miehen työtä halvempaa. Hän ajatteli tällöin renkien ja piikojen palkkain välistä erotusta. Tähän yksinkertaiseen totuuteen hän perusti laskelmansa, jotka tietenkään eivät pettäneet.

Rovasti oli jalo ja seurakuntansa parasta harrastava mies tässäkin asiassa. Hän julisti paikan haettavaksi sillä lailla, että siihen saattoi tarttua nainenkin. Rovasti ajatteli näin:

Kun sille Lassi-rääpällekin nyt on maksettava jonkinlaista eläkettä, niin on aivan kohtuutonta rasittaa piiriläisiä niin suurella palkalla, mikä täytyisi maksaa miehelle, ja koska nainen, jos hän vain on kunnollinen ja pätevä toimeensa, tulee halvemmaksi kuin mies, tekee saman työn kuin mies — ja tässä tapauksessa paremmankin kuin ryypiskelevä Lassi-rahjus —, niin on toimeen valittava nainen, jos niitä vain ilmaantuu hakijain joukkoon.

Niitä ilmaantui.

Tuntui ensi alussa vähän oudolta seurakuntalaisista ja Lassista lisäksi nololtakin se mahdollisuus, että vaimoihminen valittaisiin kiertokoulunopettajan virkaan. Mutta kun rovasti selitti kirkkoraadin jäsenille tämän jumalallisen — ettei hän sanoisi jumalisen — halpuus-ajatuksen verrattomuutta, niin he kohta oivalsivat ja läksivät käsiään hykerrellen koteihinsa, toimitettuaan vaalin.

Kuultuaan miehiltään, minkä vuoksi oli valittu nainen, emännät naksuttelivat sorminiveliään, ja koko seurakunta veisasi halleluijaa paitsi Lassi, joka ei voinut poiketa korkeakirkollisesta katsantokannastaan naiseen ja naisen asemaan nähden, vaikka rovasti oli poikennut. Lassi ymmärsi sitäpaitsi, miksi rovasti oli tehnyt hänelle tämmöisen tempun.

Ei ihme, että Lassi kantoi kaunaa rovastille, vaikka se hyvin harvoin pääsi ilmenemään sanoiksi saakka. Joskus vain, milloin lukusijoilla, milloin häissä, milloin maahanpaniaisissa, joissa Lassi oli sattunut kallistamaan liiemman ryypyn, hän tunsi rohkeutensa nousevan ja rupesi taistelemaan hengen ja järjen aseilla katsantokantansa puolesta rovastia vastaan, joka ei tällöin tavallisesti muuta kuin myhäili ja muhoili vain. Ja se ärsytti Lassia yhä enemmän, hän alkoi käyttää liian tuttavallista kieltä, mutta silloin rovasti osasi parilla terävällä sanalla asettaa Lassin aisoihinsa saaden samalla naurajat puolelleen.

Kun sitten Lassi istui myrtyneenä jossain pirtin tai salin nurkassa, osasi rovasti saada Lassin taas hyvällekin tuulelle.

— Muistaakos koulumestari, kuinka monta vuotta me yhdessä ollaan työskennelty Herran viinamäessä?

— Kolmekymmentä, muistaakseni, — murahtaa Lassi loukostaan, hymyn väreen ilmestyessä suupieliin.

— Jokos siitä todella on kulunut niin pitkä aika? — on rovasti ihmettelevinään alkaen muistutella vuosia mieleensä.

— On, varmasti on, uskokaa pois vaan, rovasti. Kyllä minä muistan.

— Pitänee sitten uskoa, — hymähtää rovasti. — Mihinkäs sitä uskoisi, ellei Lassin muistiin, joka on melkein voittamaton.

Ja sitten alkaa rovasti puhella menneistä vuosista, yhteisestä työskentelystä ja taas Lassin hyvästä muistista, kunnes tämän naama rupeaa paistamaan tyytyväisyydestä ja hän katselee ympärilleen ikäänkuin tahtoen sanoa: »näättekös nyt, meillä on sentään mainio rovasti... sitä olen aina pärmäntännyt teille... ja minä olen ollut hänen työkumppaninsa ja olen vieläkin vähäsen. Mitäs te tiedätte, mutta rovasti ja minä — me tiedämme...»

2.

Lassi tiesi paljon enemmänkin, kuin mitä sisältyi tietoviisauden piiriin, vaikka hän opetustunnilla ei vahingossakaan tehnyt syrjähyppyjä kulloinkin käsilläolevasta aiheesta, mutta väliajoilla hän jutteli kaikenlaisia.

Lassin hyvän muistin lisäksi tuli se, että hän oli taitava kertoja, jota lapset mielellään kuuntelivat, mieluummin kuin tunnilla, jolloin hän oli ankara tarttuen helposti rankaisutoimenpiteisiin: nurkassaseisottamiseen, joskus yhdelläkin jalalla, vitsaan, korvatillikoihin, tukistuksiin ja nipistyksiin, yleensä kaikkeen, joka hänen mielestään oli omiansa kiihoittamaan lasten lukuhalua joko häpeän tai kipeää tekevyyden avulla. Mutta kun hän joskus välitunnilla oli hyvällä päällä, oli hän kuin toinen mies.

