POJAN VARHAISIMPIA MUISTOJA.

1.

Simon ensimmäinen muisto lapsuuden varhaisimmilta vuosilta oli kirkon palo.

Hän muistaa sen ja siihen liittyneet edellisen ehtoopäivän tapahtumat aivan selvästi, vaikka hän silloin oli vasta pieni poika, isän pitkävartista saapasta hiukan pitempi, ei osannut vielä aapiskirjaansa saati sitten katkismustaan.

Ja kuitenkin ovat tuon ehtoopäivän ja yön tapaukset kietoutuneet lähtemättömiksi Simon mieleen. Ne ovat ikäänkuin häviämättömästi kirjoitetut muistiin, josta hän voi ne poimia milloin tahansa, jo heti seuraavana aamuna yhtä helposti kuin nuoruutensa, miehuutensa ja vanhuutensa päivinä.

* * * * *

Sinä elokuun ehtoopäivänä — viime vuosisadan viimeistä edellisellä vuosikymmenellä — oli tuskallisen kuuma ja hiostava helle.

Äiti oli tullut panneeksi leivinuunin lämpiämään leipoen parhaillaan, kun isä pistäytyi kartanolta pakariin sanoen huolestuneena äidille:

— Olisit jättänyt leipomisen huomiseen.

— En paljoa leivokkaan, tämmöisen pienen taikinan vain. Uutisleipää noille lapsille, joiden tekee sitä mieli.

Kaukalon ääressä istuvat lapset, joista Simo on vanhin, syöden taikinapötkyjä.

Isä kävelee akkunaan tähyillen taivaalle.

— Pelkään, että siitä nousee kova ukonilma.

Saanetko uunia ajoissa kuumaksi, niin että pellit voidaan sulkea, ennenkuin ukkonen räjähtää.

Äiti kohentelee uunia.

— Se on tuossa paikassa valmis.

— No se on hyvä. Tuolla näkyykin jo ensimmäisiä ukkospilviä.

Isä lähtee koettelemaan toisten huoneiden peltejä varmistuakseen siitä, että nekin ovat kiinni.

Simo paapertaa akkunan alla olevalle penkille vilkaisten ulos. Taivaan äärimmäiselle kannelle on ilmaantunut musta, uhkaava pilviröykkiö.

Se näyttää seisovan paikallaan. Vaikka Simo siristäisi silmiään millä lailla hyvänsä, se ei vain ota liikkuakseen sinne tai tänne. Se loikoo kapeana ja pitkänä kuin musta jättiläiskäärme taivaanrannalla, synkkänä, liikkumattomana ja vaanivana.

Aamusta alkaen aurinko oli porottanut tukahduttavasti, ja iltapäivällä ilmaantui kipinöitsevän taivaan laitimmaiselle rannalle pikimusta pilvirykelmä. Ja vaikka elopelloilla nääntyvät ihmiset miten hyvänsä katselivat sitä, se ei lähtenyt mihinkään. Se pysyi paikallaan.

Niin Simonkin mielestä. Poika väsyy ennen pitkää sen katselemiseen.

— Äiti, mikäs se on se ukkonen? — kysyy hän hypättyään penkiltä permannolle.

— Jaa, että mikäs se on?... Se on... se on Jumalan ruoska, jolla Jumala rankaisee meitä, — selittää äiti hämillään. — Niin luulen ja uskon, ja kyllä sinäkin vielä opit pelkäämään sitä, jahka kasvat.

Kun vastaus ei tunnu tyydyttävän Simoa, joka kärttää lisää, hätistää äiti neuvottomana pojan luotaan.

— Ei mulla ole nyt aikaa olla selittäjäsi, tässä kun kohta alkaa leipäin kypsentäminen. Mene siitä jaloista pois, mene vaikka kysymään isältä, hän tietänee selvittää enemmän.

Simo lähtee, mutta kun ei löydä isää huoneista, pistäytyy pihalle, jossa pysähtyy tirkistelemään jättiläiskäärmettä taivaanrannalla. Se on hänen mielestään yhä entisellä paikallaan, ei ole noussut jos ei laskenutkaan, vaikka isä sanoi sen nousevan.

Simo kävelee ikävissään kosken rannalle, jossa on mylly ja tappuri, veden voimalla käyviä, ja siellä kosken rannoilla ja itse koskessa ovat hänen mielipaikkansa.

Siellä on useita pieniä saaria, joihin näin vähän veden aikana voi kahlailla jalkojen paljonkaan kastumatta, kun vain tietää sopivat ylimenopaikat, ja Simo kyllä ne tietää. Hyppää vain veden pinnan alapuolella näkyvältä kostealta kiveltä toiselle, ja jos sattuu liukastumaan tai vaikka kaatumaankin, ei siitä ole muuta haittaa kuin housujen kastuminen.

Mutta kosken alla olevaan suvantoon asti ei ole hyvä ulottaa löytöretkeilyjään. Siitä ovat äiti ja isäkin varoittaneet. Siellä on vesi syvää.

Simo seisoo myllynruuhessa, joka nyt on aivan kuivillaan, seisoo hajasäärin ja yrittää vihellellä, niinkuin on nähnyt ja kuullut kylän toisten poikien tekevän, mutta hän ei osaa vielä, vaikka kuinka koettaisi. Hän panee suunsa torvelle ja pullistaa kasvojansa niin, että tulee melkein paha olla, hän asettaa suunsa suppuun ja tekee kaikki mahdolliset tehtävät, joita on nähnyt toisten poikien tekevän, mutta eipäs siitä synny sittenkään semmoista kirkasta ja huoletonta lirkutusta, jommoiseen esimerkiksi naapuritalon Matti on koko mestari.

Simo suuttuu lopulta yrittelyynsä ja jää huuli lerpalla katselemaan koskea. Ei häntä nyt haluta noihin saariinkaan. Eipäs niissä ole muuta kuin kukkia ja ruohoja ja leppiä ja pajuja. Niitä hän saa nähdä missä hyvänsä, puutarhassa ja kartanollakin, tuommoisia kukkia ja puita parempiakin.

Simon katse siirtyy kosken alapäästä yläpäähän. Siinä on toe poikki joen ja tokeen alla, myllyruuhen ja vastarannan välillä, on toinen suvanto, semmoinen vain pienenpieni, jonka tokeessa olevasta varaluukusta paljon veden aikoina päästetty vesiryöppy on kaivanut siihen.

Heikki, talon nuorin renki ja innokas onkimies, on sanonut tuon pikkusuvannon olevan parhaita kalalammikoita koko joessa. Ja tietäähän Simokin sen, vaikkei vielä ole saanut istua onkimassa. Isä on kieltänyt. Mutta matosia Simo on keräillyt Heikille, ja istunutkin Heikin rinnalla tämän onkiessa; Heikki on kyyköttänyt tuolla kivellä, Simo toisella, tarkasti silmillään seuraten, miten Heikki on pujottanut madon koukkuun. — »Koukun nirkku ei saa olla näkyvissä», on Heikki neuvonut, »kas näin sen pitää olla: madon pään pitää lisäksi lerppua luontevasti, ettei kala havaitse petosta». — Sylkäistyään matoon Heikki on heittänyt siiman veteen, ja sieltä on noussut kalaa, ahventa, säynästä ja särkeä.

