MURHAMIES JA PASTORI.

Eräänä auringonpaisteisena syysaamuna, kun Simo ei vielä ollut muuttanut uuteen paikkaansa, hän näki Anttonin ajavan pappilan tiellä, panevan hevosensa puomiin ja liikkuvan hitaasti kirkkoherran kansliaa kohden.

Simo ajatteli, että nyt Anttoni oli jo saanut tarpeeksi taakkansa kantamisesta. Hän ei jaksaisi enää kestää sen hirvittävää painoa, sitä jollekulle tunnustamatta.

Mies kulki kumarassa niinkuin ainakin raskaan synnintunnon painamana. Simon tuli sääli Anttonia, joka oli muuttunut niinkuin hänkin. Ero asiassa oli vain se, että Simo oli vapautunut kulkemasta kumarassa, kun taas Anttoni, muinoin roteva ja pystypäinen mies, oli painunut köyryyn asentoon. Simosta näytti, ikäänkuin Anttonin toinen jalka olisi käskenyt häntä eteenpäin, toinen olisi työntänyt taaksepäin. Sillä tavalla Anttoni lopulta laahautui kuistin edustalle. Siinä hän otti lakin päästänsä ja näkyi kuivaavan otsalleen pursunutta hikeä.

Vihdoin Anttoni oli kansliassa ja katsoi pettyneenä, niin Simosta tuntui, kun ei nähnyt edessään rovastia. Simo ei ollut huomaavinaan toisen hämminkiä, vaan sanoi:

— Mitäs Anttonin torppaan nyt kuuluu?

— Varsin huonoa, — vastasi Anttoni, katsahtaen epäluuloisesti Simoa. — Eukko-rähjä ei taida enää nousta sängystä.

Simo oli niinmuodoin erehtynyt Anttonin aikomuksesta. Hän huokaisi kuuluvasti. Anttoni vilkaisi epäillen häneen, mutta Simo sanoi osaaottavasti:

— Ja vaimonne haluaa pappia luokseen?

— Niin, sitä hän pyysi tuomaan.

— Kyllä minä tulen Anttonin mukana.

Anttonin ääni särähti pahoin hänen sanoessaan:

— Tuota noin — eikös rovasti voisi tulla, kerran muutteeksi hänkin?

— Tietäähän Anttoni, ettei rovasti enää jaksa tämmöisiä sairaskäyntejä ja vallankaan niin huonojen teitten taakse ja näin myöhään syksyllä. Mutta enkö minä kelpaisi?

Anttoni nosti päätään, mutta painoi sen heti taas alas kohdattuaan Simon päivänpaisteiset silmät. Anttonin korvissa kuulosti Simon ääni sovinnollisemmalta ja melkein toverillisemmalta kuin ennen. Olisiko Simokin joutunut kärsimään jotain, mietti Anttoni nyt pää kumarassa. Ja ymmärtäisikö Simo nyt toisten kanssaihmisten syntejä, niitäkin esimerkiksi, joita kuolevalla vaimolla on kerrottavana? Ja osaisiko Simo asettua kuolevien kannalle — ja elävienkin — voidakseen lohduttaa ja virkistää heitä: kuolevia virvoittavalla elämänsanalla ja eläviä heidän jatkaessaan kamppailuaan? Simo toisti kysymyksensä. Anttoni lausui jurosti:

— En tiedä. Mutta voisittehan tulla koetteeksi.

— Kiitoksia! — sanoi Simo tahtomattaan.

Anttoni kohotti päänsä kummissaan.

— Mitäs kiittämistä siinä nyt oli. Papin on tultava, milloin häntä haetaan.

— Luonnollisesti. Mutta minä en tule ainoastaan koetteeksi, niinkuin Anttoni sanoi, vaan tahdon yrittää vähäisten voimieni mukaan olla todellinen lohduttaja.