Hän osasi kertoilla nokkelasti kulmakunnan asioista, oloista ja ihmisistä vanhojen hyvien aikojen valossa. Lassin tapana ei ollut panna kynttiläänsä vakan alle ottaessaan päiväntekstikseen milloin minkin aikoja sitten tapahtuneen asian. Hymy suupielissä, mistä lisäksi roikkui rakas piippu, Lassi kertoili.

Mikäli Simo muisteli myöhemmällä iällään, ei Lassi puhellut ilkeästi tai pahentavasti kestään tai mistään. Se oli tuommoista hyväntahtoista leikinlaskua ja vakavaa, hymähtelevää pärinää, joka on ominaista vanhoille viisaille äijille. Valitettavasti Lassi arvioi pienten kuulijainsa henkisen havainto- ja kokemuspiirin yhtä suureksi kuin aikuisten, vaikka hänen, joka itse oli jälleen tulemaisillaan lapseksi, olisi luullut ymmärtävän lapsia ja lapsen kykyjä vähän paremmin.

Niin menivät Simoltakin nämä väliaikajutustelut suurimmaksi osaksi toisesta korvasta sisälle, toisesta ulos, mikä muuten ei itse asiassa tainnut olla suurikaan vahinko. Ainoastaan jokin aniharva niistä piirtyi mieleen, mutta siihen tarvittiinkin sitten jokin erikoisempi syy ja aihe, esimerkiksi sellainen, joka pani hiukset nousemaan pystyyn kauhusta ja salaperäisestä pelosta.

Lassilla oli tapana, kerrottuaan jonkin hauskan jutun, nauraa hihittää sille makeasti, mutta jos lapset eivät älynneet yhtyä nauruun, Lassi tokaisi silloin:

— No naurakaa kans tekin.

Kun he olivat kilttejä ja tottelevaisuuteen kasvatettuja lapsia, ei heitä tarvinnut monta kertaa käskeä niin lystiin työhön kuin nauramiseen. Se alkoi kohta sujua kuin komennuksesta, aivan kuin ulkoluku, yhteen ääneen, yksitoikkoisesti ja väsyttävästi mutta sitä Lassi ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan.

Kun Lassi syönnin päälle painautui sänkyyn ja ensimmäiset sanat johonkin juttuun pirahtivat hänen suustaan tupakkasyljen mukana, olivat lapset valmiita nauramaan. Melkkilän naapuritalon Puukan Matti oli koko mestari hirnumisessa, ja vähitellen pulpahti Simonkin huulilta iloinen nauru.

— Kas vaan Melkkilän Simoa, joka osaa nauraakin kuin aika poika, — sanoi Lassi kerran.

Lassin ryppyiset kasvot ja pienet tihrusilmät olivat niin lystillisessä vireessä, että Simo tirskui yhä kovemmin. Häneen yhtyi Matti ja vähitellen koko lapsiparvi.

Lassi hymähteli miettien hetkisen.

— Uskaltaisitko sinä, Simo, nauraa kulkiessasi joskus pimeässä Puukan riihen ohi? — kysyi hän sitten.

Simon nauru tyrehtyi äkkiä. Lassin ääni oli ollut kolea ja vakava.

— Mikäs etten uskaltaisi, — tuumaili Simo epävarmasti.

— Vai niin, vai ettäkö uskaltaisit, hoo hoo...

— Uskaltaisin, vaikka viheltääkin...

— Älä, poika, sano niin. Voit tahria hyvässä lykyssä vielä housusi siitä ohikävellessäsi.

Puukan Matti ja jotkut toisetkin purskahtivat nauramaan, vaikka Lassi ei itse nauranutkaan.

— Olen minä siitä kävellyt monesti ohi, — sanoi Simo.

— Mutta pimeässä, poikaseni, pimeässä?

— En minä pimeässä...

— Se ei ole naurun asia, Puukan riihi, — sanoi Lassi pojille.

— Tää Simo ei taida tietääkään, että meidän riihessä kummittelee, — virkkoi Matti.

— Tiedätkös sinä mukamas?

— Olen kuullut kerrottavan. Joku vanha pelimanni on palelluttanut siellä itsensä kuoliaaksi.

— Niin onkin, — sanoi Lassi noustessaan istumaan sängynlaidalle, heilutellen kädessään letkuvarsipiippuaan, ikäänkuin piiskaisi hereille vanhoja muistoja. — Muistan hyvin Viulu-Antin, olin hänen ystävänsä. Hän kummittelee Puukan riihessä. Itse en tosin koskaan ole kuullut hänen kummittelevan, kuljinpa yöllä sysipimeässä tai päivän kirkkaudessa riihen ohi, mutta monet luotettavat ihmiset väittävät kuulleensa.

— Mitä... mitä he kuulevat?

— Soittoa, poikaseni, soittoa: välistä jumalatonta, joka pakottaa kulkijan tanssimaan polskan tahdissa riihen ohi, välistä valittavaa, ja tällöin kulkija astuu rukoillen ja itkien siitä sivuitse. Mutta minun korviini ei ole koskaan sattunut viulunsoitto riihestä, vaikka oltiinkin Antin kanssa parhaita ystävyksiä. Kenties ne näkymättömät, jotka soitattavat Antilla vielä hänen kuoltuaankin, tietävät minun vaeltelevan Jumalan kasvojen edessä eivätkä jaksavansa horjuttaa askeleitani polskan kiemuroihin.