Simo saa yhtäkkiä päähänpiston nähdessään Heikin ongen myllyn seinämällä. Hän kipaisee lastukolle, joka on syntynyt pärehöylän käyttämisestä, tonkii siellä hetken pannen löytämänsä madot housunkierteeseensä, sieppaa ongen käteensä ja hivuttautuu varovasti Heikin istumakivelle. Käärii sitten siiman auki, asettaa madon koukkuun, josta ei nirkku saa näkyä, kokoo suunsa täyteen sylkeä ja yrittää sen roiskauttaa madon päälle, vaikka siitä suurin osa tipahtaakin likaisen paidan rinnuksille.

Mutta sitä Simo ei nyt huomaa. Innosta vavisten hän heittää siiman veteen ja odottaa jyskyttävin sydämin.

Kauan hänen ei tarvitsekaan kököttää turhanpäiten. Jo rupeaa nykimään, jo tärppii aikalailla, mutta Simo on sittenkin liian hätäinen, vaikka Heikki on monesti sanonut, ettei koskaan pidä hätäillä, vaan antaa kalan nykiä ja ärsyttää sitä hiljaa vetämällä ja taas laskemalla siimaa, mutta Simo ei muista nyt Heikin kaikkia neuvoja: tempaisee, ennenkuin koho on painunut veden alle, ja saa ainoastaan rikkirevityn madon.

Hän pujottaa koukkuun uuden syötin tehden sille samat temput kuin äsken ja koettaa toistamiseen, siima läjähtää viuhuen veteen ja nyt... nyt koho heilahtelee, kohtapas heilahteleekin... Simo vetää onkea luokseen ja nyt yhtäkkiä koho painuu pystysuorassa asennossa veteen... on jo veden alla... liikkuu siellä vimmatusti sinne tänne, kunnes alkaa liikkua poispäin... yhä poispäin... antaa sen vain liikkua, Simo ei tällä kertaa hätiköikään, vaikka mikä tulisi... hän ojentaa vapaansa niin pitkälle kuin yltää... nyt ei enää yllä; hän tempaisee, ja komeassa kaaressa läiskähtää pieni ahven siihen tokeen leveälle lankkulaudoitukselle Simon luiskahtaessa kiveltä veteen ja vavan irroittuessa käsistä.

Mutta onneksi siinä on matala, ja heti on Simo kivellä jälleen, loikaten parilla hyppäyksellä tokeelle. Tämähän kävi melkein ikäänkuin Heikki olisi ollut vavan päässä, yhtä nokkelasti ja uljaasti. Simolta pääsee iloinen tirskahdus hänen irroittaessaan kalaa koukusta.

Asettaessaan uutta matoa koukkuun hän on niin mielissään, että huulet menevät suppuun ihan itsestään — ja moitteeton vihellys puhkeaa ilmoille.

Simo ensin säikähtää, sitten epäilee omia korviaan.

Oliko se oikea vihellys?

Hän yrittää toistamiseen ja saa kuin saakin, vaikkei tällä kertaa niin remseätä vihellystä kuin äsken, mutta kuitenkin koko lailla mukiinmenevän lurituksen huuliensa välistä. Yhä uudelleen yrittäen hän pääsee varmuuteen siitä, että hän osaa jo viheltää.

Oikea, oikea oli se hänen ensimmäinen vihellyksensä, vaikka hän sitä säikähti ja epäilikin. Oikea. Ei kukaan voi sitä vääräksi sanoa. Ja jahka hän tottuu, niin kyllä vaan hän.

Kuulkaas vaan, kylänpojat, naapurin Matti varsinkin!

Simokin osaa jo viheltää.

Ja kalastaa, kalastaa myöskin.

Hän heittää uudestaan siiman veteen ja viheltelee, ja hänestä on tuntuvinaan, että rannatkin raikuisivat hänen vihellyksestään.

Hän osaa lopulta jo vaikka mitä, omasta mielestään...

* * * * *

Äiti huutelee levottomana pihalla, kävelee rannallekin ja havaitessaan Simon istuvan kivellä ongenvapa käsissä näkemättä tai kuulematta mitään rientää tokeen luo ja kovistaa pojan maalle.

— Selkääsi tarvitsisit, tottelematon, senkin junkkari.

Mutta Simo tulee ilosta hypellen äidin luo.

— Äiti, katsokaas näitä.

Hän riipottaa kädessään kahta ahventa.

Äiti hymyilee hieman lempeämmin.

— No jopas sinä olet koko kalaäijä. Mutta ukonilma puhkeaa jo tuossa tuokiossa.

Hän tarttuu Simoa kädestä.

Pilvet olivat vähitellen lähestyneet Simon ollenkaan huomaamatta, taivas oli jo laajoilta aloiltaan mustana, jopa melkein jo heidän päittensä päällä, ja pilvillä näytti nyt olevan toisenmoisempi vauhti kuin taannoin. Ilmassa risteili nopeasti valkoinen ohut vaaja kadoten yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Simo katselee sitä ihmeissään: äsken se oli, nyt ei ole enää — mikäs se oli? Se lenteli sinne tänne ja hävisi äkkiä, mutta ennenkuin poika ehtii kysyä äidiltä, tämä sanoo siunaten oikealla kädellä silmänsä:

— Siinä löi ensimmäinen salama.

— Olikos se salama?

— Oli, oli, — vastaa äiti kiirehtiessään suojiin.

— Äiti, mikäs se on salama? Ja mitäs se tekee?

— Mistäs minä sen tiedän. Se on kai Jumalan vihan lieska...

Jumalan vihan ruoska — ukkonen, Jumalan vihan lieska — salama. Kyllähän Simo puolittain ymmärsi, että Jumalalla pitää olla ruoskansa ja lieskansa, samoinkuin ihmisilläkin näytti olevan.

— Äiti, — sanoo Simo. — Jumala on kai samanlainen kuin ihmisetkin, kova ja lujakouraisempi vaan.

— Mitäs sinä, lapsikulta, nyt puhelet.

Simosta äidin ääni kuulostaa pelästyneeltä. Hän tahtoo lohduttaa äitiä, ja kartanolle ehdittyä hän muistaa mielestään lohduttavan tiedon.

— Älkää yhtään surko, äiti, minä osaan jo viheltääkin. Kuulkaas vaan!

Äiti päästää Simon käden ja sanoo ankarasti: — Älä vihellä! Se on pirun kutsumista.

Simon pää painuu. Hän on melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen koko ilonsa on menemäisillään, yksinpä ahvenetkaan eivät nyt tunnu hänestä minkään arvoisilta.

Mutta päästyään pehmeän uutisleivän makuun, jolle äiti on levittänyt paksulti voita, hän saa takaisin entisen mielensä. Hän kehuu pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle, jotka natustavat voileipäänsä siinä pakarin permannolla, äidin mentyä pirtin puolelle, kehuu ja hönkäisee:

— Osaan jo viheltää, osaan jo vaikka mitä, kalastaakin.

Toiset katselevat kateellisesti häntä. Simo yrittää pala suussa, mutta eihän siitä synny mitään vihellystä.

— Eppäs ossaa, eppäs! — pitittelee veli.

