VALO KOITTAA.

1.

Muuan mies astui kirkkoherran kansliaan.

Nuori pastori vilkaisi häneen kirkonkirjoensa takaa, säpsähti niinkuin mieskin katsoessaan pastoriin.

Pastori tunsi miehen Kurkinevan Anttoniksi ja mies pastorin Melkkilän Simoksi.

Simon muistiin lennähtivät ne seikat ja yksityiskohdat, jotka olivat liittyneet Kurkinevan äijän murhaan, kyläläisten epäluulot Anttonia kohtaan, jota ei oltu voitu tuomita, hänen itsensä näkemä Anttonin kummallinen tanssi riihen edustalla, jonka kiukkurissa oli tuo tihutyö suoritettu — koko tuo kaamea teko johtui nyt salamannopeasti Simon mieleen.

Mitä nyt? kyseli Simo hädissään itseltään. Mikä toi Anttonin hänen puheilleen? Joko on Anttonin voima ja uhma Herraa vastaan masentunut?

Anttonin kasvoilla ei lihaskaan värähtänyt, sen jälkeen kuin hän, tunnettuaan nuoren pastorin, oli voittanut mielenliikutuksensa. Hänen matalan otsansa alta katseli kaksi pientä, hiilinä hehkuvaa silmää välinpitämättömästi, melkein vihaisesti, mutta muuten hän seisoi järkkymättömän levollisena.

Simo laski kynänsä pöydälle käyden kättelemään vierasta.

— Päivää, Anttoni, ja terve tuloa.

— Kas kun pastori vielä tuntee, — sanoi Anttoni hämillään ystävällisestä tervehdyksestä.

Ja ikäänkuin hätäännyksissään hän sitten yhteen menoon selitti asiansa. Hän oli nyt muuttanut joukkoineen tähän pitäjään, ostanut erään semmoisen palstatilan pitäjän sivukulmalta ja tuonut muuttokirjansa kirkkoherranvirastoon.

Hän ojensi kirjansa pastorille, joka sanoi olevan hauskaa saada nähdä entisiä pitäjäläisiään koettaen pidätellä Anttonia jäämään, mutta tällä ei tuntunut olevan halua.

— Kotona muija ja lapset odottavat, — toimitti hän. — Muija on kääntynyt kivulloiseksi.

Simo nosti kummastuneena päänsä. Hän muisti Anttonin vaimon aina olleen rotevan ja terveen, miehelle piisaavan voimissa missä työssä hyvänsä.

— Sepä ihmeellistä. Mistäs häneen nyt on tauti paiskautunut?

— En tiedä, mutta ihan silmissä se vain kuihtuu ja lakastuu.

Simo mietti uutta kysymystä.

— Ei Anttonin tarvitse olla pahoillaan, — sanoi hän epäröiden, — jos olenkin utelias: minkä vuoksi myitte Kurkinevan? Olihan se paljon parempi viljelyksiltään ja suurempi alaltaankin kuin tämä ostamanne, mikäli minä ymmärrän ja tiedän.

— Sanoinhan jo, että se muija on kääntynyt sairaaksi, — ärähti Anttoni. — Kärryillä loikoen kuin mikäkin ruustinna se piti tännekin uuteen asuinpaikkaan ajaa körryytellä. Yksinomaan hänen takiaan muutimme tänne: ei sitä viitsi rehkiä liian suuressa paikassa, kun muijakin on sairas. Mistä minulle apua töissä?

— Vai niin sairas on Anttonin vaimo, — sanoi Simo.

— Niin on kuin sanoin, — vastasi Anttoni. — Mutta mitäs piruja ne pastoriin kuuluu, meikäläisten töllinkaupat? Pastori pitää vain huolen hengellisistä asioista.

Hänen äänessään soi synkkämielinen uhka.

Simo tyynnytteli:

— Eihän se kuulukaan minulle. Muuten vain kysyin...

— On lupa kysyä, mutta ei velvollisuus vastata, ja pastorin ei pidä tulla vastedes ronkkimaan minun yksityisasioitani.

— Anttoni ei saa pahastua...

— Jos minä joskus saan asiaa kirkonmiehille, tulen heille siitä ilmoittamaan.

Jälleen sama synkkämielinen ja vihainen uhma särähti Anttonin äänestä.

* * * * *

Mitä varten Anttoni on muuttanut tänne?

Se kysymys askarrutti Simon mieltä. Vaikka Anttoni olikin selittänyt muuttonsa syyn täysin järjellisesti, uumoili Simo sittenkin siinä piilevän vielä jotain muuta.

Hänen ajatellessaan Anttonin vaiheita ja kohtaloa jysähti hänen mieleensä ajatus myöskin omista vaiheista ja kohtaloista.

Mitä varten hän oli kaikonnut tänne korpipitäjään?

Rauhansa tähden hän on muuttanut. Voidakseen unohtaa Naimin.