— Monta lystiä, joista tekin pääsette osallisiksi miehiksi vartuttuanne, jos Jumala niin suo, pidin minä Antin kanssa ja seurassa, — jatkoi Lassi. — Hän oli ihmeellinen viuluniekka; sanoivat että hänellä oli pirulta saatu viulu. Kenties oli, kenties ei, vaikka en minä huomannut viulussa kenenkään puumerkkiä, en ainakaan erikoista pirun puumerkkiä, mutta Antilla kyllä oli niinkuin paholaisen sormet, herkät ja kevyet, ja ne tanssivat viulun kielillä senkin seitsemää pirunpolskaa. Oli oikea ihme katsella ja kuunnella hänen soittavan. Toisinaan hän loihti viulustaan niin ihania ja suloisia, samalla kertaa liikuttavia ja valittavia säveleitä, että heltyneiden kuulijain mieliin pakottautui Jumala ja kadotettu paratiisi ilmielävinä, semmoisina kuin ihmiset parhaimpina hetkinään uneksuvat niiden olleen aikojen alussa... On vaikea sanoa, kuinka paljon Antissa oli pirua ja kuinka paljon Jumalaa, — vai oliko hänessä pelkkää edellistä vai paljasta jälkimmäistä, eikä se tieto ole tarpeellinenkaan muulle kuin Jumalalle, joka sen tietääkin —, mutta minun täytyy sanoa, että parempaa ja vilpittömämpää ihmistä olen harvoin tavannut matkani varrella. Ainoa vika — jos se nyt oli tuomion ansaitseva vika ollenkaan — oli hänen rakkautensa viinaan, ja se kai lopulta valmisti hänelle kylmät paarit Puukan riihessä.

— Älä kaunistele juoppoutta, — sanoi Lassin vaimo. — Äläkä peloittele lapsia tuommoisilla loruillasi.

— Loruillasi! Totta kerron, eikä tämä vahingoita lapsiakaan, jotka pääsevät kurkistamaan vähän pitemmälle pientä nokkaansa. — No niin no, muutamat pitivät Anttia hieman hassahtavana, eikä hänen olennostaan voinut tullakaan juuri muuhun käsitykseen. Hän oli rääsyisesti puettu, ja rääsyinen oli pussikin, jossa hän kantoi rakasta viuluaan. Viulu oli monesta paikasta halkeillut ja lohkeillut, mutta Antti oli paikkaillut varovasti rikkeimet kohdat, niin että siitä kaikui yhä edelleen tuo ihmeellinen ääni, joka houkuttamalla houkutti nuoret tanssiin ja vanhojen silmät kyyneleihin... Muistan hyvin eräänkin tapauksen, kun Antti soitollaan hellytti Töykkälän rusthollin komean ja kovaluontoisen emännän. Pidin nähkääs silloin kiertokoulua Töykkälässä; niin sattui samaan aikaan kuolema käymään talossa vieden isännän mennessään. Samana päivänä kuin isännälle pirtissä höylätään ruumisarkkua, tulla kyhnyttelee Antti taloon. No, kuultuaan, kuinka asiat oli, hän vetäytyy tanhualle, jossa jo paistoi lämmin toukokuu. Siellä hän istuutuu pölkylle, ottaa lakin päästään, ja rupeaa soittamaan niin liikuttavasti, ettei riuska emäntäkään raskitse kieltää. Ei se ollut virttä eikä polskaakaan, mutta kaunista se oli, siinä oli kai kummastakin niiden parasta. Äijä istuu siinä pölkyllään rankaläjän vieressä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, sävelten kantautuessa kammioon asti, jossa isäntä tuskin kylmenneenä lepää laudoillaan. Olivat nähkääs vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja hekin, isäntävainaa ja Antti. Ja nyt tahtoi Antti, sillä tavoin kuin osasi, soittamalla saattaa isäntää hänen viimeisellä matkallaan, koska hänenlaisensa risamekko ei olisi mukamas kyllin sovelias kulkemaan saattoväen ja papin seurassa kirkkotarhan veräjältä haudalle... Niin no, emäntä istuu kaivon kivellä vielä senkin jälkeen, kuin Antti jo on lopettanut, istuu ääneti ja mietteissään. Vihdoin hän havahtuu, hakee kamarista pullon ja pikarin ja ojentaessaan ne Antille sanoo kyynel silmänurkassa: »Heh, siinä peijaisryypyt. Olen sinut monesti kyörännyt talosta pihalle, kun mellastitte isäntävainaan kanssa vuorokausmääriä, mutta onpas sulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.» — »Paljon kiitoksia, emäntä», vastaa Antti, »vaikka mulla ei liene muuta kuin sanomanne, mutta ryyppy maistuu kyllä silti». — Monta muuta samantapaista kohtausta kerrotaan Antin vaelluksista, ja minäkin olen nähnyt ja kuullut, vaikka en muista useampia tällä haavaa. Mutta tutkimattomat ovat Herran työt ja tuomiot. Vaikka Antti olikin hyvä ja vilpitön mies, niin pitipäs vaan hänellekin käydä loppujen lopuksi onnettomasti. Oli, katsokaas, päissään poikennut, kai lämmittelemään, Puukan riiheen; oli tämmöinen kova joulukuun ehtoopuoli niinkuin nytkin, nurkat paukkuivat pakkasessa ja jokijää vonkui ja ulvahteli. Sinne äijä paleltui, nukkui sikeään uneen, josta ei herätä. Joku päivä myöhemmin meni Puukan renki noutamaan kauranpahnoja karjalle ja äläpäs huoli: niiden seassa makaa Antti kylmänä ja kankeana pusertaen viuluaan rintaansa vastaan ja oikeassa kädessä pidellen käyrää, ikäänkuin olisi soittaen lähtenyt tuonelan tuville. Viulua irroitettaessa käsistä alkoi se omituisesti — niin kertoivat paikallaolijat — soida, se soi tuokion hurjasti, tuokion valittavasti, kunnes lakkasi yhtäkkiä, niinkuin oli alkanutkin, mutta sen jälkeen ovat monet ohikulkijat kuulleet riihestä kummallista, milloin mieltä hekuttavaa, milloin sielua rukoiluttavaa soittoa. Mikä näkymätön se lienee, joka soitattaa Antti-paralla, sitä en tiedä eikä sitä osaa sanoa rovastikaan, vaikka kysytty on, ei osaa sanoa sillä tavalla, että häntä uskottaisiin, sillä rovastikin on näissä suurissa asioissa omantunnontarkka mies, joka ei mene langettamaan umpimähkäistä tuomiota toisesta syntisestä...