— Mitä tinä ottaat? — sopertelee sisko.

— Viheltää, viheltää.

— Koetas taas, koetas! — yllyttää veli.

Simo nielaisee palan yhdellä nykäyksellä, ja sitten se jo käy. Toiset lapset kuuntelevat ammossa suin, kunnes hekin innostuvat yrittämään.

Simo nauraa.

— Ette te vielä opi. Te olette vielä kakaroita.

Kun äiti palaa pakariin, jokeltaa pikkusisko: — Äitii, Timo ottaa viheltää.

Äiti luo paheksuvan katseen Simoon, joka äkkiä muistaa pirun.

— Hyh, — sanoo äiti. — Jumala pudottaa kuuman kiven viheltäjän päälle, muista se, Simo.

Simo vetäytyy peloissaan pirttiin, jossa alkaa ikävissään katsella taivaalle, sillä aikaa kuin väki syö vaiteliaana ehtoollista pöydässä ja torpparit penkeillä.

* * * * *

Ulkona on jo alkanut ukkosilma, jyrähtelee ja lyö salamaa hiljalleen, mutta ei vielä sada paitsi muutamia suuria, yksinäisiä pisaroita, joita myrsky hakkaa ruutuja ja maata vastaan. Kartanoaidan vieressä kasvavat puut vääntelehtivät niinkuin painajaisen kynsissä, ja yhä kiihtyvä myrsky lennättelee jo niistä joitakin lehviä sirotellen niitä sinne tänne pihalle. Omenapuut ryskivät ja aivan kuin valittelisivat.

Heikki tulee syötyään Simon viereen kysyen, miksi pikkumies on surullinen. Simo kääntyy päin ja muistaa, että Heikin onki unohtui sinne kivelle. Kertoo sitten koko asian Heikille: vihellystäkö ja kaksi ahventa yhden päivän osalle.

— Noin vain mätkäytin kalat kuiville, — sanoo hän lopuksi, käsillään säestäen sanojaan.

Heikki arvelee, että Simo on jo aikamies.

— Mutta se sinun onkesi jäi sinne sellaisenaan, kun äiti tuli hakemaan minua. Pitäisi lähteä se korjaamaan talteen, ettei tuuli veisi sitä, jos vaan uskaltaisi lähteä.

— Antaa olla. Mitäs siitä, vaikka tuuli kiikuttaisikin sen virran vietäväksi. Tehdään uusi ja parempi, teen minä sinullekin, jos isäsi antaa luvan.

Samassa isä tulee pirttiin kamaristaan ja vetää Simon pois akkunan pielestä viereensä penkille sanoen, että on vaarallista istua siinä, koska salama saattaa iskeä akkunasta helpommin kuin muualta. Simo kysyy, mitä ukkonen ja salama oikeastaan ovat, mutta isä ei paremmin kuin muutkaan miehet ryhdy sen pitempiin selittelyihin, kuin mitä Simo oli kuullut äsken äidiltään.

— Kyllä sen kohta saat kokea, — sanoo isä vain.

Siihen pitää Simon tyytyä ja hän tyytyykin, sillä hänen mielestään, kun hän nyt oikein ajattelee ja kuuntelee ulkona riehuvaa ukonilmaa, äiti oli oikeassa sanoessaan ukkosta Jumalan ruoskaksi ja salamaa Jumalan vihanlieskaksi.

Outo, sokea pelko hiipii nyt Simonkin mieleen hänen omin korvin ja omin silmin seuratessaan ukonilman kehittymistä, ja tässä mielentilassa hän unohtaa senkin tärkeän kysymyksen, että saako, isä, Heikki laittaa hänellekin ongen.

Miehet puhelevat hiljaisella äänellä, ja se lisää Simon pelkoa. Hän tuntee vaistomaisesti, että hekin ovat peloissaan valtavan luonnonvoiman edessä, joka jo hipoo melkein talon yläpuolella, möyryten ja mylläten.

Äiti ilmaantuu pakarin ovelle molemmat toiset lapset kintereillään, kysyy, eikö Santra vielä ole palannut lypsyltä.

— Ei näy palanneen, — vastaa Heikki. — Jos tästä pitänee lähteä katsomaan ja auttamaan maitotonkan kantamisessa.

Mutta ennenkuin hän ennättää lähteä, räjähtää hirvittävä jyrinä salamain valaistessa pirtin kauttaaltaan; se tuntuu kestävän hirveän kauan, ja sitten taivaan akkunat revähtävät selkoselälleen, raivoisa sade pieksää akkunoita, ropsii kuuluvasti seiniinkin ja pihalla lotisee ja läiskii.

Äiti lyykähtää kauhistuneena ovisuusängylle.

— Herra Jumala armahtakoon! — pääsee hänen huuliltaan.

Hän painaa pikkusiskoa rintaansa vasten auttaen toisella kädellään veljeä sängyn laidalle viereensä, ja Simon pää painautuu kuin itsestään turvaa etsien isän polvelle.

Heikuran Jussi, Heikuran äijän ainoa poika, joka on tunnettu ruokottomasta suustaan ja suurista voimistaan ja joka isänsä puolesta tekee taksvärkkiä taloon, on juuri kallistumassa penkille sytyttämätön piippu pivossa.

— Mistäs se taivaan herra on noin vihoissaan, koska jyrrää tuommoisilla raskailla vankkureilla, — tuumii Jussi.

— Jussin ei pidä puhella raakuuksia, — sanoo isä jyrkästi. — Ei ainakaan lasten kuullen.

Jussi naurahtaa pilkallisesti, mutta silloin jyrähtää ja valkenee, jyrähtää ja valkenee, ja sitten kuuluu kova räiskäys aivan kuin yhdellä väkivaltaisella vetäisyllä olisi sahattu jokin luja ja sitkeä pitkin pituuttaan keskeltä halki. Heikki on jo menossa porstuaan, mutta silloin lentää piika vaatteet läpimärkinä suinpäin hänen ohitseen pirttiin, vaipuen penkille voivotellen ja läähättäen.

Sittenkuin piika on tointunut säikähdyksestään, hän kertoo niiskuttaen, että hänen juostessaan tarhasta pirttiin salama yhtäkkiä oli iskenyt hänen eteensä ja siitä se oli poukahtanut läheisen piilipuun kimppuun halkaisten sen kerrassaan — niin oli valtava puu mennyt kahtia kuin kuiva päre. Kerran vain väkevästi risahti, ja loppu tuli: toinen puoli puuta retkottaa tanhuan, toinen kartanon puolella.

— Ohoo! — haukottelee Jussi. — Ettäkö näit senkin, että puu meni kahtia, näit, vaikka pelkäsitkin.

Kaikki katsovat vihaisesti Jussiin.

— Näin, vaikka pelkäsinkin, — vastaa piika puristaen vettä märistä vaatteistaan. — Minä ihan jäykistyin siihen paikkaan, en voinut liikkua edes askelta, ja niin minun täytyi pakostakin nähdä, mitä tapahtui.

— Kas kun puu ei sattunut kaatumaan sun päällesi, — jatkaa Jussi.