Mutta Anttoni?

Mistä on etsittävissä hänen tännesiirtymisensä sisimmäinen syy? Olisiko hänen uhmaava voimansa ruvennut järähtelemään entisillä, Kurkinevan, sijoilla? Päästäkseen eroon painajaisestaan hänen kenties on täytynyt muuttaa muualle, siirtyä toiselle paikkakunnalle, pois tutuista ympäristöistä ja tuttujen ihmisten parista.

Oman rauhansa tähden Anttonikin kenties on ollut pakotettu muuttamaan.

Heitä on ainakin kaksi rauhanetsijää näillä mailla. Mutta voiko toinen seutu, vaikka se olisi kuinka etäällä siltä paikkakunnalta, jossa ihmiselle on sattunut jotain vaihe- ja kohtalorikasta, lääkitä haavat ja tarjota virvoitusta kärsivälle sydämelle?

* * * * *

Tuli vielä lisäksi Simolle uusi isku, jota hän ei jaksanut sulattaa kyyneleihin heltymättä.

Hänen äitinsä kuoli, ja kun hän siunasi hänet haudan lepoon heittäen kolme lapiollista multaa hänen arkulleen, järkähti hänen sydämensä niin kipeästi, että hän oli kuulevinaan äidin sanat: ei se ole pappi eikä mikään, joka karttaa avioliittoa.

Ihmeellistä: kun Simo nyt koetti mahduttaa sydämeensä yhtaikaa äidin ja Naimin kuvia, ne myöskin pysyivät siellä. Äitikin, joka pitkät ajat, vuosikaudet oli kyhjöttänyt mykistyneenä siellä jossain sydämen salaisimmassa komerossa, nyt hymyili ystävällisesti Naimille ikäänkuin tahtoen sanoa:

— Naimi, tule tänne, on täällä sinullekin tilaa, nyt kun minä olen kuollut.

Niin ainakin Simo tulkitsi äidin sanovan.

* * * * *

Simo oli koettanut unohtaa ja päästä tasapainoon itsensä, rauhansa kanssa, mutta sitä varten käydyt taistelut ja kärsimykset olivat olleet hänelle pahaksi. Jumala oli ihmeellisellä tavalla kääntänyt ne tulosköyhiksi puhaltaen ne savuna ilmaan: kaikki hänen kamppailunsa, piinansa ja kärsimyksensä sydämensä kuolettamiseksi nousivat tyhjänä pilvenä ilmaan tämän kirkkauden karkoittamana:

Mitä olisin minä ilman sydäntä? Kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Mitä olisin minä ilman Jumalaa, jos ei minulla olisi sydäntä Häntä ylistääkseni, Hänen voimaansa, hyvyyttään, laupeuttaan ja armoaan? Kuin elävä ruumis minä olisin.

* * * * *

Vuorisaarna tuli nyt hänen rakkaimmaksi luettavakseen. Hän ihmetteli, ettei ennen ollut tullut kiinnittäneeksi siihen enempää ja syvempää huomiota. Kaunis se kyllä aina oli ollut hänen mielestään, ja siitä hän hätätilassa oli poiminut säkeistöjä viskattavaksi sairaille ja kuoleman kanssa kamppaileville, milloin lain sanat eivät auttaneet.

Hän oli käyttänyt Vuorisaarnaa jonkinlaisena vara-aittanaan, jolla ei tähän saakka ollut hänelle ollut minkäänlaista ratkaisevaa merkitystä, ei sielullista eikä myöskään henkistä.

Tässä valaistuksessa itseään ja toimiaan arvostellessaan hän häpesi. Hän oli ollut, se selveni hänelle vähitellen, pelkkä leipäpappi, joka kantoi vain saatavansa ja jylisi lakia.

Vuorisaarna oli nyt hänestä jalokivi kaikkien saarnojen joukossa. Missä olivat olleet hänen silmänsä ja ymmärryksensä, ettei hän tätä ennen ollut havainnut?

Jumala varmaan oli antanut hänelle uudet silmät ja uuden ymmärryksen, syvällisemmät ja nöyremmät kuin ennen. Niin juuri, nöyryys maailman ja Jumalan edessä saattoi hänet nyt näkemään kaiken ja kaikki uudessa, aavistamattomassa valossa: ihmiset, olot ja asiat, yksinpä luonnon ja siitä kedon kukkasetkin.

Tuokin kohta, jossa Jeesus puhuu erotetusta vaimosta, sai nyt hänen mielessään uuden, sovittavan vivahduksen hänen verratessaan sitä edempänä olevaan, siihen, mitä Jeesus sanoo synnistä Pyhää Henkeä vastaan: »joka sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anneta sitä anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa: joko tehkäät puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi tahi tehkäät puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan».