— Minne joutui viulu? — kysyi joku lapsista.

— Se meni kappaleiksi, sitä irroitettaessa Antin kädestä, ja kappaleet ja käyrä pantiin Antille seuralaisiksi ruumisarkkuun.

* * * * *

Kun lapset illan hämyssä palailivat koteihinsa, olivat he hiljaisia ja totisia.

Kertomus riiheen paleltuneesta viuluniekasta oli oudosti vavahduttanut heidän sydämiään. Tosin moni heistä oli tätä ennenkin kuullut kuoleman vierailleen milloin missäkin lähitienoilla, olipa se käynyt jonkun kotonakin, ja Simolla oli hämärä muisto eräästä kerrasta, kun hän äitinsä kanssa oli käynyt katsomassa kuollutta, muuatta torpan vaimovainaata. Mutta kuolla tuolla lailla, paleltumalla, se oli jotain kauheata heidän mielestään.

Matti ja Simo tallustivat lopulta kahdestaan toisten lasten erkaannuttua omille teilleen. Matti, joka oli rohkeampi toisia, oli voittanut pelkonsa pikemmin, yrittipä jo laskea leikkiäkin, mutta kun toiset lapset kävelivät vaiteliaina, rupesi hän ikävissään viheltämään. Simo muisti, mitä äiti oli sanonut viheltämisestä, ja hänen tuli vaikea olla. Olisi kieltänytkin, mutta ei kehdannut. Silloin tuli muuan poika hänen luokseen sanoen vakavasti Matille:

— Anna olla. Simo on joukostamme ainoa, jonka täytyy kulkea riihen ohi.

Matti vilkaisi poikaan ja lakkasi viheltämästä, sillä tuo poika oli häntä rotevampi ja vahvempi.

Kun Matti ja Simo nyt olivat kaksin talvisella tiellä, kasvoi Simon pelko sitä mukaa, kuin he lähenivät Puukan riihtä. Hätäkös oli Matilla, jonka kotitie poikkesi pari kivenheittoa ennen riihtä; se nytkin hölyili kaiken maailman pikkuasioita, vaikka Simon sydämellä oli iso asia painamassa: miten päästä riihen ohi näyttämättä pelkoaan Matille.

Matin pysähtyessä kotitiehaaraansa pysähtyi Simokin salaisesti toivoen, että joku samaan suuntaan kulkeva saavuttaisi hänet. Mutta tie oli autio ja tyhjä, ei näkynyt tulijoita eikä menijöitä. Riihen sivu vievän maantien molemmilla sivuilla ja pelloilla levisivät paksut lumikinokset. Ilta hämärtyi. Lumi narskui poikien jaloissa heidän niitä samoilla seisomasijoillaan hiljaa liikutellessaan.

— Mitäs nyt? — kysäisi Matti, vaikka aavistikin Simon pysähtymisen syyn.

— Alkaa tulla vilu, — sanoi Simo jotain sanoakseen.

— Niin minunkin. Mitäs jos vihellettäisiin lämpimiksi...

— Älä, älä!

— Sää tairat peljätä?

— Eks sää sitte pelkää?

— E-en.

— Em määkä.

— No mitäs tässä sitte seisotaan, paleltumassa. Hyvästi.

— Hyvästi vaan.

Simo lähti hitaasti riihtä kohden, jonka musta oviaukko häämötti häntä vastaan. Hän aavisti Matin silmillään salaa seuraavan hänen kulkuaan riihen ohi, mutta hän päätti, ettei anna Matille aihetta nauraa hänen pelolleen, tulkoon mitä tuli.