Piika pillahtaa itkuun. Isä kieltää toisen kerran Jussia tekemästä pilkkaa jumalanilmasta. Jussi vain hymyilee, mutta silloin alkaa taas uusi, vielä mahtavampi jyrinä ja salamain kimaltelu, kunnes talo ja koko maailma ovat yhtenä jyrinänä ja salamanvalkeana. Jyrinä etenee hiljalleen, mutta pirtin valaisee sensijaan tavallista häikäisevämpi ja pitkäaikaisempi salama, jonka kaameassa hohteessa Simo ehtii nähdä Jussin kohottavan piippuaan valon sekaan.

— Tuikkaas tulta tohonkin, mun piippuuni...

Uusi ukkosen jyrähdys, pitkä ja repivä. Se koluaa pirtissä joka nurkan ja sopen ikäänkuin vihapäissään hakien ulospääsyä, ja sitä auttaa risteilevä vaaja sen etsinnässä. Jokin ruutu kuuluu pirstautuvan, jokin ovi rempahtavan auki. Koko rakennus tuntuu keinuvan ja tärisevän. Naisilta pääsee kauhunhuuto, miestenkin kasvot kalpenevat.

— Eipäs isäjumala pystynyt antamaan tulta piippuuni, — jorauttaa Jussi hetken kuluttua. — Täytyy turvautua tulitikkuun.

— Jollet sinä, Jussi, ruokkoa suutasi, niin me miehissä viskaamme sinut ulos, — sanoo isä, ääni suuttumuksesta ja pelosta vavisten.

— Sen me teemme, — yhtyy isäntärenki. — Jollet sinä pelkäisikään Jumalaa, niin häpeäisit edes ihmisiä.

Jussi sytyttää piippuaan, hänen tulitikkua pitelevä kätensä vapisee, mutta hän sanoo ynseästi:

— Minun ei tarvitse hävetä ihmisiä, koska kerran en heitä pelkääkään.

* * * * *

Vähitellen siitä siirrytään makuutiloille, vaikka unesta ei tahdo tulla paljoakaan.

Jyrisee ja salamoi yhä edelleen. Suuret ja raskaat vesirakeet hakkaavat maata, akkunoita ja seiniä. Puutarhan ja kartanon puut taipuilevat maan tasalle myrskyn ja yhtämittaisen, painavan sateen käsissä, jotka valtavan, lakaisevan nuijan lailla pieksevät niitä.

Yöllä äiti nousee levottomana. On ikäänkuin jokin suuri tuska olisi hänen sydämellään, epämääräinen pelko, josta ei tiedä, mistä se johtuu. Se ei ole syntyisin yksinomaan jumalan ankarasta ilmasta, joka raivoaa ulkona kuin mielipuoli, riehuvana ja murskaavana, se on jotain salaperäistä ja kauheata, joka ei anna hänen nukkua. Se on kyllä hänen vaistoissaan sulautunut jollain lailla ulkona huohottavaan, salamoivaan ja jylisevään luontoon, mutta se ei ole sittenkään aivan samaa, — siihen on lisäksi kiemurtautunut jotakin muuta, joka panee sydämen hakkaamaan kahta pelokkaammin juuri sen vuoksi, ettei hän vaistoa pelkonsa perimmäistä syytä ja olemusta. Käsittämättömyydellään se vangitsee hänet.

Tavantakaa äiti nousee, kuuntelee ja katselee ymmällä mielin, kunnes vihdoin herättää isän, joka juuri on vaipunut unenhorrokseen. Äiti kertoo isälle salaperäisen pelkonsa, ja Simokin, joka makaa isän vieressä, herää.

Isä nousee.

— Olisiko ehkä tulipalo meillä tai naapureissa? — arvelee hän kävellen akkunaan.

— Sitä minäkin ensin luulin, mutta ei ulkona näy mitään merkkiä tulipalosta, kävin äsken kuistilla katsomassa.

Isä avaa akkunan, joka rempahtaa auki hänen käsistään. Kumartuessaan panemaan sitä kiinni isä yhtäkkiä jäykistyy kuuntelemaan.

— Kuuletko, äiti! — sanoo hän. — On kuin kirkonkellot soisivat.

Äiti kiirehtii akkunaan.

— Niin, ne moikaavatkin, — kuuluu isä sanovan omituisen hätääntyneesti, pitäen akkunanpuolikasta raollaan. — Mitäs tämä nyt oikein on?... Tuo valonpunerrus kirkon kohdalla... ei, eihän se vain nouse...? Katso sinäkin, muori...

— Herra Jeesus varjele! — parkaisee äiti. — Kirkko palaa.

Isä rientää kuistille. Myrsky on jo hiljalleen vaimentumassa, ja kirkolta myötätuuleen kantautuu selvästi hätäkellojen kumea moikina. Simokin sen jo kuulee noustuaan vuoteesta. Metsän yli kohoavan tornin huipusta syöksyy tulenkielekkeitä, jotka toisinaan peittyvät sakeaan savuun, toisinaan hulmuavat kirkkaammin.

Isä herättää talon miesväen, josta joku jo on itsekin havainnut tulipalon. Kirveet, ämpärit ja palohaat mukanaan he sitten kokoontuvat kartanolle, jossa toiset ovat valjastamassa hevosia.

— Ajatteles, äiti, — sanoo isä lähtiessään, — ajatteles sitä paikkaa, että sade sattuisi lakkaamaan juuri nyt, kun siitä olisi jotain hyötyä.

Simo seisoo kuistilla ja kuuntelee henkeään pidätellen.

— Ei suinkaan Jumala anna kirkkonsa palaa, — vastaa äiti luottavaisesti.

— Hyvä olisi, ettei antaisi...

— Niin, ja mihinkäs tiili- ja kivikirkko palaisi? — sanoo isäntärenki.

— Niinpä, mihinkäs se, — sanoo isä. — Mutta minusta tuntuu sentään, ikäänkuin sade tekisi loppumistaan.

Simon mielestä lotisee ja läiskii niinkuin ennenkin. Äiti on samaa mieltä.

— Hyvä olisi, jos sade jatkuisi, — jupisee isä ja lähtee etumaisen hevosen rattailla Heikin seurassa; toista hevosta ajaa isäntärenki. — Kirkossa on sentään puisiakin osia.

* * * * *

Ukkonen salamoineen on jo mennyt menojaan. Jäljelle on vain jäänyt tiheä rankkasade. Simo istuu kamarin toisen akkunan ääressä, äiti toisen. Äidillä on akkunapöydällä avattu virsikirja edessään, josta hän talikynttilän lepattavassa valossa hyräilee hiljakseen.

Simo nojaa ryntäisillään akkunaan ja katselee vaiti pimeään yöhön, josta kumottaa vain yksi, suuri valo: kirkon palo.

Niin kuluu puolisen tuntia. Koko ajan äiti hyräilee aivan kuin rukoukseen vaipuneena.

Äkkiä Simo heristää korviaan.

Mitä? Eikö siellä enää sadakaan?

Hän kuuntelee tarkkaan.

Kyllä, kyllä siellä sataa vielä, mutta paljon, paljon hiljemmin kuin taannoin. Hän vain oli niin unohtunut tuijottamaan kirkon paloa, sen erivärisiä liekkejä ja tulta tupruavia savuja, ettei ollut huomannut, kun rankkasade oli vaihtunut hiljaiseksi ja tyyneksi.