Simo oli näihin asti antanut leivän asemesta nälkäisille kiven ja janoisille armon asemesta vain oman rauhattomuutensa, koska hänellä itselläänkään ei ollut rauhaa.

Hän oli tekemällä koettanut tehdä itselleen rauhan, ja tässä hän nyt oli rehkinyt turhan päin.

Turhaan hän oli sotinut sydäntään ja kohtaloaan vastaan. Hän oli sotinut samalla Jumalaansa vastaan: kuinka hän heikoilla ihmisvoimilla olisi kamppailustaan voinut eritä voittajana?

Jumala ei vaadi sydämen kuolettamista, vaan sen uudistamista. Sen hän tällä hetkellä tunsi ja aikaa voittaen tuli tietämäänkin.

Hän oli ollut huono ihminen, mutta hän tahtoi muokkaantua hyväksi. Hän tahtoi julistaa vain hyvyyden evankeliumia: hedelmästä puu tunnetaan.

Omasta syystään ja ansiostaan hän oli ollut niinkuin särjetty ruoko — eikä Hän kuitenkaan ollut häntä musertanut, hän oli ollut niinkuin levoton ja epätoivoinen kynttilänsydän — eikä Hän sittenkään ollut hänen sydämensä lepattavaa kynttilänvaloa sammuttanut.

Hän, tuo ylin ystävä, oli armahtanut häntä saattaakseen kerran hänen, hänenkin kauttaan oikeuden voitolle.

Niin, hän oli tähän asti jylissyt vain lakia. Leipäpappi hän oli ollut.

Mutta nyt hän tahtoi olla yksi pienimmistä panemalla toivonsa yksinomaan Häneen, niinkuin pakanatkin.

Hän oli anonut, hänelle myös annettiin.

Hän oli etsinyt, hän myös löysi.

Hän oli kolkuttanut, ovi avautui hänelle:

Ovi täydellisempään, syvällisempään ja puhtaampaan sisäiseen elämään kuin aikaisemmin.

2.

Simo ei näiden mietiskelyjen jälkeen voinut muuta kuin matkustaa Naimia tapaamaan. Niin suuri oli hänessä kaipuu Naimiin. Hän tahtoi antaa kohtalonsa Naimin ratkaistavaksi.

Joko — tahi. Muuta mahdollisuutta hän ei nähnyt nykyisessä mielentilassaan.

Saapuessaan Naimin luo hänellä oli sanat valmiina, mutta poika-aikainen ujous iski yhtäkkiä hänen mieleensä. Hän oli aikonut pyytää Naimia vaimokseen kaunein ja valikoiduin sanoin, mutta istuikin nyt tuppisuuna. Naimi tapansa mukaan sai huolehtia keskustelusta. Kun Simo yhä istui vaiti, ainoastaan myönnellen Naimin puheille, katsoi tämä kummastuneena häneen.

— Mutta, Simo, sinähän olet surullisen näköinen. Kerrohan nyt jotain elostasi ja olostasi sinäkin.

— Niin, olen masentunut. Äitikin kuoli.

— Se on totta. Otan osaa suruusi.

— Kiitos, mutta se ei johdu yksinomaan siitä.

— Mutta mistä sitten? Kerro, hyvä mies.

— Siitä, ettei minulla ole vaimoa.

Naimi meni hämilleen.

— No, ota vaimo itsellesi, — sanoi hän väkinäisesti hymyillen. — Sillä pääset surustasi, luulen.

— Sitä varten olen tullut luoksesi, Naimi.

— Minultako kysymään neuvoa, kuinka sinä saisit vaimon? — sanoi Naimi. — Tulitpa väärään paikkaan, Simo-kulta. En minä osaa olla sinulle avuksi, vaikka olenkin eronnut vaimo.

Hänen äänessään särähti katkeruutta ja tuskaa.

— Vaikka eipä silti, etteikö sinulle olisi tulijoita, — jatkoi hän yhteen hengenvetoon. — Sekin Leena on yhä vanhanapiikana...

— Ei, nyt tämä menee aivan vikuralle! — sai Simo jälleen vilkkautensa ja rohkeutensa.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tulin pyytämään sinua vaimokseni.

— Minua?

Naimi katsahti tutkivasti häneen. Simo nyökkäsi.

— Sinä lasket leikkiä? — sanoi Naimi. — Minua, miehestään eronnutta!

Nyt Simo saavutti puhelahjansa. Hän kertoi yksinäisestä elämästään, äitivainaansa toivomuksesta, että hänen pitäisi naida, monet ajat kestäneistä sielunkamppailuistaan. Lyhyesti: hän tyhjensi sielunsa tuskat ja erheet Naimille, senkin, minkä oli tuntenut siunatessaan äitinsä maan multaan. Mitä enemmän hän puheli, sitä kirkkaammin säteilivät Naimin silmät.

— Rakastan sinua, — sanoi Simo vihdoin koruttomasti.

Silloin Naimin silmäripsille ilmestyi kyyneleitä.