Toden totta. Simo oli muuttunut. Mikä mieheen oli mennyt? Anttoni kyllä tiesi, että Simo oli tullut valituksi kotipitäjänsä kappalaiseksi, tiesi myös senkin, että Simo menee naimisiin, mutta nämä syyt eivät voine vaikuttaa mieheen niin, että hän muuttuu avomielisemmäksi ja lempeämmäksi entisestään. Anttoni tarkasteli salaa Simoa hänen istuessaan rattailla. Simon kasvot olivat sileät ja rypyttömät. Jokainen liike ja äänensävy, jotka ennen olivat olleet ärtyneitä ja miltei vihaisia, todistivat tästä vaihdoksesta. Anttoni, entinen metsämies, kyllä osasi erottaa ihmisen ja eläimen näiden merkkien perusteella.

Simo istui omissa mietteissään, Anttoni näissä.

Oli kirkas puolipäivä. Suopursujen väkevä tuoksu alhaalta suolta tuntui selvästi tänne kankaalle, jota he kulkivat. Simo hengitti niiden lemua, ja yhtäkkiä hän muisti ne sanat, jotka oli sanonut Helville: tahdon tulla yhdeksi vähäpätöisimmistä...

Niin kerran silloinkin olivat suopursut tuoksuneet heidän kulkiessaan kahden samantapaisella kankaalla kuin tämäkin. Ja Simo muisti Helville useasti muulloinkin sanoneensa: tahdon tulla yhdeksi vähäpätöisimmistä... Nyt hänellä olisi ensimmäinen tilaisuus.

Kankaalta he poikkesivat koivuja ja kuusimetsää kasvavalle pienelle tielle. Sen vierestä pyrähti metsoja läheisten puiden oksille. Simo ei sitä huomannut, mutta Anttoni sanoi:

— Pastori ei kai käy enää metsällä.

— En, se ei oikein sovi nykyiseen toimeeni.

Anttoni järähti hyvillään:

— Ei taida.

Vähää ennen torpalle saapumista Anttoni sanoi:

— Ei suinkaan pappi saa kannella kylille, mitä joku kuolemaa tekevä vaimo jutustelee hänelle.

Simo silmäsi Anttoniin kohdaten tämän synkän katseen, joka seuraavassa silmänräpäyksessä livahti syrjään, pysähtyen ilmeettömästi tuijottamaan maisemia tien varsilla.

— Ei kantele, siitä Anttoni saa olla varma — niinkuin omasta autuudestaan.

Anttoni säikähti tahtomattaan Simon kolmea viimeistä sanaa ja lyöden hevosta selkään sanoi väkinäisesti:

— Sitä minäkin, ettei saa.

Mutta Simosta tuntui, niinkuin Anttoni olisi vapautunut jostain raskaasta kivikuormasta. Mies-parka, mietti Simo, et sinä sillä lailla vain jaksa saavuttaa autuuttasi.

* * * * *

Simo huomasi kummakseen, että Anttoni kotiinpäästyään laittoi vaimonsa tilan parempaan kuntoon ja tiedusteli hiljaisella äänellä vaimonsa vointia. Tämä hymyili kärsivällisesti.

Kun Anttoni ja lapset olivat poistuneet kamarista, jossa sairaan vuode sijaitsi, makasi tämä pitkän aikaa sanattomana, silmät kiinni. Hän oli laihtunut hirveästi. Suuri suru ja tuska olivat painaneet vaimon kasvoihin lähtemättömät jäljet, ja ne jäljet nyt liikehtivät hermostunein nytkähdyksin. Tuosta muinoin voimakkaasta naisesta oli vain tähteet tallella: luuranko.

Simo tarttui sairaan käteen ruveten puhumaan, vaimon nyyhkyttäessä. Vihdoin sairas avasi silmänsä, jotka olivat puolisokeat, ja tunnusti vavahtelevin, mutta levollisin äänin, että Anttoni, hänen miehensä, oli murhannut hänen isänsä. Jollei hän muusta olisi tietänyt, niin ainakin siitä, että isä oli usein ilmestynyt hänelle unessa takaraivo mäsäksi ruhjottuna ja sanonut — sanonutkin — hänelle tällöin, kuka hänet murhasi. — »Anttoni, minun vävyni!» oli isä-parka huutanut hänelle öisin. — Vaimo sanoi olleensa niin kovissa tunnonvaivoissa, että oli monta kertaa aikonut edes papille tunnustaa miehensä tekemän syvän synnin, mutta hän oli ollut kuin vanki ensin siellä Kurkinevalla ja nyt täällä, kunnes Anttonissa oli tapahtunut pieni muutos parempaan päin.