Mutta mitäs isä taas olikaan sanonut äidille?

Että jos sade sattuisi lakkaamaan, niin silloin... Mitä silloin?

Simo kuuntelee, niin että henkeä salpaa.

Hänestä tuntuu, että sade hiljenee ja hiljenee yhä edelleen.

Hän kääntyy äitiin.

— No? — havahtuu äiti kysymään, vihdoin huomatessaan pojan rukoilevan katseen. — Mitäs sulla nyt taas on asiaa?

— Eikös sade jo ole melkein lopussa? — sanoo Simo.

Äiti kuuntelee ja hätkähtää, käy kuistillakin palaten herpaantuneena takaisin tarttuen jälleen virsikirjaansa.

Simon mieleen juolahtaa jotain, hän ikäänkuin pureskelee sitä kauan suussaan, ennenkuin uskaltaa kysyä sitä äidiltä, joka istuu kirjansa ääressä niin peloittavan totisena ja surullisena, että Simon mieltä vihlaisee kipeästi. Mutta aamu näyttää jo tekevän valkenemistaan. Kartanolla näkee selvästi puiden hahmot ja kuistilta talliin johtavan polun alkupään. Tämä virkistää Simoa, niin että hän vihdoin arkaillen uskaltaa kysyä:

— Äiti, antaakos Jumala nyt kirkkonsa palaa, kun sade on lakannut.

— Mistäs minä tiedän, lapsikulta, Jumalan aivoitukset, — sanoo äiti vältellen. — Mutta mistä semmoinen juolahti mieleesi?

— Kun äiti itse sanoi, että jos...

Äiti sävähtää.

— Sanoinko. No, jos sanoin, en sano enempää etkä sinäkään saa kysellä enempää sellaista, se semmoinen vain vihoittaa Jumalaa.

Hetken kuluttua Simo sanoo:

— Kirkonkellot eivät soi enää.

— Eivät soi, eivät, — toteaa äiti kuunneltuaan.

— Mutta mikseivät ne soi, kun kumminkin siellä loimuaa ja palaa vielä. Näkeehän äiti itsekin vai mitä?

— Näen, näen, mutta en ymmärrä tästä mitään.

Katsellessaan kirkon suuntaan hän puhelee enemmän itselleen kuin Simolle:

— En ymmärrä... mutta jospa palo jo on ennättänyt niin pitkälle, ettei kukaan uskalla olla kellotapulissa enää.

— Niin mutta silloin kirkko palaa.

Äiti tarttuu nöyrästi virsikirjaansa.

— En tiedä, niin... kukaties tapahtuu ennen aamua jokin ihme.

— Ihme, äiti, mikäs se on? — kysyy Simo.

Mutta äiti, joka ei joko kuullut kysymystä tai ei tahtonut siihen vastata, aloitti hyräilynsä jälleen, ja siihen Simo sitten nukahtikin; väsyneenä nukkui poika istualleen tuolille niin sikeästi, ettei edes herännyt pudotessaan lattialle.

Äiti kantoi hänet sänkyyn.

Toiset lapset nukkuivat raskasta lapsenunta, jota eivät ukkonen ja kirkonpalo jaksaneet häiritä. He eivät olleet edes hievahtaneet tilallaan, vaan makasivat rauhallisina — pitkulaisiksi mytyiksi heitä olisi voinut luulla, elleivät vaaleat hiukset olisi kiertäneet päänalusta.

* * * * *

Kun Simo heräsi, oli jo täysi päivä. Aurinko paistoi suoraan silmiin.

Pikkusisko ja veli olivat jo nousseet, heitä ei näkynyt ei kuulunut koko kamarissa.

Ensin Simo ihmettelee, kuinka he niin hiljaa ovat voineet poistua, ettei hän ole kuullut, mutta sitten hän alkaa muistella, että yöllä oli tapahtunut jotakin, niin että hänkin oli herännyt ja valvonut pitkän aikaa pikkusiskon ja veljen vetäessä rauhallisia unia koko yön. Hätäkös heidän oli ollut nousta tavalliseen aikaan, jotavastoin hän nukkui raskaasti näin myöhään.

Mutta mitä tuo jokin, joka oli tapahtunut yön kuluessa, mahtoi olla? Hän taisi vielä olla vähän unenpöpperössä, koska ei heti muistanut sitä. Mutta sitten, vähitellen, palautui hänen tajuntaansa muistoja salamasta ja ukkosesta, kunnes koko asia yhtäkkiä selvisi hänelle.

Herrajee kirkko! Oliko kirkko palanut?

Simo hyppäsi sängystä ketterästi, veti housut jalkaansa ja lähti pakariin.

Siellä pöydän kulmalla isä joi parhaillaan kahvia, äidin istuessa isän vieressä. Molemmat istuivat selin Simoon. Isä oli nähtävästi vasta palannut, hän oli nokinen ja väsyneen näköinen vieläkin.

Kirkko oli palanut, vaikka se olikin rakennettu osittain tiilistä, osittain kivestä, mutta kattotuolit, lattiapalkit, penkit ja kuorit olivat puusta, ja ne olivat tyystin palaneet.

Salama oli iskenyt tornin huippuun tulen singahtaessa sieltä ensin sen puisiin sisäosiin, joissa se sai rauhassa kyteä, ennenkuin se huomattiin.

Se huomattiin vasta sitten, kun se oli ehtinyt välikattoon, josta alkoi nousta sakeaa savua tulenkielekkeiden pistäytyessä ilmoille ylhäältä katonraja-akkunoista.

Heti pantiin kellot moikaamaan, ja sammutusväkeä saapuikin paikalle. Läheisen naulatehtaan työmiehet ja johtajat ennättivät ensimmäisinä palopaikalle ja ryhtyivät järjestämään sammutustyötä. Ämpärit ja kiulut kulkivat tyhjiltään miehestä mieheen joen rantaan asti, missä reunimmaiset miehet täyttivät ne ja panivat tulemaan toista miesketjua myöten täysinäisinä kirkkomäelle, jossa ruiskut sijaitsivat. Se oli hikistä, raskasta souvia se.

Isä vaikeni hetkeksi ja pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin siinä yhä olisi ollut kirvelevää hikeä.

— No kun tästä ei näyttänyt olevan apua, — jatkoi hän sitten, — ehdotti tehtaan norjalainen insinööri, että torni sahattaisiin poikki, ennenkuin tuli putoaisi itse kirkkoon; tarjoutuipa miehineen katkaisemaan tornin keskilaivan yläpuolelta, mutta papit ja kirkkoraadin miehet vastustivat insinöörin ehdotusta pitäen sitä mahdottomana, järjettömänä... — »Minä vastaan siitä, että se on mahdollinen toteuttaa», sanoi insinööri, »ja myöskin siitä, että se tässä tapauksessa on eduksi seurakunnalle.» — Mutta papit ja raadin jäsenet epäilivät toimenpiteen tarkoituksenmukaisuutta sanoen synniksi semmoista kirkon paloittelemista. — »Tuli sen paloittelee kumminkin, joka tapauksessa», tokaisi insinööri, joka kai oli punninnut mielessään tulen nopeutta ja veden vähäistä, hidasta saantia palopaikalle... No, mitäs ämpäreillä ja kiuluilla, vaikka niitä olisi sujauteltu kuinka rivakasti hyvänsä kädestä käteen muutaman ruiskun täytteiksi, voi paljonkaan semmoiseen roihuun. Ja hevosmiesten saavilliset olivat vain pientä sihinää tulelle. Ja vihoviimeisintä oli, etteivät letkut kantaneet niin yläälle, kuin olisi tarvittu.