— Naimi, itketkö sinä?

— Ilosta ja onnesta itken. Sisässäni riemuitsee.

— Entinen ja nykyinen ja tuleva armaani, — sanoi Simo kiertäen kätensä Naimin uumille.

— Sitä minä vain pelkään, — kuiskasi Naimi, — kuinka tulen toimeen papinrouvana.

— Sitä sinun ei tarvitse pelätä. Ole luonnollinen, niinkuin vain sinä osaat.

— Mutta mitä sanovat arvoisat virkaveljesi kuullessaan sinun aikovan naimisiin erään eronneen rouvan kanssa?

— Se seikka ei kuulu heille. Itselleni minä emännän nain.

— Oletko unohtanut raamatun sanat: joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen?

— En, — sanoi Simo vakavasti. — Mutta olithan sinä minun, ennenkuin tulit miehesi vaimoksi.

Silloin Naimi alkoi vavista. Hän työnsi rajusti Simoa ja heittäytyen sohvaan itki hän hartiat nytkähdellen.

— Mikä sinuun tuli? — kysyi Simo kummastuneena, kääntäen Naimin pään puoleensa. — Loukkasinko jollain lailla?

— Et, rakkaani. Salli minun ilosta itkeä. Mutta jospa sinä sittenkin vielä kerran harkitsisit.

— Jos sinä vain rakastat minua, olen jo harkinnut.

Naimi loi kyynelkimmelteisistä silmistään rakkaan katseen Simoon aikoen vielä sanoa jotain, mutta Simo otti sananvuoron virkkaen lämpimästi:

— Tiedän, mistä aioit puhua: näin sen silmistäsi, mutta usko minua: meillä ei kummallakaan ole oikeutta puuttua edellisiin elämyksiimme.

Johon Naimi vastasi:

— Sinun avullasi koetan unohtaa entiset ajat.

— Ne olkoot olleet ja menneet.

— Ja minä sinun avullasi.

— No, suutele minua sitten.

Simo painui Naimin puoleen, mutta yhtäkkiä hän säikähtyneenä kirposi irti.

— Mitä nyt? — kysyi Naimi raukeana, silmät sulkeutuneina.

— Ei, ei, Jumalan avulla me voimme ja tahdomme unohtaa olleen ja menneen. Omat voimamme eivät riitä siihen.

— Suutele minua sitten Jumalasi nimeen!

Simo katseli Naimin punaisia, puoliavoimia huulia, joilla vielä näkyi kyynelkastetta. Hän muisti vilahduksessa Naimin lapsena, nuorena tyttönä, neitona ja vaimona. Vavahtaen hän tunsi aina rakastaneensa häntä.

— Tällä suudelmalla otan sinut vaimokseni, — sanoi hän painuen uudestaan Naimin puoleen.

— Etkö sinä tiedä, että siihen tarvitaan muutakin? — kuului Naimin kuiskaus hivelevänä hänen korvissaan.

— Luonnollisesti, mutta sinä olet nyt vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä.

Simo kertoi vielä lisäksi, että hän nyt oli saanut rauhansa takaisin: nyt kun äiti viihtyi hänen sydämessään yhtaikaisesti Naimin kanssa.

— Ymmärrätkö sinä tätä, Naimi?

— Luulen ymmärtäväni.

* * * * *

Ukko tullessaan kamariin pysähtyi hölmistyneenä kynnykselle.

— Me olemme nyt kihloissa, — sanoi Naimi.

Ukko katsoi kysyvästi Simoon, mutta nähdessään, että Simo, joka saapuessaan oli ollut murheellisen ja vaivautuneen näköinen, nyt istui iloisena ja tyynenä, hän ei voinut olla päivittelemättä:

— No sekös siitä tuli lopultakin. Että sinäkin Naimi, eronnut vaimo, vielä sait miehen.

Hän kääntyi keittiöön päin huutaen muoriakin kuulemaan tätä ilosanomaa.

3.

Simo ei menisi naimisiin, ennenkuin saisi vakinaisen papinpaikan.

Naimi kävi silloin tällöin pappilassa ja Simo vuorostaan Naimin kotona. Kihloihin mentyään he kävivät Simon entisessä kotitalossa, jota nyt viljeli Simosta nuorempi veli. Melkkilän herastuomari asui eläkevaarina.

Hän sanoi kihlautuneille tällöin:

— Äiti olisi nyt varmaan onnellinen, jos vielä eläisi.

— Niin, tiedätkös, Naimi, — virkkoi Simo, — että äiti melkein pakottamalla pakotti minua aviosäätyyn.

— Ja oli onneton, kun et tahtoansa täyttänyt, — sanoi Naimi hymyillen. — Poika-parka, oletpa saanut totisesti olla ristitulessa, äitisi tahdon ja oman halusi välillä.