Pakkanen paukkui, lumi narskui, ja jokijää kumahteli niinkuin silloinkin, kun pelimanni-Antti paleltui kuoliaaksi. Ja tuossa oli, aivan tuossa edessä nyt se riihi, jossa... Simo sulki silmänsä ja porhalsi juoksuun sydämen tykyttäessä melkein haljetakseen.

Huh, mitäs se oli?

Eikös sieltä luuvasta, jossa se kuoli, soikin soitto! Mitä? Ja eikös sieltä kuulu askelten kopinaakin, niinkuin tanssittaisiin! Se lähestyy nopeasti... Nyt, nyt — se on jo aivan lähellä... se huokuu kylmyyttä ja kuumuutta...

Simo avasi silmänsä selkoselälleen ja pysähtyi kauhistuneena keskelle tietä parkaisten käheästi. Samassa huudettiin hänen takanaan:

— Simo hoi, väistyppäs hiukan syrjään ja hyppää tänne rekeen!

Se oli isän ääni.

Simolta pääsi turvallisuuden huokaus tuntiessaan niskassaan Pollen turvallaan huokuvan siihen lämmintä.

— Mitäs sinä pelästyit? — kysyi isä peittäen Simoa vällyihin. — Sinä parahdit, aivan kuin olisit saanut selkääsi.

— Niin pelästyinkin, mutta nyt en pelkää enää. Pelkäsin kummittelevan...

— Minä ymmärrän. Mutta kuka on sinulle kertonut, että riihessä kummittelee Viulu-Antti.

— Lassi kertoi.

— Vai sillä lailla Lassi opettaa teitä lukemaan ja viisastumaan, — sanoi isä.

— Mutta kummitteleeko riihessä? — tiukkasi Simo.

— Ne ovat asioita, joita en itsekään osaa selittää, — vastasi isä muuttuen salaperäisen näköiseksi. — En ole kuullut muuta kuin toisten kertomalta. Ovatko ne toiset sitten kuulleet soittoa, en minä tiedä, joka en itse ole kuullut.

— Mutta minä kuulin äsken.

— Sinä?

— Niin, soittoa kuulin.

— No jaa, minkälaista soittoa?

Simo selitti, ettei se hänen mielestään ollut niin erikoisen ihanaa, kuin hän oli kuvitellut viulusta lähtevän, pikemminkin se oli ollut jonkinmoista kitinää ja kiikutusta.

Isä aprikoi pitkän tovin.

— Jospa se olikin auki jääneen oven saranoiden vinkunaa, jota korvasi luulivat soitoksi, — arveli isä verkalleen. — Nyt käy näes tavallinen tuuli, ja sekin voi soittaa ruostuneita saranoita.

Simo katsoi silmät pyöreinä isää.

— O-olikos ovi auki?

— Oli. Etkös sitä huomannut?

— En, juoksin silmät kiinni. Pelkäsin niin, mutta sitten tulitte te enkä pelkää enää.

— Vai sinä, poika, joka kuljet milloin silmät kiinni milloin silmät pyöreinä. Ei se semmoinen sovi. Sinun pitää oppia vaeltamaan silmät avoinna. Muuten ei sinusta tule miestä.

Simo ei päässyt selville, puhuiko isä leikkiä vai totta.

— Uskottekos te, isä, kummituksiin? — hän senvuoksi kysyi.

— Sanoin jo, etten osaa sanoa.

Muuta vastausta Simo ei saanut isältä eikä äidiltäkään. Molemmat vastailivat vältellen, ikäänkuin peloissaan hekin, ja olivat salaperäisen näköisiä.

* * * * *

Simon mennessä seuraavana päivänä Lassille oli kirkas, kylmän-kimmeltävä aamu. Senvuoksi hän uskalsi vilkaista riihen luuvan oveen.

Se oli todentotta auki.

Mutta mitäs siitä. Siellä oli kumminkin Viulu-Antti kuollut.

Ja Simo luotti, puhukoon isä ja Lassi mitä hyvänsä, enemmän omiin korviinsa: hän _oli_ kuullut soittoa riihestä, vaikka se olisi ollutkin semmoista vaivaista kitistämistä, jonka isä oli arvellut saranoiden aiheuttamaksi. Mutta voihan asia yhtä hyvin olla semmoinenkin, että viulu, jolla näkymättömät kädet soittelevat, oli hoidon puutteessa tai jostain muusta syystä ränsistynyt niin, että siitä ei lähde sen parempaa ääntä kuin ruosteisten saranoiden kitkutusta muistuttava.

Eikä isäkään sitäpaitsi ollut tahtonut sanoa valheeksi kummituksen olemassaoloa. Ei vaan ollut suoraan myöntänyt, jos ei kieltänytkään. Simo luuli melkein, että isä ja Lassi ja äiti uskoivat kummittelemiseen. Hän, Simo, uskoi, kun oli kuullut omin korvin. Jos isä ja äiti ja Lassi olisivat myös kuulleet, uskoisivat hekin varmasti eikä heidän tarvitsisi sanoa: »olen kuullut toisten kertovan kuulleensa — — — ja ne ovat asioita, joita en osaa selittää, koska en itse — — —, mutta olen kuullut toisten —».