— Olisi pitänyt antaa sen insinöörin koettaa hullulta ja uhkarohkealta näyttävää temppuaan, niin meillä kenties olisi nyt vielä kirkko, vaikkapa vain tornitonkin. Mutta tottapa rovasti tiesi mitä teki. — »Silloin se on Jumalan asia, ei vajavaisten ihmisten», vastasi näet rovasti insinöörin viimeisiin sanoihin, ja hankittiin, rovastin neuvosta, vastalypsettyä maitoa, joka siunattiin, ja sitten sitä yritettiin pirskoittaa palavaan torniin ja kirkon ympäri seiniin, mikäli riitti, mutta eipäs vaan tuli toennut. Sähisi ja savusi, räiskyi ja paukahteli niinkuin ennenkin, pikemmin se tuntui yltyvän vain. Silloin rovasti antoi määräyksen valella siunatulla ehtoollisviinillä kirkon seinämiä. Insinööri purskahti nauruun. — »Mitäs», se sanoi, »mitäs jos pirskoitellun maidon ja viinin lisäksi vielä kaadettaisiin kaukalollinen öylättejä tuohon palavaan helvettiin, jotta laki ja evankeliumi tulisi täytetyksi — eiköstä silloin mahtaisi tepsiä».

— Se oli nyt vähän rumasti sanottu, mutta kiukkupäissä sitä tekee tyhmyyksiä kuka hyvänsä ja varsinkin tuommoiset insinöörit, jotka eivät kai usko Jumalaan eivätkä perkeleeseen, ainoastaan omaan itseensä. Kuitenkin hänellä mahtoi olla hyvä tarkoitus, koska, tulen yhä raivotessa entisellä voimallaan, toistamiseen ehdotti tornin katkaisemista. Mutta papit, jotka seisoivat kädet ristissä odottaen ihmettä tapahtuvaksi, eivät suostuneet nytkään. Insinööri käänsi tällöin vihoissaan selkänsä heille ja karkasi miehineen savun läpi urkulehterille, jonka kattoa liekit jo nuoleskelivat... On ihme ja kumma, että meillä vielä on urut jäljellä. En ymmärrä ja tuskin ymmärtää kukaan muukaan sammutustyössä ollut, miten ne saivat pelastetuksi urut melkein ehjinä kirkon mäelle, tosin paloiteltuina, mutta sillä lailla, että ne kanttorin sanojen mukaan on helppo koota yhteen. Mitään varsinaisesti rikottua kappaletta ei niissä liene. Ne kannettiin siitä mäeltä pappilaan, jossa ne nyt ovat paremmassa säilyssä kuin palaneessa, katottomassa ja akkunattomassa kirkossa.

— Niin, sellainen nyt on meidän uhkea kirkkomme, kun tuli vihdoin viimein oli saatu taltutetuksi: tornin huippu on kaartunut revähtäen, niin että sen alaosa on halkeillut sisään- ja ulospäin, itse kirkko on pahasti tärveltynyt muistuttaen mustaa ja nokista rauniokasaa, ja päivä paistaa esteettömästi sisälle kaikkialta: ei ole akkunoita, ei ovia, ei edes kattoa — on ainoastaan katoton raunio, jonka rosoisten, hiiltyneiden reikien, halkeamien ja aukkojen läpi päivä paistaa valaisten tätä hävityksen kauhistusta; entistä komeaa kirkkoamme.

— Katsellessaan tulen tekemää tuhoa sanoi insinööri: »Ja kuitenkin olisin voinut miehineni säästää pitäjän tämmöiseltä vahingolta, jos olisitte suostuneet ehdotukseeni.» — »Se oli Jumalan tahto, että näin piti käymän, arvatenkin ihmisten pahuuden takia», virkkoi rovasti. — »Ihmisten pahuuden takia», kertasi insinööri tuimasti, viitaten toisiin pappeihin ja raadin jäseniin; »erehdytte, hyvä rovasti, se oli teidän ja noiden pappien ja raadin jäsenten tahto eikä suinkaan Jumalan, joka ei varmastikaan tahdo semmoista järjettömyyttä kuin teidän osoittamanne oli — niin luulen minä.» — Sen jälkeen hän komensi miehensä pois, oli jo aamu ja tehtaan torvi huusi väkeään työhön. — »Valvokoot papit ja pipit», sanoi hän hypätessään väsyneenä rattailleen, »ettei tuli enää tuostaan pääse leviämään, ja luulenpa, että siihen pystyvät hekin, vaikka rukoillen ja siunaillen tekisivät sitä, sillä piru soikoon», niin, hän kirosi oikein, »ei kirkossa ole enää paljoakaan kytemistä, se on melkein klaari nyt, ja samoin nuo kirkkotarhan puutkin, kärventyneitä ja palaneita ovat nekin». — No, eipä hän sanonutkaan liikoja. Jokainen näki omasta kohdastaan. Kuitenkin jätettiin sinne varovaisuuden vuoksi osa sammutusväestä; Heikki ja Heikuran Jussi jäivät meidän miehistä...

Isän mainitessa Jussin nimen muistui Simon mieleen eilinen ilta.

— Eikös se mahtanut olla Jussin syy? — sanoi hän ääneen.

Vanhemmat katsahtivat hämmästyneinä häneen, sillä he eivät olleet huomanneet Simon olevan huoneessa.

— Mikä niin? — kysyi isä.

— No se kirkonpalo.

Äiti vilkaisi tuohtuneena isään.

— Kuinkas sinä puhelet semmoisia, — sanoi hän sitten hiljaa Simolle.

— No kun Jussi ehtoolla pilkkasi Jumalaa...

— Mene matkaasi, senkin tietoviisas! — torui isä.

Simo asteli ovelle. Siinä hän pysähtyi epäröiden.

— No mitäs nyt vielä? — kysyi äiti hymyillen.

— Jospa Jussi ei teekkään tehtäväänsä hyvin siellä kirkon raunioilla.

Nyt hymyili jo isäkin.

— Ole huoleti. Siellä on muitakin miehiä, jotka pitävät aisoissa niin tulen kuin Jussinkin.

* * * * *

Yhtäkaikki Simo uskoi, että kirkonpalo oli Jussin syytä, koska Jussi oli härnännyt Jumalaa. Ei hänkään, Simo nimittäin, olisi voinut antaa anteeksi noin vain ilman muuta sitä, jos Jussi olisi pilkkaillut häntä samalla lailla. Ei Simo jaksanut käsittää ollenkaan taas sitä, että palo olisi Jumalan syy, se oli hänen pikku aivoistaan järjetöntä: kuinkas Jumala olisi rangaissut itseään polttamalla oman huoneensa. Hän oli tosin äidin puheista yöllä saanut jonkinlaista vihiä siitä, että se muka olisi Jumala, joka... mutta hän ei uskonut sitä sittenkään, ei vaikka.

