Hän sai maata vuoteessa vielä monta päivää. Elinvoimat olivat hiipuneet kuumeen kourissa. Ne palasivat hitaasti.
Hänellä oli nyt hyvää aikaa ajatella. Monet pitkät hetket hän vietti hiljaisessa mietiskelyssä ja aprikoinnissa. Koko talo oli äänetön, väki oli pelloilla töissä, ja Lyyli pysytteli enimmäkseen keittiössä, kun sairas ei häntä enää paljon tarvinnut. Hän kuuli vain hänen hiljaisen hyräilynsä ja toimekkaat askeleensa milloin keittiöstä, milloin ulkoa pihalta.
Hän alkoi vähitellen muistella tapausten kulkua. Hän muistikin palosta asti kaikki. Ihmeellisintä oli, ettei häntä lainkaan surettanut metsänsä meno. Hän oli näet Mattilalta, joka kävi häntä tervehtimässä, kuullut palon tuhonneen metsän tykkänään. Hänestä tuntui kaikki sellainen nyt niin jonkinjoutavalta. Hän iloitsi vain siitä, että tunsi toipuvansa, elinnesteiden päivä päivältä virkoavan suonissaan ja sykkivän sydämessään. Elämä tuntui kuin uudelta, niin ihanalta ja voimakkaalta, että hän melkein pelkäsi ottaa vastaan tätä kallista lahjaa: elämää, josta oli ollut luisumaisillaan pois.
Hän ei koskaan ennen ollut huomannut lintujen laulua niin ilontäydeksi ja tuulta, joka suhisi pihapuissa, niin virkistäväksi ja eläväksi kuin nyt. Yksinpä hevosten hirnunta iltasin laitumella ja lehmäin ammunta tarhassa kertoi elämästä, rakkaasta, kuohuvasta ja voimakkaasta elämästä.
Mutta häntä ihmetytti, miksi Lyyli aina niin arkaillen ja pelokkaana liikkui huoneessa. Mitä ihmettä? Eikö Lyyli iloinnut hänen tervehtymisestään?
Kerran, kun Lyyli sattui olemaan kahden hänen kanssaan kamarissa, hän ei voinut olla kysymättä syytä tähän.
Lyyli näytti säpsähtävän, painoi katseensa maahan ja sopersi:
— Iloitsenhan minä... kenties enemmän kuin kukaan muu, mutta puhutaan siitä toiste... myöhemmin... Sinä olet vielä heikko ja voimaton, sinun ei ole hyvä vaivata päätäsi turhilla kuvitteluilla.
Lyyli nosti katseensa, hymyili tuskaisesti ja poistui yhtä arkana ja hiljaisena kuin oli tullutkin.
Ihmeellistä!
Hän koetti päästä selville tästä. Mitä Lyyli oikeastaan tällä kaikella tarkotti? Tuo tuskainen hymy ja arka käytös? Jotakin piili tämän takana, mutta mitä?
Hän pinnisti ajatuksiaan. Hän muisti selvästi, kun metsä oli alkanut palaa. Hänhän makasi pihalla piilipuun juurella, kun äkkiä oli ruvennut tuntumaan sieraimissa palaneen käryä. Hän oli astunut veräjälle, nähnyt metsän yläpuolella hienon savupilven ja hätyyttänyt sammutusväkeä paikalle. Hän oli renkeineen hurjaa vauhtia laukkauttanut metsään, oli huhtonut ja ponnistellut. Ensimäinen sammutuslinja ei ollut pidättänyt tulta, ei toinenkaan, kuten oli kerrottu. Sitte hän oli saanut selkäänsä kipeän iskun ja mennyt tainnoksiin...
Mutta sitä ennen? Mitä oli tapahtunut ennen palon alkua?
Hän aprikoi ja vaivasi aivojaan.
Käsittämätön pimeys ympäröi häntä ahdistavana kuin läpipääsemätön muuri. Hän koetti muistillaan porata siihen reikää, että edes pienikin valon pilkahdus pääsisi tunkeutumaan tähän pimeyteen.
Hänen aivoihinsa koski kipeästi, hänestä tuntui, kuin päänsä olisi ollut halkeamaisillaan, mutta hän ei voinut enää peräytyä pimeyteensä. Hänen täytyi päästä perille, selvyyteen...
Vihdoin alkoi pimeys pala palalta väistyä ja totuus palata hänen sieluunsa.
Oh, Lyylihän oli kertonut... Hyvä isä, mitä hän olikaan kertonut...
Niin, niin.
Hänen muistinsa rupesi vähitellen saamaan kaiken selville, palan sieltä, toisen täältä, kunnes äkkiä koko totuus välähti hänen aivoihinsa ja tunki hänen sydämeensä kuin kaksiteräinen miekka säälittä, armotta...
Se oli totta!
Lyylihän oli Heikkilän vaimo ehkä syvemmässä merkityksessä kuin oli oleva hänen. Kyllä hän nyt täydellisesti ymmärsi Lyylin aran käytöksen.
Kahden miehen vaimo!
Sehän oli kaunis juttu! Todella! Siirtyä sylistä toiseen, noin vain! Kun yksi väsyy, toinen ottaa, hahahaa...
Hänen suupielensä nytkähtelivät, ja katkera nauru pusertui ilmoille.
Lyyli avasi oven ja kysyi, oliko hän jotakin vailla.
Jaakkola puserteli käsillään päätään ja huusi katkerasti:
— Olenko minä jotakin vailla — on sekin kysymys! Kaikkea, kaikkea vailla!... Älä koske minuun, mene, mene siitä...!
Mutta kun Lyyli laski kätensä hänen otsalleen, ei hän sitä työntänyt pois. Hän tyyntyi vähitellen sen viileästä, rauhottavasta kosketuksesta ja tunsi itsensä niin raukeaksi, ettei olisi jaksanutkaan sitä sysätä otsaltaan.
Aivojen ponnistus oli lamauttanut hänen voimansa, hänen korvissaan kohisi ja hermoissaan takoi. Mutta Lyylin sydämessä asuva viileä rauha siirtyi — niin hänestä tuntui — hänen otsaansa hivelevää kättä myöten hitaasti, ikäänkuin tyynnyttävinä pisaroina hänen omaan sydämeensä; hän sulki väsyneesti silmänsä ja kuuli kuin unessa, kun Lyyli hiljaisin, varovaisin askelin liikkui huoneessa.