Mutta Simo oli kuullut itse...

Puukan Matti seisoi tienhaarassaan odotellen Simoa. Matin silmät paloivat uteliaisuudesta.

— Mitäs sulle nyt kuuluu? — huusi hän jo kaukaa.

Simo ei pitänyt kiirettä vastatessaan. Vasta kun ehti Matin luo, sanoi hän:

— Kuuluu! Mitäs mulle sitte pitäisi kuuluman?

— Jotain erityistä, — tunnusti Matti. — Kun kuulin porusi eilen ehtoolla riihen luota, sain jalat alleni.

Simo kohotti päänsä pystympään. Hän nautti tästä Matin tunnustuksesta.

— Pelkäsitkös?

— E-en pelännyt, — sanoi Matti sanojaan venytellen. — Muuten vain juoksin kotiin, kun oli vilu ja kun näin isäskin ajavan tästä ohi. Mut sää taisit peljätä?

— Empäs mää, mut sää.

— Em mää.

— No em määkä.

— No mitäs sitte porasit?

Simo mietti tuokion. Koska tuo Matti ei tunnusta pelänneensä, ei hänkään, vaikka pelkäsikin, mutta nyt aamulla kirkkaassa päivänpaisteessa hän ei pelkää enää.

— No ilosta parkasin.

Matti vilkaisi häneen epäillen.

— Ilosta?

— Niin, kun pääsin isän rekeen.

Lassin tölliin oli enää vain muutaman kiven heiton matka, ja Matille tuli kiire jatkaa kyselyitään.

— Sanos, kuulitkos riihestä mitään.

Simo heilutteli eväsnyyttiään.

— Mitäs olisi sitte pitänyt kuuluman?

— No soittoa esimerkiksi ja sen semmoista, joista Lassi kertoi.

— Jassoo, vai sitäkö?

— Niin, soittoa, soittoa, — sanoi Matti kärsimättömästi.

Simo kumartui maahan pusertaen lumipallon ja alkoi pureskella sitä.

— Et sää tainnu kuullakkaan mittään, — sanoi Matti vihdoin halveksuvasti.

— Kuulinpas, kuulinpas, — vastasi Simo tekeytyen yhtä salaperäisen näköiseksi kuin isä ja Lassi. — Soittoa kuulin, Matti.

Simo kertoi nyt eilisillan kohtauksen riihen edessä. Matin kävi vähän kateeksi Simoa, joka oli kokenut tuommoista salaperäistä, outoa ja peloittavaa, eikä hän itse ollut päässyt kokemaan samaa. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa paljon Simon alapuolella.

— Kyl kai sää sentään pelkäsit.

— No pelkäsin mää vähä, mut olsit sääki peljänny, jos sää olsit ollu mää. Eiks nii?

— Olsin tainnu peljätä vähä määki, — myönsi Matti.

Simo sai selittää Lassin mäellä toisille lapsille seikkailunsa Matin heti luihkatessa, että Simo oli kuullut soittoa riihestä eilisiltana. No, Simo kertoi mielellään.

— Enkä mää peljännykkä paljo, vähä vaa.

Lassi, joka oli tullut ulos huutaakseen lapset sisälle, oli myös jäänyt kuuntelemaan. Kun Simo oli päässyt loppuun, komensi Lassi lapset tunnille.

— Vai niin, — sanoi hän hymähdellen Simolle, pysäyttäen hänet luokseen. — Kuulitkos sinä todellakin?

— Kuulin, vaikka isä arveli sitä saranoiden kitisemiseksi. Mutta ei se ollut sitä.

— Mistäs sinä tiedät?

— Tiedän mää.

Lassi katsoi Simoa pitkään.

— Vai niin, hm, no kun tiedät, niin tiedät, mutta et sinä taida ollakaan arkalasta kotoisin etkä kananlannasta luotu, kosk'et pelännyt muuta kuin pikkuisen. Vai pelkäsitkös?

Simo vaikeni.

— Vastaa minulle, poika.

— Mää pelkäsin kamalasti, — sanoi Simo hyrähtäen itkuun.

— Sitä arvelinkin. Ei saa koskaan valehdella ehdoin tahdoin. Muista se, Simo.

* * * * *

Tämän jälkeen Simo vielä monia vuosia eteenpäinkin oli peloissaan joutuessaan kulkemaan pimeässä Puukan riihen sivu ja kiersi mieluummin mutkateitä.

Se riihi maantien varrella oli synkkä ja salaperäinen.

* * * * *

Toinen pelon aihe näihin aikoihin oli muuan iso, vihainen sika, joka kevätpuolella tonki ja röhki teillä, kujilla ja tienvieripelloilla.

Mutta se ei ollut kauhuksi ainoastaan lapsille; sitä kavaksuivat toisinaan aikuisetkin, milloin se oli villimmällä päällään. Se oli omituisen kirjava väriltään, sen nahassa kierteli ja juovitteli mustaa, likaisenkeltaista ja ruskeanharmaata sikinsokin, ja kun se oli kooltaan iso rumilus ja ryvettynyt alinomaisesta tonkimisesta, se oli röhkiessään ja päin karatessaan hirvittävän näköinen. Ja se oli vihainen.