— Hänhän toi teidät tänne, kun sitä pyysin.

— Niin kyllä, — sanoi Simo. — Koettakaa nyt tyyntyä, ennenkuin jatkatte.

Sairaan suuta kuivi. Simo antoi hänelle vettä tukien hänen päätänsä. Vaimo itki, mutta mitään kyyneleitä ei ilmaantunut poskille.

— Niin, niin, — huokasi sairas, — pastori katsoo kummastuneena, koska ei kyyneleitä puhkea. Katsokaas, alinomaisesta itkusta ovat silmäni hiveltyneet niin, etten enää jaksa vuodattaa kyyneleitä. Ja samasta syystä olen tullut puolisokeaksi.

Simoa melkein värisytti vaimon kurjuus. Vaimo kertoi edelleen, että mies tätä ennen, vaimon aikomuksesta käydä tunnustamassa, oli vartioinut hänen jokaista askeltaan, oli lyönytkin häntä sähisten: »Minä tapan sinut, niinkuin kuvittelet minun tappaneen isäsikin, jos kannustat päälleni.» — Vaimo-parka häälyi vuosikaudet kahdessa ristitulessa: isä, joka kehoitti, ja miehensä, joka uhkaili. Hän oli koettanut hellyttää miestään tunnustamaan rikoksensa, mutta tästä ei ole ollut apua, ei ainakaan tähän mennessä. Ja sekin juttu, joka käräjissäkin tuli ilmi, nimittäin että he olivat maanneet eri huoneissa jo pitemmän aikaa ennen tuota murhaa, oli kyllä tosi, mutta vaimo sanoi aavistaneensa miehensä jo silloin suunnitelleen rikostaan. Silloin ennen käräjiin menoa Anttoni oli sanonut jyrkästi hänelle, että hän murhaisi hänet, jos hän puhuisi epäilyksistään tuomarille.

— Ja arvaattehan, pastori, mitä tuskia silloin kärsin. Jospa hän vihdoin katuisi ja alkaisi tehdä parannusta, se on hartain ja viimeisin toivoni.

Vaimon puhuessa Simo ajatteli kauhulla tämän tilaa: ei saanut, ei uskaltanut puhua totta. Mies oli alituisena uhkana hänen tiellään, vaimo oli kahlekoiran asemassa. Vihdoin vaimo lopetti ja sanoi läähättävällä äänellä:

— Onko minulla syntien anteeksiantamusta?

Simo puristi hiljaa sairaan luurankokättä.

— On, varmasti on teillä, joka olette kärsinyt niin sanomattomasti.

Sairaan kasvoille levisi ilonhohde. Hän viittasi ovelle kuiskaten:

— Ja onko kenties — hänelläkin?

— Kenties hänelläkin...

Vaimo vaikeni:

— Mutta hänellä on paatunut sydän.

— Herralle on kaikki mahdollista. Kun hyvä Luoja katsoo minkä asian parhaaksi, niin Hän kääntää paatuneimmankin ihmissydämen armonsa auringon paisteeseen, ja se sulaa sen liekissä, vaikka se rautaa ja timanttiakin vahvempi olisi.

— Onko se totta? En jaksa uskoa, että miehenikin...

— Usko on vahva kallio, se teidän on muistettava. Jos miehenne katuu ja tekee totisen parannuksen, niin hänet armahdetaan. Ja jos hän ei tee sitä tässä elämässä, niin seuraavassa sitten.

Vaimon huulilta kuului heikko kuiskahdus:

— Seuraavassa? Mitä pastori sanoi?

— Sanon vain mitä apostoli Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessään: »On taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita. Kun on sielullinen ruumis, niin on myös henkinen ruumis. Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.»

