Kalpea mies hätäisesti kyhätyillä paareilla, joita kantoivat vakavat, juron näköiset miehet.

Lyyli tunsi päätänsä huimaavan. Hän pusersi kädellään tuskaisesti rintaansa avatessaan oven hiljaisille tulijoille.

Miehet laskivat äänettöminä Jaakkolan vuoteelle. Lyyli valahti tuolille sen viereen ja kuunteli tylsänä Mattilan hiljaista kertomusta onnettomuudentapauksesta.

Lääkäri soitettiin kirkonkylästä. Hän saapui heti, tutki tarkoin loukkaantuneen ja pudisteli päätään.

Lyyli seurasi pelokkain, kyynelettömin silmin hänen pienintäkin ilmettään ja liikettään.

— En luule olevan hengenvaaraa. Onneksi on ainoastaan puun latva osunut hipaisemaan, niin että selkäranka on vioittumaton. Isku on ollut sentään siksi ankara, että hän on mennyt tainnoksiin, joka tila kestäneekin useita tunteja. Arvelen hänen toinnuttuaan pian toipuvan, varsinkin jos ei tule kuumetta... Mutta on sentään mahdollista, hyvinkin mahdollista, että hän tainnoksista toinnuttuaan saa kuumeen... aivokuumeen... Tärähdys on näet vaikuttanut luultavasti aivoihin... Mutta uskon hänen voimakkaan ruumiinsa kestävän kaikki vaikeudet... Olkaa levollinen — lääkäri kääntyi Lyyliin — ei tässä vaara ole niin suuri, kuin ensi silmäyksellä näyttää. Ennen kaikkea tarvitsee sairas hiljaisuutta ja hyvää, huolellista hoitoa...

Hän tarkasteli Lyyliä arvostelevin katsein, näytti aprikoivan jotakin mielessään ja jatkoi sitte ikäänkuin epäröiden:

— Ehkä olisi paras toimituttaa hänet pitäjän sairaalaan. Siellä olisi hoito taattu ja apu lähinnä... mutta tällä hetkellä hän lienee liian heikko sinne siirrettäväksi...

Lyyli ei empinyt hetkeäkään. Nyt jos koskaan Jaakkola tarvitsi hänen hoivaavaa kättään ja väsymätöntä silmäänsä. Mitä siitä, vaikka heidän välinsä päivällä olivatkin jääneet epäselviksi, vaikka ne kokonaankin katkeaisivat! Hänen paikkansa oli täällä, Jaakkolan luona.

Hän katsoi tyynesti lääkäriä silmiin ja vastasi nopeasti, lämpimän punan peittäessä kasvojaan:

— Antakaa minun koettaa... Jos hoitajan väsymättömyys ja hellä käsi voi jotain vaikuttaa, ei hänen pidä kuoleman.

Lääkäri hymyili ystävällisesti.

— Arvasinhan sen.

Hän antoi Lyylille vielä ohjeita ja neuvoja ja läksi, luvaten tulla heti, kun vain soitettaisiin hänelle.

* * * * *

Lääkäri oli oikeassa.

Sairas makasi monta tuntia horroksissa, liikkumattomana. Vasta aamupuoleen yötä hän alkoi liikahdella ja valittaa, mutisten hiljaa sanoja, joista ei saanut selvää.

Lyyli nousi tuolilta, kastoi liinan kylmään veteen ja alkoi jäähdytellä hänen kuumaa otsaansa. Kuume oli jo hieman noussut.

Sairas avasi silmänsä yhtäkkiä selkoselälleen ja katseli ympärilleen. Hän ei näyttänyt tajuavan eikä ymmärtävän mitään, katse oli hämärä ja sekava...

Seurasi pitkiä päiviä ja öitä, sairas heittelehti rauhattomana vuoteellaan, valitti ja houraili. Tässä kävi taistelu, jossa pimeys koetti temmata syliinsä voimakkaasti vastaan kamppailevaa ihmishenkeä.

Kumpi voittanee?

Lyyli seurasi vavisten taistelun kulkua. Nyt vasta, kun oli todella menettämäisillään hänet, hän tunsi, kuinka syvästi oli Jaakkolaan kiintynyt.