Kun lapset näkivät sen ensikerran, tiesi joku heistä sanoa, että sika on pahantapainen.

— Millä lailla se on pahantapainen?

Tietäjä ei sanonut tietävänsä siitä sen enempää, oli vain kuullut sanottavan.

— Pureekos se?

— Kiljuukos se?

— Potkiikos se?

Lapset kyselivät nauraen, mutta Akseli, kylän lahtarin poika, joka oli rohkeampi ja myös pahantapaisempi muita, sanoi:

— Koetetaas, kumpi meistä on pahantapaisempi, minä vai sinä sika.

Hän heitti sitä kerran kivellä, joka mäiskähti sen kuvetta vastaan, mutta toista kertaa hän ei heittänytkään, sillä sika karjahti kiukkuisesti karaten oitis heitä päin.

Lapset saivat liukkaat jalat alleen.

— Juostaan meille, juostaan meille! — huusi Akseli porhaltaen etunenässä.

Oli onni, että lahtarin tölli oli siinä lähellä, aivan tien laidassa. Pihalle kerittyään sulkivat he veräjän jälkeensä. Kellään heistä ei ollut enää halua härnäämiseen, vaikka sika tungetteli kärsäänsä veräjän rakoihin.

Lahtari tuli vajastaan, jossa teurasti parhaillaan lammasta; verinen veitsi oli hänellä kädessä. Hän tempasi toiseen käteensä kalikan, lyödä läiskäytti sikaa päin kärsää, joka pyrki tunkeutumaan veräjän alitse pihan puolelle. Sika pakeni vinkuen ja kiljuen tiehensä, kun mies oli uudistanut lyöntinsä useampaan kertaan.

— Se on kiukkuinen sika, — sanoi lahtari miettiväisesti. — Se pitäisi tappaa.

— Kenenkäs sika se on? — kysyi Matti.

— No tuon Heikuran Jussin kuuluu olevan.

— Miten se antaa sikansa juoksennella pitkin kyliä, — ihmetteli Simo. — Antaisi sen natustella torppansa kujilla.

— Se on itsekin sika, yhtä hurja ja vihainen, — sanoi lahtari. — Se on koko peijakas mieheksi. Mutta menen kuin menenkin tekemään kauppoja tuosta nelijalkaisesta hurjimuksesta. Se pitää sentään lihoittaa ensin, ennen teurastamista.

Mies astui veristä veistään välkytellen takaisin vajaan jatkamaan keskeytynyttä jaloa ammattiaan mutisten itsekseen:

— Se on saakurin isokokoinen sika; siitä saa pienellä lihoittamisvaivalla kauniin, ymmyrkäisen possun.

Mutta nähtävästi sian omistaja ei ollut halukas lihoittamaan sitä näin keväällä, jolloin oli muita kiireellisempiä töitä. Se juoksenteli lasten ja vaimoväen kauhuna koko kevään, kesänkin, ja vasta syksyllä se tuli teurastetuksi.

Mutta silloinkaan se ei joutunut lahtarin saaliiksi. Heikuran Jussi kellisti sen omaan lihatiinuunsa, hän kun piti sianlihasta enemmän kuin mistään muusta ruoasta, ja melkeinpä yksinomaan hän pitikin siitä.

* * * * *

Lassilla oli myös leikkisät puolensa.

Mutta niinkuin kaikki viisaat ja järkevät koulumestarit hamasta Mooseksesta alkaen tahtoi hänkin yhdistää leikin ja hyödyn, huvin ja kurin toisiinsa, niin ettei siinä ainakaan hänen omasta mielestään tainnut erottaa jyrkkiä saumoja.

Eritoten yhtä lajia leikkiä hän rakasti, koska siinä vitsa näytteli pääosaa, ja se vitsa oli hänen kädessään, ja se käsi oli olevinaan Herran käsi, joka rakkaudesta penseihin ja uppiniskaisiin lapsiin vitsoi kuria ja järjestystä.

Vaikka Lassilla ei kai ollut paljonkaan käsitystä lasten terveydellisistä tarpeista, oli hänellä kuitenkin tapana aina silloin tällöin ja varsinkin kevätpuolla ajaa lapset pihalle leikkimään. Tämä tapahtui päivällisen päälle, kun hän tahtoi rauhassa kuorsata ruokaunensa.

Leikkiminen vapaassa, raikkaassa ilmassa tuntien väliajoilla on kyllä hyvä ja hyödyllinen tapa, niinkuin nyttemmin on todettu, vaikka Lassi harrastikin sitä oman päivällisunensa rauhoittamiseksi, mutta jos lapset tällöin sattuivat ratkeamaan liian äänekkääseen riemunremakkaan herättäen mestarin kesken uniaan, suuttui hän ja ryhtyi jatkamaan leikkiä omalla tavallaan, joka oli yhtä itsekästä kuin hänen päivällisunensa turvaaminen lasten huudoilta.

Hän astui koivunvitsaa heilutellen pihalle komentaen jonkun vahvimmista lapsista — se saattoi olla yhtä hyvin poika tai tyttökin — seisomaan oven sisäpuolelle kädessä nokeen ja poroon kastettu märkä riepu.