Pastori odotti hetkisen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät tarkkaavasti kuuntelevaan sairaaseen.

— Luulen ymmärtäväni mitä pastori tarkoittaa, — huohotti vaimo. — Ja sitten?

— Sitten Paavali sanoo, — virkkoi Simo, jonka sydän iloitsi sairaan vaimon puolesta ja sen puolesta, että tämä, kovissa tuskissa ja omantunnon vaivoissa miehensä ja omankin syynsä takia ruhjottu vaimo, nyt ymmärsi elämänsä, sen syyn ja seurauksen lait. — Näin kirjoittaa Paavali: »Me tiedämme, että, jos tämä ruumiimme, tämä maallinen majamme, hajoitetaankin maahan, niin meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.» Näin Paavali selvästi osoittaa, että on muitakin ruumiillisia asuja kuin tämä aineellinen, meistä tällä hetkellä ainoalta luonnolliselta tuntuva, mutta se on vain karkea ulkokuori. Ja ihmisen sielu ei ole suinkaan ruumiiton henki, se on täysin olevaista jo täällä ihmislapsessa, sillä kertaahan Paavali, että henkinen ruumis ei ole jotain sellaista, mikä tulisi ihmisen osaksi vastaisuudessa, jonakin etäisenä aikana, se on juuri tällä hetkellä olemassa kullakin.

Vaimo nousi, Simon puhellessa, vaivalloisesti istualleen Simon tukiessa häntä selästä.

— Samalla lailla olen minäkin vähäpätöisessä järjessäni aprikoinut noita asioita, — puhui sairas toivehikkaasti. — Jumala ei voi olla niin armoton, että paiskaa toiset ihmiset päistikkaa helvetin tuleen, toiset sijoittaa taivaan riemuihin. Ihmisillä täytyy olla armonaikaa vielä kuoltuakin. Ja jos niin on niinkuin uskon olevan, niin hän voi katua ja tehdä parannuksen seuraavassa elämässä.

— Toivotaan ja uskotaan, että hän tulisi totiseen mielenmuutokseen jo tässä elämässä, — sanoi Simo liikutettuna.

Vaimon kasvot kirkastuivat huomattavasti hänen hokiessaan hiljaa:

— Toivotaan ja uskotaan.

Nautittuaan Pyhän Ehtoollisen sairas sai rauhansa pitkistä ajoista, monista, monista vuosista, ja nyt kyyneletkin pulpahtivat esille. Lopuksi Simo rukoili sen itsesepittämänsä rukouksen. Ja katso: sairaan laiha rinta nousi ja laski levollisesti. Hän oli vaipunut rauhalliseen uneen.

Simo astui pirtin puolelle. Siellä istuivat lapset eripuolella. Anttoni nojasi pöytään katsellen akkunasta ulos; kun hän näki Simon tulevan kamarista, hän katsoi Simoon, kuitenkin niin, ettei Simo nytkään tavannut hänen katsettaan, mutta Simo ymmärsi kuitenkin sen kysyväksi.

— Hän on vaipunut uneen, — sanoi Simo hiljaa.

Anttonin rinnasta tunkeutui helpotuksen huokaus. Pitkän aikaa istuttiin sitten pirtissä ääneti, kunnes Anttoni vihdoin huomasi sanoa, että vanhin poikansa lähtee pastoria kyytiin, mutta jos Simo haluaa häntä, niin hän tietysti ei voi kieltäytyä. Ei, ei, kyllä poika välttää, sanoi Simo katsellen lapsia, jotka olivat kitukasvuisia, niinkuin eivät olisi saaneet aurinkoa tarpeeksi, mutta helposti Simo sentään erotti vanhimman pojan.

— Isohan tämä jo onkin. Kuinkas vanha sinä jo olet ja mikä on nimesi?

Poika katseli aristellen isäänsä.

— No sanohan, kun pastori kysyy, — sanoi tämä.

— Jo minä olen kahdeksantoistavuotias, ja Pekka on minun nimeni.

— No jos sitten, Pekka, alettaisiin tehdä lähtöä pappilaan.

