Syksy oli ovella.

Viimeisiä kauroja koottiin katoksen alle, ja pellot paljastuivat vähitellen. Vaahterain lehdet vaihtoivat vihreän värinsä punervaan, ja öisin kohisi koskessa valittavasti raskas tuuli.

* * * * *

Jaakkola oli tänään ensimäistä kertaa sairautensa jälkeen ulkosalla ja hengitti mielihyvissään keuhkoihinsa syyskesän raikasta, kevyttä ilmaa. Hän oli vielä heikon ja kalpean näköinen.

Lyyli käveli vaiteliaana hänen rinnallaan.

Ilma oli kuulas, taivas niin ihmeen korkealla.

Heidän edessään kiemurteli hopeisena vyönä tulvillaan oleva joki. Kuului kosken kohinaa ja myllynkivien jyrinää. Keskellä peltoa tuprutti höyrykone savuaan suorana patsaana tyyneen aamuilmaan, puimakone löi tasaisesti taajaa tahtiaan ja säkit täyttyivät mehevällä viljalla. Maantiellä, joka kierteli kapeana, keltaisena nauhana, näkyi kulkevan kaksi ajomiestä täysine viljakuormineen myllyä kohden; he puhelivat vuoden sadosta, ja heidän iloiset huudahduksensa kuuluivat kulkijain korviin asti.

Kauempana, peltolakeuden takana häämötti surullisena, mustana metsä, missä törrötti paljaita, hiiltyneitä runkoja — ne ojentuivat jäykkinä taivasta kohden ikäänkuin mykkään rukoukseen vaipuneen ihmisen kohotetut käsivarret...

Jaakkolaa väsytti käveleminen. He istuutuivat tien vierellä olevan riihen portaille levähtämään.

Metsästä joen toiselta puolen kuului vimmattua ajokoiran haukuntaa; se helisi pitkin lehtoja ja notkoja, kaikui pitkin vuoria ja harjanteita, milloin aleten matalaksi rintaääneksi, milloin kimmastuen teräväksi, vihlovaksi kuin hätähuuto.

— Peltolan ylioppilas ja kansakoulunopettaja siellä kai ovat jänisjahdissa, arveli Jaakkola.

Lyyli nyökkäsi myöntävästi. Äkkiä näkyi metsän reunassa pöllähtävän pienoinen savupilvi, laukaus pamahti ja haukunta kiihtyi hurjaksi ulinaksi, kunnes se yhtäkkiä taukosi.

— Sattui, päätteli Jaakkola.

He istuivat vaiti, kumpikin omissa ajatuksissaan.

Lyyli katseli uneksuen etäisyyteen yli joen metsiin, joita tuli ei ollut hävittänyt, metsiin, minne katse, saamatta selville mitä niiden takana oli, katosi ikäänkuin hämärään yöhön. Siellä loisti suuria ja pieniä keltaisia läikkiä tumman vihreyden keskellä, kellastuneita koivikoita ja yksinäisiä lehtipuita totisten, vihreiden havupuiden seassa.

— Syksy tulee! huoahti hän kuin itsekseen.

— Entä meille, virkkoi Jaakkola verkalleen ja tarttui hiljaa hänen käteensä. — Mikä tulee meille kahdelle? Syksykö? — Ei, ei. Voitko sinä unohtaa minun tylyyteni ja...?

Lyyli kääntyi loistavin kasvoin Jaakkolaan, ja hänen äänensä soi pehmeänä ja luottavaisena.

— Unohtaako, tiedäthän sinä sen...

— Mutta minun täytyy selittää ja tunnustaa sinulle...

— Tiedän mitä aiot sanoa, keskeytti hänet Lyyli hiljaa ja katsahti kostein silmin häneen. Tiedän. Kuumehoureissasi sinä pitkinä, äänettöminä yön hetkinä kerroit sielusi salaisimmatkin ajatukset ja vaiheet, joita minä sinun tietämättäsi ja itseni tahtomatta jouduin kuuntelemaan. Oli ehkä väärin, että sillä tavoin pääsin tunkeutumaan sinun elämääsi, jonka tunnen niinkuin yleensä voi toisen ihmisen elämän tuntea, mutta en voinut olla kuuro, minähän hoidin sinua...

— Väärinkö... mitä sinä nyt. Ja sinä pidät minusta yhtäkaikki, tällaisena kuin olen...?

Lyylin vavahteleva käsi puristi vastaukseksi hänen kättään.

— Rakas, rakas... sanoi Jaakkola syvällä vakavuudella. — Onhan meillä sentään vielä niin paljon kaunista ja onnellista elämältä odotettavissa, me saavutammekin sen, sillä me tunnemme ja ymmärrämme toisemme. Me astumme elämään sellaisina kuin olemme, teeskentelemättä ja kaunistelematta sitä, mikä mennyt on. Kevät tulee meille, jotka olemme hapuilleet ja erehtyneet, ennenkuin olemme löytäneet toisemme.

— Kevät? Ei, se on meiltä jo ohi, mutta tyynen, vakavan onnen — sen me luomme keskelle syksyä ja talveakin! lausui Lyyli hymyillen kyyneltensä läpi.

He läksivät verkalleen kulkemaan syysauringon valaisemaa tietä, ja hiljainen, hillitty onni säteili heidän silmistään.