Ovi oli suljettu, ja nyt täytyi jokaisen lapsen vuoronperään pujahtaa sisälle sulkien oven jälkeensä, ja tuon nokikolariksi määrätyn piti rangaistuksen uhalla pyyhkeillä hänen kasvonsa nokisiksi. Jos jonkun onnistui livahtaa niin vikkelästi sisälle, ettei riepumies ehtinyt noeta hänen naamaansa, nokesi Lassi omin käsin riepumiehen kasvot, ja siinä oli rangaistus hänelle, yhtä tasapuolinen kuin toistenkin, ja niin täytyi lasten istua mustina kuin murjaanit koko jäljelläoleva päivä. Jos joku lapsista kieltäytyi alistumasta moiseen leikkiin, ei siitä ollut pelastusta, vaikka olisi porata kollottanutkin. Lassi nautti ilmeisesti tästä oivallisesta leikistä, ja hänen vitsansa pakotti niskuroivan lapsen alistumaan.

Se oli tavallaan eräänlaista kujanjuoksua, niinkuin Lassi tyytyväisenä selittikin nokinaamoille leikin loputtua, ja se oli hänen omaa keksintöään.

— Te olette rikkoneet kuria ja hyvää järjestystä vastaan jumalattomasti huutamalla ja melskaamalla. Mutta semmoinen ei sovi, kuri pitää olla, järjestys pitää olla, ja tämä nyt oli rangaistuksenne, sillä katsokaas: rikosta seuraa aina rangaistus. Muuten elämä ja koko maailma kiepahtaisi tuossa paikassa hornantuuttiin.

Sitten hän kertoi, että sotaväessä rangaistiin ankarasti törkeistä kuria vastaan tehdyistä rikoksista, jommoiseen lastenkin tekemä vivahti, rangaistiin kujanjuoksulla.

— Jaa niin, tietääkös joku teistä, mikä kujanjuoksu on? — kysyi hän silmälasiensa yli tirkistellen.

Ensikerralla lapset eivät tienneet, mutta kyllä sitten, kun olivat olleet leikissä mukana. Äijän ei auttanut muu kuin selittää, ja sen hän tekikin rintaa röyhistellen kuin mikäkin suuri ja ankara sotapäällikkö.

— Katsokaas, se on ollut ja taitaa vieläkin olla sotaväessä suuresti arvossapidetty ja rakastettu ruumiillinen rangaistustapa. Katsokaas, se käy näin, tällä tavalla: sotilaat asetetaan kahteen vierekkäiseen riviin, ja kullekin annetaan raippa käteen. Rikollisen täytyy kulkea selkä paljaana ja kädet sidottuina rinnalle rivien välissä olevaa kujaa pitkin, katsokaas, tällä lailla.

Äijä tepasteli lasten edessä havainnoillistuttaen opetustaan.

— No nyt on asia niin, että jokaisen rivissäseisovan sotilaan on rangaistuksen uhalla sivallettava rikollista selkään. — Niinkuin huomaatte, rakkaat lapset, on tämä minun säätämäni kujanjuoksu heikko, lempeä kajastus oikeasta kujanjuoksusta, mutta kenties ei teidän rikoksennekaan sentään ollut yhtä törkeätä laatua, jotta se olisi ansainnut oikean kujanjuoksu-rangaistuksen. Ja sitäpaitsi te olette vielä lapsia, teidän selkänne ei kestäisikään raipan iskuja, mutta nuorena on silti vitsa väännettävä, vanhana se tekee kovin kipeää — tämä on minun kasvatusmeininkini alku ja loppu eli niinkuin kreekin kielellä sanotaan aa ja oo, aamen...

* * * * *

Rakasti Lassi sentään vielä harjoittaa erästä toistakin leikkiä, joka oli lapsista yhtä vastahakoista kuin se oli huvittavaa Lassista.

Jos tyttö ja poika tunnilla vilkuilivat toisiinsa hymyillen ja tirskuen, oli tuomio heti valmis tunnin loputtua.

— Koska sinä, vekkuli, — sanoi Lassi pojalle, — tirkistelet tirskuen tyttöjä, vaikka et vielä tunne tyttöväen ominaisuuksia ja oikkuja, niin panen minä nyt sinun tutustumaan hiukan niihin... Ja koska sinä, kekkuli, — sanoi hän tytölle, — hymyilet pojille, vaikka et vielä pojista mitään tiedä, panen minä sinunkin nyt tutustumaan niihin selkäpuolelta.

Ja niin pani äijä asianomaisen pojan kantamaan selässään vuoronperään jokaisen tytön kerran huoneen ympäri. Meni siinä hämilleen tyttö ja poikakin, mutta vitsan voimalla, joka läiskähti mieluisasti tytönkin ulottimiin, sujui sentään tämäkin leikki.

Tytöt punastelivat, pojat katselivat alta kulmiensa, mutta Lassi oli iloinen kumarruksissaan seuratessaan leikin kulkua.

* * * * *

Kevyellä mielellä Simo siirtyi Lassin pakarin peräkamarista kiertokouluun.