Anttoni sanoi, että pastorin ei tarvitse panna pahaksi sitä, ettei ole tarjota suunavausta. Eukko on koko ajan sairastellut täällä ollessa, ja sisähuusholli on sentähden mennyt vähän hunningolle. Ja lisäksi hän vielä selitti, ikäänkuin häpeissään:

— Senvuoksi en tullut kyytiin teitä, koska arvelen minua tarvittavan täällä, vaimoni luona.

Simosta Anttonissa oli tapahtunut, sillä välin kuin hän oli kamarissa sairaan luona, jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jotain hyvää kenties. Ja kun Simo vilahdukselta sai Anttonin katseesta kiinni, oli siinä tuskallinen värähdys.

Simo puristi tuon onnettoman miehen kättä äänettömänä, lähtien sitten kotimatkalle Pekan kanssa.

* * * * *

Anttonin vaimo kuoli jonkin päivän kuluttua.

— Minä näen jälleen! — sanoi vaimo vähän ennen kuolemaansa. — Kuuletkos, Anttoni, minä näen taas näillä silmilläni, sinut ja lapset, kaikki tyynni, aina tuonne Ketomäelle asti minä akkunasta näen selvästi.

Anttoni säpsähti tätä vaimonsa ilmoitusta. Hän tiesi vaimonsa hänen tähtensä itkeneen silmänsä piloille. Ei edes kyyneltä, tuota köyhän kansan ainoata lohduttajaa, hän ollut vuosikausiin saanut puristaa silmistään. Nyt hän, sen jälkeen kuin pastori kävi täällä, oli jälleen oppinut itkemään kyyneleillä, ja nyt hän jo sanoi näkevänsä. Anttoni tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas akkunasta katsellen sängyssään maaten yhtäkkiä sanoi hiljaa:

— No nyt taas Mansikki ja Muurikki ovat kaurapellolla. Pitäisi jonkun käydä ajamassa ne pois.

Totta oli: lehmät olivat kaurapellolla. Lapset menivät kaahittelemaan niitä kujaan ja siitä metsään.

Ennen kuolemaansa sairas pyysi vielä viimeisen kerran miestään tunnustamaan rikoksensa. Mies oli valmistunut tähän kysymykseen. Hän vastasi niin lempeällä äänellä, että kuoleva katsoi kummastuneena häneen:

— Älä sinä huolehdi minun asioistani. Järjestän ne kyllä aikoinani —

Mies oli aikonut sanoa:

— Sitten kun sinut vien kirkkotarhan multaan kätkettäväksi, — mutta hillitsi sanansa. Vaimo ymmärsi hänen ajatuksensa kuitenkin, koska kuiskasi:

— Niin, niin, kun minut tästä viedään, niin sinä sitten tunnustat syvät syntisi.

Miehen rinnasta kohosi raskas huokaus.

— Älä huokaa! — sanoi kuoleva viimeisillä voimillaan. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä, muuten et vanhurskauttasi löydä.

— Minä lupaan sinulle Jumalan edessä, — sanoi Anttoni särkyvällä äänellä, — jota en ole tähän asti tuntenut, että minä tunnustan.

— Kuinka minä iloitsen lupauksestasi! — korisi sairas. — Taivaassa — sitten — tavataan — Ant —

Näihin sanoihin vaimo sammui.

Taivaassa, ajatteli Anttoni sulkiessaan vapisevin käsin vainajan silmät, taivaassa, sanoi vainaja. Minäkö pääsisin taivaaseen? Minä, paatunut rikoksentekijä ja suursyntinen?

Ja tuo mies, joka vielä muutamia aikoja sitten oli uhmannut Jumalaa ja kohtaloa vastaan, itki nyt kuin pikku lapsi.

Todelliset lapset katsoivat pelästyneinä ja ihmeissään isäänsä ja alkoivat sitten itkeä hekin.

* * * * *

Parin päivän kuluttua, kun vaimon ruumis oli arkussa, sanoi isä lapsilleen:

— Minä lähden nyt pitkälle matkalle, mutta Pekka jää tänne teidän kanssanne. Minä olen jo puhunut hänelle tästä matkastani. Tulkaa kilteiksi, hyviksi ihmisiksi älkääkä ottako esimerkkiä isä-parastanne, joka on suuri syntinen.