Simo sanoi nauraen:

— Niin, käsi käski, toinen kielsi.

— No, Simo, mitä sinä nyt sanot? — tarttui Melkkilän herastuomari puheeseen. — Käsi, sanot sinä. Eikö sydämellä tässä asiassa ole mitään virkaa?

Molemmat nuoret hymyilivät onnellisina, ja herastuomari jatkoi hymähdellen:

— Niin, luonnollisesti. Ja jos te nuoret tietäisitte, mikä oli äiti-vainaan viimeinen ajatus tästä Simon naimisasiasta, niin istuisitte siinä vieläkin onnellisempina.

— No mikä se sitten oli? — kysyi Simo.

— Se vain, että äitisi vähän ennen kuolemaansa sanoi minulle, että ottaisi vaikka tuon Naimin, joka jo silloin oli eronnut miehestään.

Nuoret katsahtivat iloisesti hämmästyneinä toisiinsa, mutta Naimi, joka oli vilkkaampi Simoa, alkoi kiusoitella:

— Vai niin, minä olin siis hätävara, jonka kuka tahansa mies voi vain noin ykskaks ottaa.

— Älä, älä, Naimi. Sinä olet minun ainoa varani, minun melkeinpä autuuteni, ja joka tapauksessa ainoa aarteeni ja onneni.

— Kylläpäs nyt tulvii huuliltasi vakuutteluja — jotka uskon ilmankin.

— Niin ainakin äiti ajatteli, — virkkoi herastuomari, — ja niin nyt uskon minäkin.

Simo ja Naimi tunsivat itsensä kahta onnellisemmiksi saatuaan nyt kuulla äitivainajan viimeisen toivomuksen.

* * * * *

Ensikäynti Simon pappilassa muodostui niinikään Naimille ja Simolle mieluisaksi vierailuksi.

Ruustinna ja rovasti olivat pelkkää ystävällisyyttä. Varsinkin ruustinnasta oli Naimi herttainen, koska hän oli yhtä vilkaspuheinen kuin ruustinnakin.

8.

Simosta tuntui nyt, että hän oli muuttunut aivan toiseksi, uudeksi mieheksi, eikä hän ollut tuntea itseään. Mutta kun hän tarkemmin syrjästä käsin katseli itseään ja oloaan, muisti hän, kun vain ajatteli, ettei hän ollut sentään muuttunutkaan. Pingoittava ja pakottava ulkokuori vain, joka nämä viime vuodet oli hänet sulkenut rautaiseen syleilyynsä, oli yhtäkkiä, Jumalan armon auringossa, sulanut.

Hän muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja havaitsi olevansa nyt, muuttuneena, jotakuinkin sellainen kuin noina varhaisimpina elinvuosinaan. Ja hän iloitsi tästä mielensä muutoksesta, niinkuin se, joka on rauhansa löytänyt.

Hän tunsi itsensä lapseksi jälleen.

Simon sielussa vyöryivät korkeina, mutta silti hiljaisina Kristuksen sanat:

»Jollette tule lasten kaltaisiksi, niin ei teidän ole oleva taivaan valtakunta.»

Simo tahtoi — ja oli jo kauan tietämättään tahtonut — olla yksi kaikkein pienimmistä Kristuksen opetuslapsista.

Yksinpä hänen ulkomuotoonsakaan tämä hänen lempeämpi maailman- ja elämänkatsomuksensa ei voinut olla jättämättä leimaansa. Hänen kasvonsa, jotka näihin saakka olivat olleet ennenaikaisissa rypyissä ja uurteissa alinomaisesta mietiskelystä, olivat kuin kirkastuneet. Niistä paistoi rauha ja levollisuus. Hän, joka aina oli kulkenut kumarassa, ikäänkuin koko maailman synnit olisivat painaneet hänen hartioitaan, kulki nyt pystypäin silmät säteillen onnea ja riemua.

Simoa ei häirinnyt sekään, että hiippakunnan piispa, joka joltain taholta oli saanut kuulla hänen aikomuksistaan Naimin suhteen, kirjoitti hänelle kehoittaen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa, ennenkuin ottaa ratkaisevan askelen tuon miehestään eronneen vaimon kanssa. Piispan kirje oli verraten ystävällisessä äänilajissa kirjoitettu. Piispa sanoi kirjeessään, ettei hän odota vastausta, mutta Simo kirjoitti kumminkin selittäen syynsä, ne, mitkä vetivät hänet Naimiin, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esine ja myös viimeisen, semmoisen rakkauden, joka voi vuoria siirtää ja myrskyävän meren asettaa.

Piispan sydän nähtävästi heltyi. Ainakin hän kirjoitti Simolle vielä kerran sanoen kirjeessään, m.m.:

»No jos niin on, nuori ystäväni, tee tahtosi ja nai, sillä kehoittaahan Paavalikin naimaan ennemmin kuin himoissaan palamaan.»