Ei, Jussi se oli — siitä nyt ei päästä mihinkään.

Kuistille tultuaan, Simo näkee, näkee hävityksen kauhistuksen, niinkuin isä oli sanonut äsken.

Jussin syytä ovat nuokin vaivaisiksi menneet omenapuut. Ja nuo pihamaan koivut ja piilipuut, joista yksi on aivan murskana.

Pikkusisko ja veli leikkivät lehvillä ja oksilla, joita on kasoittain pitkin pihaa ja kuistin pieliä.

— Timoo, Timoo, tuu tinäkin krattaamaan, — solkkaa sisko nähdessään Simon portailla.

Simo ei nyt ole leikkituulella. Simon katse kohoutuu kartanoaidasta, joka on rusahtanut rikki siltä kohdalta, jossa salaman murskaama piilipuu on kaatunut sen yli, hän räpyttää vihaisesti silmiään supisten:

— Jussin syy...

— Tuu, tuu tinäkin...!

Simo ei vastaa. Hänen katseensa tapailee kirkontornia, joka vielä eilen oli kohonnut metsikön yli. Nyt sitä ei näy enää.

— Hävityksen kauhistus, — alkaa Simo hokea kovalla äänellä. — Ja se on Jussin syy, Jussin...

Isä tulee pakarista pihalle ja kuulee koskelle tallustelevan Simon huutelevan, että Jussin syy.

— Et sinä, Simo, saa jutella tuommoisia, — sanoo isä ankarasti, mennessään Simon sivu. — Se on synti. Ei se ole Jussin syy paremmin kuin minun tai sinunkaan.

Mutta Simo uskoo mitä uskoo, vaikka totteleekin, kun isä kieltää. Vai isän syy tai hänen! Hyh-hyh, kylläpäs isä puhelee pehmoisia — sellaista hän ei ikänä usko.

Sitten hän jo onkin kosken rannalla.

Joessa on nyt vettä, oikein paljon vettä, myllynruuhikin on sitä kukkuroillaan, ja saariin ei ole yrittämistäkään. Vihaiset juovat hyppivät kaikkialla koskessa.

Yhtäkkiä Simo jäykistyy.

Onki, Heikin onki! Missä se on?

Sitä ei näy missään, ei edes näy kiveä, jolle Simo oli sen eilen unohtanut, kun äiti oli tullut kovistamaan hänet rannalle.

Virta, joka syöksyy tokeen yli kohisten ja vaahdoten, on peittänyt kiven ja vienyt ongen, pyyhkäissyt sen veden alle.

Hyvä onki se oli ollutkin. Hänkin oli saanut sillä kaloja, kaksi ahventa.

— Jussin syy! — huutaa Simo itkussa suin. — Jussin syytä kaikkii-i-ii...

* * * * *

Kun Heikki ja Heikuran Jussi sitten palaavat ehtoopäivällä, selittää Simo Heikille vahingon tapahtuneen: onki on nyt tipotiessään.

Heikki hymähtää.

— Se ei ole suurikaan vahinko.

Huomattuaan, ettei isä ole kuulemassa, sanoo Simo:

— Niin, mutta se on Jussin syy.

— Mitäs perhanaa mulla on tekemistä teidän onkenne kanssa, — ihmettelee Jussi.

Simo kävelee Jussin eteen sanoen painokkaasti.

— Se _on_ sinun syysi, usko pois.

— Hähäh, — naurahtaa Jussi hätistäen Simoa tieltään.

— Sinun syysi, — jatkaa Simo hellittämättömästi. — Sinun syytäsi oli kirkonpalokin.

— Häh! Mitäs sinä horiset, peukaloinen?

— Sinä pilkkasit Jumalaa eilen, ja sen vuoksi paloi kirkko.

Jussi ratkeaa kovaan nauruun, vedet silmistä kihoavat.

— Ja sen takia Jumala murskasi piilipuunkin, omenapuita ja... ja... — luettelee Simo edelleen.

— Voi p—le sinua, mukula! — sanoo Jussi.

Hän tavoittaa karvaisella kämmenellään poikaa, leikillisesti tavoittaa, mutta tämä nyt ei ymmärrä pilaa: hän saa jalat alleen aikoen taas huutaa, että Jussin syytä kaikki, kun samassa tulee isä paikalle, ja huudosta ei synny muuta kuin Juss-juss-jusu...

2.

Simolla oli näihin aikoihin jo aikaisempiakin elinvuosia. Äiti näet sanoo hänen olevan kohta kuudennella, ja Simo ei kuitenkaan muista noilta vuosilta juuri paljon mitään.

Mikä kumma se on, joka pani hänen muistamaan kirkonpalon ja sen edellisen ehtoopäivän ja yön näin selvästi.

Siitä Simo ei pääse selville. Hän kysyy äidiltä.

— Se on Jumala, joka kirjoitti muistiisi.

Simo kyllä tietää, mitä kirjoittaminen merkitsee: riipustaa kaikenlaisia merkkejä paperille. Hän on itse nähnyt, kuinka isä, jonka sanotaan olevan kirjoitusmies, on istunut kamarin pöydän ääressä kirjoittamassa.

— Mutta miksi Jumala ei ole kirjoittanut minulle tätä ennen?

— Kyllä hän on, mutta sinä vaan et muista.

— Mitäs semmoisesta, jota ei muista. Pitäisi kirjoittaa niin, että muistaisi.

Äiti nostaa Simon syliinsä,

— Voi lapsikulta. Elämässäsi tullee tapahtumaan paljon sellaista, jota et muista kauvoja aikoja, ja taas sellaistakin, jota et tahtoisikaan muistella.

— Mutta kuinka voi Jumala tulla kirjoittamaan tuolta taivaasta, joka on niin korkealla? Ja millä tavalla hän pääsee tulemaan — tikapuitako myöten?

— Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän on kaikkivoipa.

— En edes huomannut, kun hän kävi kirjoittamassa. Äiti, olettekos te nähnyt hänen kirjoittavan?

— En, poikani, Jumala on näkymätön.

— Mutta kuinka hän sitten voi kirjoittaa, äiti?

— Vaikka Hän on näkymätön, on Hän silti kaikkialla läsnäoleva, ja kun Hän samalla on kaikkivoipa, on Hänelle mahdollista myös kaikki, sekin jota ei ihmisäly jaksa käsittää.

— Se on ihmeellinen mies...

— Se Hän onkin, — sanoo äiti ja lähtee askareilleen ikäänkuin pakoon, päästäkseen vastailemasta pojan uteluihin. — Älä kysele enempää. Ensi vuonna joudut Lassin luo oppimaan aapiskirjaa ja sitten myöhemmin kiertokouluun.

Silloin pääset, aikaa myöten, selville Jumalasta ja paljosta muustakin.

* * * * *

Simo rupesi nyt odottamaan, milloin hän pääsee Lassin luo oppimaan, mutta monesti äiti tällä välillä joutui kovalle koetukselle vastaillessaan Simon kyselyihin. Isän puoleen Simo harvoin uskalsi utelemisineen turvautua. Isällä näytti sitäpaitsi olevan ainainen kiire. Milloin hän päivät pääksytysten oli pelloilla, milloin kamarissaan kirjoittamassa, ja silloin hän oli niin tärkeän ja miettiväisen näköinen, ettei Simo rohjennut muuta kuin oven raosta katsella — otsa rypyssä istui isä ja kirjoitti.