Lapset eivät ennenkään olleet uskaltaneet puuttua isän asioihin. He eivät tehneet sitä nytkään. Heillä oli kuitenkin hämärä aavistus siitä isän pitkästä matkasta, varsinkin vanhimmalla pojalla, jolle isä oli tunnustanut rikoksensa.

Vanhin poika, Pekka, oli kauhuissaan kuunnellut isänsä sanoja tämän alkaessa: Minä olen murhaaja...

Niinpä seisoi Pekka kalpeana isän jatkaessa puhettaan:

— Pekka ja minä viemme nyt äidin kirkolle, ja samalla tiellä minä jään sinne. Pekka palaa takaisin yksin... Ja nyt hyvästi, lapseni. Muistakaa joskus isääkin, joka ei ole ollut teille koskaan oikea isä.

Verkalleen läksi hevonen liikkeelle. Siinä meni äiti mustassa arkussa. Verkalleen eteni ruumissaatto kivikkoisella tiellä isän tukiessa rattaita toiselta puolen, Pekan toiselta.

Taivaalta valui hiljaista sadetta. Oli kuin luonto olisi itkenyt köyhän torpanvaimon poismenoa, hänen, joka ei ollut osannut kyynelöidä pitkiin, pitkiin ja kolkkoihin vuosiin paitsi juuri vähän ennen kuolemaansa, jolloin hänen kyynellähteensä uudelleen purkautuivat.

* * * * *

Anttoni tuli kirkkoherran kansliaan tekemään kuolinilmoitusta. Simo otti sen vastaan.

Kun Simo tarkemmin katseli Anttonia, oli tämä paljon muuttunut, tullut hiljaiseksi ja ikäänkuin sisimpänsä tarkastajaksi, ei enää niinkuin ennen, että kuuntelisi ääniä sydämestään ja omastatunnostaan piilottaakseen ne sinne yhä syvemmälle, vaan niin, että ne jo vihdoinkin tekisi tunnetuksi. Ja sitäpaitsi Simo viimein sai Anttonin katseista kiinni, ja niissä asui nyt niin suuri tuska ja epätoivo, että Simon sydäntä kouristi. Hän olisi voinut vaikka lukea noista nyt niin avomielisistä silmistä, että Anttoni oli murhaaja, jollei sitä jo ennestään olisi tietänyt.

Anttoni siis tunnusti rikoksensa. Hän ei jaksanut sitä pitemmälti salata. Pastori kai jo ilmankin tiesi tämän. Simo nyökkäsi. Anttoni jatkoi kertomustaan sanoen lopuksi, että heidän torpassaan oli tapahtunut ihme: hänen vaimonsa oli alkanut itkeä kyyneleillä monista vuosista ja sitäpaitsi vähän ennen kuolemaansa saanut näkönsä jälleen, nimittäin nämä ruumiilliset silmät. Se mursi Anttonin lopullisesti.

— Mies-parka, — sanoi Simo, Anttonin vaiettua. — Jokaisen ihmisen pyhä velvollisuus on sovittaa syntinsä ja rikkomuksensa vapaaehtoisesti ja samoin vapaaehtoisesti tultava synnintuntoon — jo tässä elämässä.

— Ymmärrän mitä pastori tarkoittaa, mutta onko tällaisella ihmisellä toivoa, edes joskus, saada syntinsä anteeksi tuolla ylhäällä.

— Jumala vaalii niin hyviä kuin pahoja. Anttonin täytyy ennen kaikkea uskoa saavansa anteeksi, muu kaikki tulee uskon ohella.

Anttoni sanoi pitkän tovin kuluttua, arastellen:

— Eikö pastori tahtoisi tukea heikkoa uskoani antamalla minulle Herran Pyhää Ehtoollista. Sitä minä nyt kaipaisin, en ole käynyt ripillä sen jälkeen kuin ensikerran pääsin pyhälle aterialle.