Niin ei mikään nyt järkyttänyt Simon sielunrauhaa. Hän tiesi tekevänsä oikein, ja sillä hyvä.

Ei edes sekään häirinnyt häntä, että hän aavisti Kallen kielineen piispalle hänen aikomuksestaan Naimiin.

Hän oli valmis antamaan anteeksi pahimmalle vihamiehelleenkin, jos hänellä vain sellainen olisi.

* * * * *

Tapahtui vielä samana vuonna, että Simon kotipitäjän kappalaisen virka julistettiin haettavaksi, edellisen haltijan tultua nimitetyksi muualle.

Simon sydämessä sykähti: mitähän jos hänkin hakisi. Pääsisiväthän he, Naimi ja hän, sitten avioliittoon Simon tullessa paremmille palkkatuloille. Mutta hän epäili saavansa edes vaalisijaa. Isältä ja monilta seurakuntalaisilta hän tosin sai kehoituskirjeitä hakea, mutta hän epäili sittenkin. Hän tiedusteli asiaa Naimiltakin, joka vastasi, että Simo tehköön niinkuin parhaaksi katsoo.

»Hyvä Jumala», kirjoitti Naimi kirjeensä lopussa, joka oli täynnä nöyryyttä ja hellyyttä, »kyllä pitää meistä huolen niinkuin tähänkin asti. Anna sinä vain kaikki Hänen huomaansa, Hänhän on ihmeellisesti johtanut askeleitasi ja minunkin, aina siitä asti kuin minut kihlasit: minulla ei sen jälkeen ole ollut epäilyksiä, ei omantunnonvaivoja — pelkkää onnea ja riemua vain. Ja jos emme vielä voisikaan mennä naimisiin, niin mitä se tekee: minä jaksan odottaa ja toivottavasti sinäkin.»

* * * * *

Niin Simo siis päätti olla hakematta virkaa. Hänen mielensä lämpeni Naimin kirjeestä. Hyvän Jumalan huostaan — niinkuin Naimi kirjoitti — huolet kaikki vain: Hän tietää lastensa parhaan.

Ja Kalleltakin vielä tuli kirje, jossa hän sanoi hakevansa tuota virkaa. Rovasti-setä, hänen vaimonsa isä näet, oli kirjoittanut hänelle suosituskirjeen, vieläpä muiden asioitten takia kaupungissa käydessään oli — sattumalta tavannut piispan ja puhunut tälle hänen puolestaan.

* * * * *

»Minulla on niinmuodoin kaikki edellytykset mainittuun toimeen», kirjoitti Kalle. »En viihdy täällä vähäpätöisen kappeliseurakunnan puustellissa. Minä tarvitsen suurempia viljelysmaita, joita juuri on tuossa puustellissa. Ja sitäpaitsi perheeni on kasvanut, vaikka, jos toden sanon, tässäkin puustellissa sentään tulee toimeen. En muuten hakisikaan koko tuota virkaa, jollei vaimoni isä ja äiti niin kovasti olisi minua kehoittaneet ja vaimoni niin kovasti tekisi sinne mieli. Ja kun siellä on vakinainen rahapalkkakin suurempi kuin täällä, niin pistän paperit likoon. Sivumennen: et suinkaan sinä aio hakea? Niinpä niin, hyvin ollaan voitu. Kuinka olet itse jaksellut? Paljon terveisiä vaimoltani, lapsiltani ja tietysti minulta kaikkein enimmän. Voidaan väkevästi.

Vanha koulutoverisi

Kalle.»

Simo kirjoitti Kallelle, ettei hän hae. Hän pitää itseään niin vähän kokeneena pappina — hänhän on kahta vuotta Kallea nuorempi pappismies — ja hän tuskin pääsisi vaaliehdollekaan, varsinkin kun suosituksilla näkyy olevan niin suuri vaikutus tuomiokapituliin, niinkuin Kallen kirjeestä esiinkäy — hän, Simo, niiden tehokkuutta kyllä epäilee.

Ja Simo kirjoitti myös isälleen ja parille häntä sinne hakemaan kehoittaneelle isäntämiehelle sanoen m.m. näin:

»Niin, siitä hakemuksestani ei tule mitään. Olen sen vakaasti päättänyt. Vaikka minulla siellä olisi taloudellinen asema parempi kuin täällä, ei se saa vaikuttaa päätökseen, kaikista vähimmän papin. Mutta jos Jumala kerran tahtoo minua sinne, niin Hän myös johtaa askeleeni sillä lailla, että joskus pääsenkin kotiseurakuntaani.»

Kalle pääsi viimeiselle vaalisijalle, vaikka Simon tietämän mukaan yksi ansioituneempi ja vanhempi pappi syrjäytettiin Kallen hyväksi. Hän ihmetteli suuresti. Suosituksilla — hän ei ikänä turvautuisi niihin.