Mutta hän pakottautui levolliseksi. Kävi miten kävi, mietti hän, työt on suoritettava, toimet järjestettävä! Hän suunnitteli voudin kanssa talon hommat ja hoiti sekä sairaan että talouden.

Pari päivää takaperin oli äiti tullut hänelle avuksi.

Hän ei ollut vuorokausiin nukkunut, hän oli niin väsynyt, että silmänsä tuskin auki pysyivät. Hän tunsi välttämättömästi tarvitsevansa hieman unta. Huomenna lopetetaan kauranleikkuu, ja hänen on noustava varhain.

Hän laskeutui levolle. Oli iltamyöhä. Äiti istui keinutuolissa hiljaa soudellen ja valvoi. Sairas oli tavallista levollisempi, kuume oli laskeutunut, hän ei enää houraillut. Vain silloin tällöin pusertui katkonainen lause hänen huuliltaan väsyneesti ja epäselvästi.

Lyyli nukkui sikeästi. Hän havahtui äkkiä, ikäänkuin joku olisi häntä kylkeen nyhjäissyt, vilkaisi pelästyneenä kelloa, se oli viisi aamulla. Hän kavahti nopeasti jalkeille. Huoneessa tuntui kammottavan hiljaiselta. Ei kuulunut sairaan ääntelyä eikä äidin keinutuolin tasaista liikahtelua.

Hän astui säikähtyneenä vuoteen luo ja kuunteli. Sairas hengitti hiljaa, tuskin kuuluvasti.

Äiti oli nukahtanut keinutuoliinsa. Lyyli ei hennonut herättää häntä hiipiessään varpaisillaan aamuaskareilleen. Äiti vanha oli hänkin väsynyt liiallisesta valvomisesta.

Hän raotti tavantakaa kamarin ovea nähdäkseen, joko sairas oli herännyt, mutta tämä näkyi hengittävän hiljaa ja makaavan liikkumattomana.

Kello lähenteli kahdeksaa. Hän katsahti kamariin. Ei vieläkään. Mitä kummaa?

Hän astui sisään. Äiti oli juuri herännyt, sairas nukkui yhä.

Hänet valtasi kauhea pelko. Entä jos hän ei enää herääkään...!

Hän odotti vielä muutamia tunteja. Päivä oli jo puolissa. Hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan soitti lääkärille.

Lääkäri saapui heti.

Tutkittuaan sairaan ja kyseltyään yhtä ja toista kuumeen kulusta hän taputti iloisesti Lyyliä olalle.

— Kaikki vaara on ohi. Hän on vaipunut levolliseen, voimistavaan uneen, joka on luonnollinen seuraus ankarasta, uuvuttaneesta kuumeesta. Teidän hellää hoitoanne ja huolenpitoanne hänen on kiittäminen toipumisestaan. — Mutta nyt teidän täytyy itse mennä levolle ja nukkua oikein kunnollisesti, sillä te näytätte kovin rasittuneelta. Ottakaa unet korkojen kanssa takaisin!

Lyyli hengähti helpotuksesta, ja syvä kiitollisuus tulvahti hänen sydämeensä.

Hän ei tuntenut itseään lainkaan väsyneeksi. Kaikki vaivat, valvomiset ja rasitukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Hän paranee, hän paranee! soi iloinen sävel hänen rinnassaan.

Vihdoin illalla sairas avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä ympärilleen ja kysyi heikolla äänellä:

— Missä minä olen ollut? Vai olenko nähnyt pahaa unta?

Lyyli, joka istui tuolilla vuoteen vieressä, vastasi hiljaa:

— Kotona olet...

Sairas katsoi terävästi Lyyliin, hänen muistinsa näytti palaavan, ja valoisan, rauhallisen hymyn levitessä kasvoille hän sopersi väsyneesti:

— Kotona, niin... kotona.

Hän vaipui uudelleen syvään uneen.

Mutta Lyyli oli huomannut tuon hymyn häivähdyksen, hänen sydämensä värähti liikutuksesta, ja hiljainen riemu valtasi hänen sielunsa.