Simo melkein hätkähti tällaista pyyntöä, mutta sitten hänen mieleensä tulvahti voimakas ajatus: tuossa, edessäsi seisoo onneton ihminen, yksi veljistäsi, joka on saanut kärsiä — tosin kyllä — oman tekonsa tähden enemmän kuin useimmat kanssaveljet, ja sinä kieltäydyt tarjoamasta hänelle sitä, mitä hän toivoo.

Huomatessaan Simon epäröivän Anttoni sanoi:

— Se vahvistaisi minua seuraavan askeleen ottamiseen, mutta jos pastori ei katso tällaiselle ihmiselle voivan tarjota, niin ei sitten.

Simo nöyrtyi tämän yksinkertaisen, paljon kärsimyksiä itselleen kasanneen miehen edessä. Hän ei jaksanut olla tekemättä tätä palvelusta Anttonille. Sitten Simo kysyi:

— Mitäs Anttoni nyt ajattelee tehdä?

— Menen samalla tiellä ilmoittamaan itseni vallesmannille.

Siihen Simo virkkoi:

— Se on oikein. Mutta kuka hoitaa torppaa sillä ajalla?

— Poika on jo kahdeksantoistavuotias, niinkuin pastori tietää, ja muut lapset yli kymmenen, jokainen heistä. Sanoin heille aamulla lähtiessäni lähteväni pitkälle matkalle. Pekan kanssa me yhdessä tuotiin äidin arkku kirkolle ja hän palasi sitten takaisin yksin. Hän muuten tietääkin jo tämän matkan päämäärän. Pitihän minun se sanoa hänelle, joka nyt tulee perheen pääksi.

— Siitä muodostuu vaivalloinen ja rasittava retki.

— Voi, hyvä pastori, tiedän sen, mutta onhan minulla ollut valmistusaikaa yllin kyllin, ja nyt vihdoinkin tahdon sovittaa suuren rikokseni. Elinkautinen siitä tulee varmasti.

Simo sanoi:

— Niin kai, elinkautinen.

Anttoni ojensi kätensä Simolle lausuen:

— Sinusta tuli sittenkin oikea pappi, — jätit metsästämisenkin.

Hän punehtui huomattuaan sinutelleensa Simoa, mutta tämä sanoi, arvaten hänen ajatuksensa:

— Nyt minä vasta tunnen Anttonissa kotikulmalaiseni.

— Niin, hyvästi ja voikaa hyvin. Ja jos pastorille joskus sopii, niin katsoisi, sinä aikana kuin pastori vielä täällä on, ettei lapsistani tulisi julkipakanoita, semmoisia kuin isä oli.

Simo lupasi mielellään tehdä voitavansa, vielä sittenkin kun hän muuttaisi kotipitäjänsä kappalaiseksi — sieltäkin käsin hän valvoisi Anttonin lasten parasta kykynsä mukaan.

* * * * *

Ja niin Anttoni lähti.

Simo saattoi hänet veräjälle. Siinä he vielä vaihtoivat ymmärtävän katseen ja erosivat päätään nyökäyttäen.

Simo jäi veräjälle katsomaan Anttonin menoa. Mies kulki joutuisasti, ikäänkuin pelkäisi, ettei saisikaan sovittaa rikostaan. Kuolema voisi tulla väliin.

Katsellessaan Anttonin kiireisiä askeleita Simon mieleen tuli aivan kuin itsestään:

Oi Herra Jeesus Kristus, yksinomaan Sinun käsiisi minä annan omaiseni, itseni ja lähimmäiseni kaikki ja tämän Anttoninkin. Varjele ja suojele Sinä meitä kaikkia, myös Anttonia. Ole armollinen meille kaikille ja meidän sieluillemme, ennen kaikkea Anttonille, joka tällä hetkellä sitä kipeimmin kaipaa. Iankaikkisesti iankaikkiseen Sinä olet hyvä.

Tähän rukoukseen Simo nyt niinkuin tavallisesti kokosi sielunsa silmien eteen kaikki rakkaimpansa.