* * * * *

Kun kaksi vaalipappia jo oli saarnannut, kävi viikolla kotipitäjäläisten lähetystö Simon luona. Se tiedusti häneltä, olisiko hän halukas tulemaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi, jos saisi seurakunnalta määräenemmistön.

— Mutta onhan vielä kolmas vaaliehdolla oleva saarnaamatta, — sanoi Simo.

— Niin se, — vastasi lähetystön puheenjohtaja. — Se mies ei osaa puhua ilman konseptia muusta kuin maanviljelyksestä — ja me isäntämiehet osaamme kyllä itsekin maanviljelystä harjoittaa. Saarnansa hän lukee paperista, niinkuin rovastimme apulainenkin teki. Me tunnemme hänet.

— Niin sen asian laita nyt on, että maanviljelystä hän saarnaa eikä suinkaan evankeliumia, — hymisivät toiset.

— Niin se taitaa olla, — myönsi Simokin.

— Niin se _on_! — jyrähti puheenjohtaja.

Simo suostui lopulta heidän pyyntöönsä.

— Mutta muistakaa, — sanoi hän lopuksi, — että ei kukaan ole profeetta omalla maallaan.

— Kyllä, kyllä muistetaan, — sanoi puheenjohtaja nauraen. — Ja me koetamme tehdä olonne ja elonne niin mukavaksi, ettei paremmasta väliä.

Simo selitti, ettei hän muuta tahdo tehdä kuin työtä. Kaikki muu olisi hänelle sivuasia.

— Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sanasta, — virkkoi muuan vakava talonpoika. — Elämiseen tarvitaan myös leipää.

— Aivan oikein, — tarttui puheenjohtaja taas puheeseen. — Ja pastorinkin pitää ajatella vähitellen jo sitä seikkaa, hän kun aikoo kuulemma käydä avioliittoon.

— Niin, se on vakaa aikomukseni, — vastasi Simo vilpittömästi.

* * * * *

Samana pyhänä, jolloin Kalle saarnasi vaalisaarnansa, piti jumalanpalveluksen päätyttyä toimittaa vaali.

Mutta silloin sen Simon luona käyneen lähetystön puheenjohtaja pyysi omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta Simo Heikkilää neljänneksi vaalisaarnaajaksi, koska näistä kolmesta ei yksikään tyydyttänyt suuren seurakunnan-osan kaipuuta ja tarvetta.

— Njaa jahaa, — hymisi vaalintoimittajaksi määrätty kirkkoherra. — Kannatetaanko tätä tehtyä ehdotusta?

Sieltä täältä kirkosta kuului voimakkaita ääniä: kannatetaan tietysti — eikös kirkkoherra kuullut, kun ehdotuksentekijä nimenomaan sanoi, että omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta...?

— Älkää siellä kirkossa, pyhässä paikassa, rähiskö! — huusi kirkkoherra. — Njaa jahaa, jos sitten ruvettaisiin kyläkunnittain äänestämään.

Niin siinä sitten kävi, että Simo sai seurakuntalaisilta määräenemmistön, päällepäätteeksi melko valtavankin.

Kalle oli raivoissaan, kun hänen kaunis, komea, jo omanansa pitämä puustelli näin salakavalasti — ainakin hänen omasta mielestään — riistettiin häneltä.

Ja Kalle kirjoitti Simolle kirjeen, jossa komeilivat m.m. tällaiset sanat:

»Hyvä Veli.

Kylläpäs sinä olet kauniisti järjestänyt asiasi: ensin et avoimesti uskalla hakea, mutta sitten toimitat niin, että kotipitäjästäsi saapuu luoksesi lähetystö mokoma ja taivuttaa — muka taivuttaa sinua! — ottamaan vastaan neljännen vaalisijan. Minä ihmettelen, että olet niin unohtanut vanhan ja kokeneemman koulutoverisi, että kehtaat kiivetä hänen edelleen, hänen joka avoimesti haki virkaa. Kai sinä vielä muistat — minä muistan ne aina — lyseoajat ja minut ja minun hyväntahtoisen ja kaikesta itsekkyydestä vapaan opastukseni sinulle, tullessasi lyseon penkille. En ole aikaisemmin uskonut sinun olevan niin kiittämättömän ja alhaisen luonteeltasi, kuin miksi nyt näyt muuttuneen — tai kenties jo olet alusta alkaen ollut sellainen. Ai, anteeksi, en ole muistanut onnitella vielä sinua kihlauksestasi, josta ilmoitus ei ollut lehdissä — arvaan kyllä, miksei. Niin, pidä Naimin kanssa, joka luultavasti tietää miehen tarpeet paremmin kuin sinä, vaikka muistaakseni kyllä sinäkin tiedät naisen tarpeet, niin pidä Naimin kanssa oikein-oikein hauskaa siellä tulevassa kappalaisen puustellissasi, joka oikeastaan olisi kuulunut minulle jo sukulaisuudenkin takia seurakunnan kunnianarvoisen, hopeahapsisen rovastin kanssa. Se on nyt kuitenkin mennyt, aavistan sen, minulta sivu suun. Älä senvuoksi hämmästy, jos lausun, että sinä olet tavallaan vääryydellä tuon puustellin minulta riistänyt — — — — — — Nyt sinä ja Naimi sitten voitte mennä naimisiinkin — jos se vain on tosiaikomuksenne — — — — — —.»

