Hän voimistui vähitellen.

Eräänä iltapäivänä pistäytyivät Mäki-Uotilan isäntä ja emäntä häntä tervehtimässä.

Hän ilahtui tästä suuresti.

Isäntä istui tapansa mukaan hiljaisena paikallaan, mutta emäntä kolusi tarkoin talon keittiön ja kammion, navetan ja aitat. Hän jutteli kauan Lyylin kanssa keittiössä ja otti tarkan selon talon töistä ja oloista. Lyyli kertoili hiljaisella, tyynellä äänellä. Emäntä oli jo kylällä kuullut kerrottavan yhtä ja toista Lyylin väsymättömyydestä ja huolellisuudesta toimissaan. Nähdessään kaiken olevan mallikelpoisessa järjestyksessä leppyi hänen riuska luontonsa, ja hän näkyi saavan Lyylistä aivan toisen käsityksen.

— No niin, kyllä siitä vielä hyvä tulee, virkkoi hän ystävällisesti, nousi keittiön penkiltä, missä oli Lyylin kanssa keskustellut, ja astui isännän kamariin.

— Saat sinä hyvän emännän, sanoi hän heti Jaakkolalle tuikeasti. — Kun vain osaisit pitää hänet arvossa. Häntä saat, kyläläisten kertoman mukaan, kiittää siitäkin, että vielä tuosta polvillesi kykenet. Paina mieleesi, että pidät hänet hyvänä. Muuten minä tulen silloin tällöin tänne komentoa johtamaan. — No, mitä sinä siinä toljotat, lisäsi hän miehelleen tavallista leppeämmin ja kääntyessään menemään komensi äkäisesti, ikäänkuin häveten liikutustaan:

— Nyt mennään, ukko, kas niin. Voi hyvin, Jaakkola, ja muista sanani!

Jaakkola ei voinut olla hymyilemättä veljensä surullisenlystikkäälle kohtalolle. Mutta toiselta puolen kiusasi häntä se, että emäntä tällä tavoin tunkeutui hänen asioihinsa. Pitäköön vain itsensä loitommalla!

Hyvän emännän!

Hänen täytyi itselleen tunnustaa, ettei Lyylin läsnäolo enää tuskastuttanut häntä. Hän oli päinvastoin iloinen nähdessään Lyylin hiljaisena ja lempeänä häärivän huoneessa.

Hän oli alkanut tyynesti ajatella elämäänsä ja tehdä tiliä itsensä kanssa. Hän sai kaikessa hiljaisuudessa niellä monta karvasta palaa ja kamppailla lujasti vanhaa, ylpeätä talonpoikaisvertansa vastaan. Se ei tahtonut niinkään helposti taipua.

Mutta kun hän sitte loi katseensa Lyylin rauhallisiin kasvoihin ja hänen nöyrään olentoonsa, voitti hän itsensä.

Mikä hän oli tuomitsemaan toista ihmistä!

Oliko hän itse synnitön?

Esimerkiksi hänen säännölliset kaupunki- ja kesämatkansa — olivatko ne aina viattomia, sivutarkoituksista vapaita asiamatkoja? Hän muisteli muuattakin retkeä: hän oli yhdessä orpanansa, Peltolan ylioppilaan kanssa ollut Turussa juhlimassa. Mitkä juhlat ne olivat, sitä hän ei nyt oikein muistanut, jotkut kansalliset ne mahtoivat olla, mutta niiden päätyttyä oli heillä kahdella omat juhlansa. Ensin ravintolassa illallinen, siinä ryypyt, siinä kahvit, konjakit, ja sitte... aamulla asteli laitakaupungilta kaksi kalvakkaa, laimeasilmäistä nuortamiestä...

Hän ei ollut pitänyt sitä minään niin raskaana tekona silloin, hän ei käsittänyt sillä tehneensä pahoin ja huonosti muille kuin itselleen.

Mutta nyt?

Nyt hän vasta osasi arvioida sen kehnouden ja halpuuden.

Hänen eikä suinkaan Lyylin tässä pitäisi arkailla ja hävetä. Lyylillä oli ollut rohkeutta kaiken kadottamisen uhallakin olla rehellinen häntä ja itseään kohtaan, mutta hän sitävastoin ei ollut kehdata itselleenkään harha-askeleitaan tunnustaa.