Sentähden äiti sai vastailla kyllästymiseen saakka.

Varsinkin seuraava kesä toi uusia kysymyksiä Simon kielelle. Lojuessaan kosken rannoilla ja saarilla tai pihalla hän kädet pään alla tirkisteli taivaan pyörryttävään korkeuteen, jossa Jumala asui, tirkisteli toisinaan niin kauan, että päätä alkoi pakottaa, mutta sieltäpä niitä sitten tipahtelikin kyselyn aiheita vaikka minkä verran.

Äiti oli helisemässä pojan kanssa, tuskitellen tästä isällekin. Vihdoin äiti, päästäkseen vastailemasta pojan kyselyihin, alkoi turvautua vähäiseen satuvarastoonsa. Mutta ne olivat pian kerrotut, vain kolme, neljä kappaletta niitä taisi olla. Ainakin Simo myöhemmällä iällään muisteli niitä sen verran olleen.

Yksi niistä painui erikoisesti Simon mieleen, ja sen nimi oli

_Ylpeä tytär_.

Olipa kerran, kertoi äiti, nuori ja kaunis mutta ylpeä tytär, vaikka ei ollutkaan synnyltään ja arvoltaan suuren-suuri. Olipahan vain hyvin tavallinen tyttö: köyhän mökkiläispariskunnan ainoa tytär.

No niin no.

Mutta vaikka hän olikin varsin varaton, ansaiten työllään elatuksensa, piti hänellä sentään aina olla hienot kengät, hienommat ja muodinmukaisemmat kuin esimerkiksi talontyttärillä.

No annapas olla, miten kerran kävi.

Hän oli ollut maanantaista alkaen töissä eräässä talossa, ja nyt oli lauantai-ilta. Talon emäntä oli päivällä leiponut uutisleipää ja pyysi tyttöä viemään mukanaan lämpimäisiä äidilleen, joka sillä hetkellä makasi sairaana mökissään, kun hän muutenkin menisi kotiinsa lauantai-iltana. Saadessaan kaksi reikäleipää ja kirpaleen voita tyttö sanoi jotakin hyvin rumaa leivistä, mutta voikäärön hän pani taskuunsa.

»Jestas siunatkoon!» päivitteli emäntä silmät renkaina päässä. »En ole vielä mokomaa kuullut sanottavan jumalanviljasta, niin vanhaksi kuin olen elänytkin.»

Tytär nakkasi niskojaan ja läksi kotimökilleen leivät kädessään. Oli sateinen ilta, ukkonenkin jyrähteli, ja kujissa oli vettä lätäköittäin. Synkkä, sateinen ilma suututti tyttöä yhä enemmän, ja varsinkin se seikka, että hän sai hypellä lätäkköjen yli estääkseen kenkiensä kastumista, raivostutti häntä äärimmilleen. Hän kirosi ja noitui heleästi, niin että ihmiset, jotka sattuivat tämän näkemään, sanoivat jälkeenpäin, että, jos kirotulva oli kujalla ankara, vielä ankarampi oli kuran roiskuminen tytön kengistä, noista hienoista ja muodinmukaisista. Hän kiroili leipiä, jotka muka haittasivat hänen kulkuaan. Ne ihmiset, jotka tämän kuulivat, pudistivat päätään arvellen, ettei tästä mitään hyvää tule.

No älähän huoli.

Vihdoin tyttö saapui niin suuren lätäköin reunalle, ettei hän mitenkään silmämääräseltä katsellen jaksaisi loikata sen yli kenkiensä likomäriksi kastumatta.

Kun hän siinä kiukutteli itsekseen, heilutellen kädessään olevia leipiä, pysäytti hän yhtäkkiä kätensä ja jäi kuin noiduttuna katselemaan leipiä. Hän punnitsi niitä käsissään, vilkuili ikäänkuin peloissaan ympärilleen ja mutisi epäselviä sanoja. Jos joku olisi ollut lähellä, olisi kuultu hänen jupisevan jotenkin tähän tapaan:

»Näissä on minulla pelastus, näissä... Puhdistan ja hankaan nämä sitten kurasta ja liejusta... Äiti-muorin ei tarvitse sitten huomata mitään, ei tarvitse...»

Näin tuumi, näin teki:

Toisen leivän hän asetti niin kauaksi kuin kyykkysillä kädellään saattoi, toisen viskasi edellistä kauemmaksi. Sitten hän astui ensimmäisen leivän päälle ja siitä kohta toisenkin kääntyen ja kumartuen ottamaan käteensä sitä ensimmäistä, nyt virattomaksi joutunutta leipää, jonka onnistuikin saamaan pivoonsa. Kun hän nyt nousi kumaraisesta asennostaan kääntyen jälkimmäisen leivän päällä menosuuntaansa, huusi hän iloisesti, heiluttaen kädessään leipää:

»Hehei!»

Mutta ukkonen jyrähti silloin vastaukseksi: »Hei-hei-hei!»

Kolmasti ukkonen sanoi hei, ja samalla sattui jotakin kummallista, outoa ja kamalaa.

Maa avautui tyttären jalkojen alta ja samassa silmänräpäyksessä se taas sulkeutui, — kuului vain kauhun kiljaus, ja maasta nousi tulikiven katkua.

Kun mentiin katsomaan, oli tyttö kadonnut jäljettömiin. Maa oli niellyt sekä tyttären että leivät.

No niin no, sen pituinen se.

* * * * *

— Onko äiti itse nähnyt tämän? — kysyi Simo peloissaan.

— En ole nähnyt, vaan kuullut toisilta, jotka ovat nähneet. Mutta se on opettavainen kertomus, koska siinä kerran ilmenee Jumalan järkähtämätön tahto.

— Eikö Jumala sitten olekaan armelias? — sanoi Simo.

— Kyllä, lapsi, nöyrille ja lempeille Hän on armelias, mutta kovakorvaiset ja penseät sydämestä tulevat säälimättömästi tuhotuiksi.

Simo kätki päänsä äidin syliin.

— Tahdotkos sinä olla hyvä ja nöyrä?

— Tahdon, tahdon! — huusi Simo itku kurkussa.

— No sitten ei sinulle tapahdu mitään pahaa.

Äiti tyynnytteli ja lohdutteli Simoa, kunnes tämä oli päässyt pelostaan.

* * * * *

Äiti sai kertoa satuvarastonsa moneen kertaan, mutta hyvin harvoin hän sentään kertoi tätä »Ylpeä tytär»-nimistä, koska huomasi sen ensikertomalla tehneen järkyttävän vaikutuksen Simoon.

Ja kuitenkin se toisia satuja pysyvämmin kiinnittyi Simon muistiin.

Lapsesta alkaen Simo siis oppi pelkäämään Jumalaa, tuota kostavaa ja säälimätöntä, joka ei anna anteeksi, ei unohda mitään, vaan järkähtämättömästi täyttää aina oman julman tahtonsa.

Simo pelkäsi Jumalaansa, mutta ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut rakastaa häntä. Se oli hänelle vain kostaja.