Saatuaan tämän kirjeen Simo oli suuttua silmittömästi Kallen halpamaisista syytöksistä, mutta onnistui kuitenkin väkevin tahdonponnistuksin säilyttää malttinsa ja ennen kaikkea sisäisen rauhansa.

Se kirje, jonka Simo virkaveljelleen kirjoitti oli näin kuuluva:

»Hyvä Veli

Suren syvästi sinun materialistista käsitystäsi kaikesta ja kaikista, yksinpä korkeimmista ja pyhimmistäkin asioista. Toivon sinun tulevan jälleen raiteillesi, kun ensi-vihastumisesi on ohimennyt.

On ikuinen totuus, etten halunnut hakea tuota paikkaa niiden syiden perusteella, joista sinulle kirjoitin, vaikka useilta tahoilta kotipitäjästäni kehoitettiin hakemaan. Ja myös ikuinen totuus on, että minä en 'järjestänyt asiaa', niinkuin sinä otaksut, vaan lähetystö saapui vapaaehtoisesti, kenenkään houkuttelematta, luokseni pyytämään minua neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Silloin minä sanoin sille, että olithan sinä vielä saarnaamatta vaalisaarnaasi, mutta se pyysi minua sittenkin. Ja mikäli lähetystön sanoista kävi selville, ei se pitänyt sinua pappina — suo anteeksi — vaan maanviljelijänä.

Saanen kai kysyä: kumpi meistä kahdesta tässä asiassa on osoittanut alhaista luonnetta. Minä puolestani jätän sen kysymyksen levollisella mielellä Jumalan ratkaistavaksi odottaen tuomiotani niinkuin se, jolla on perimäosuus taivaitten valtakunnassa. Kuinka on sinun laitasi, veliseni? — — — — En moiti sinua lähettämäsi kirjeen sävystä. Mikä minä olisin moittimaan toista, minua vanhempaa ja kokeneempaa ihmistä. Ja sitäpaitsi sinähän kirjoitit niinkuin sillä hetkellä tunsit, ja yksi ikuinen totuushan on tämäkin: sydämen kyllyydestä suu puhuu — ja myös kirjoittaa.

Mutta pyydän vastaisten kirjeittesi varalle: älä syytä Naimia, hän on syytön, minä yksin olen syyllinen ja suursyntinen, jos niin vain haluat. Minä yksin olen vikapää kaikkeen siihen pahaan, mistä kirjeessäsi isket tulikipunoita minun poloisen päälleni. Ja minä tahdon myös vastata siitä niin täällä maan päällä kuin taivaassa, vähäisten voimieni mukaan.

Lähden huomenna vaalisaarnaan. Jos olet ystäväni, niinkuin väität, niin rukoile silloin puolestani, sillä ystävien ihana velvollisuus on rukoilla silloin, kun joku ystävä on vaarassa.

Ole varma siitä, että sinäkin vielä kerran, vihasi lauhduttua, toivot ystäviesi rukoilevan puolestasi. Ja minä olen aina valmis siihen, rukoilen puolestasi nytkin, että sinulle tulisi uusi, vahva henki. — — —»

Kun Simo tuli valituksi, kirjoitti Kalle Simolle uuden kirjeen, jossa hän lausuu Simosta sisimmät ajatuksensa.

Kirje ei sovellu painatettavaksi. Se antaisi pappien välisestä kirjeenvaihdosta yleisölle erittäin ruman kuvan.

Muutamia poimintoja sentään siitä leikattakoon:

Simo luulee olevansa joku erikoinen, kun esimerkiksi nai eronneen naisen. Kallen mielestä Simo on vain tavallista ovelampi tekohurskas. On sopimatonta papin udella toiselta papilta tämän autuudenasioita. Kyllä nekin tulevat ajallaan hoidetuiksi. Vai vielä rukoilla _entisen_ ystävän puolesta j.n.e.

Kalle sanoi lopuksi toivovansa, ettei Simo enää kirjoittaisi hänelle moisia lorukirjeitä. Hänellä on tärkeämpääkin tekemistä kuin lukea noita kirjeitä, jotka vain vievät häneltä rauhan.

Maanviljelijä hän tuntuu olevan mainio, ajatteli Simo alakuloisena, hän häärii pelloillaan kuin halvin työmies, — ja onhan sekin kunnioitettava ammatti.