Pitkiä, unettomia öitä ja raskaita, levottomia päiviä...

Hän oli käynyt araksi ja kalpeaksi. Hiljaisena ja nöyränä hän toimitti tehtävänsä. Jaakkolan huolestuneet katseet ja kysymykset hän koetti lyödä leikiksi.

Ei, ei häntä mikään vaivannut! Hän oli vain ehkä liiaksi rasittanut itseään työssä. Se menee kyllä pian ohi.

Mutta se ei ottanut mennäkseen. Kaikki tuntui hänestä raskaalta ja tukahuttavalta. Hän oli kuolemanväsynyt iltasin maata mennessään ja aamusin noustessaan. Oli kuin hänen jaloissaan olisivat laahanneet raskaat kahleet, näkymättömät, äänettömät, mutta kuitenkin, voi miten raskaat!

Taivas näytti olevan niin korkealla, sielu oli siivetön ja jalka niin syvällä maassa kiinni. Ei päässyt lentoon, ajatukset kiersivät samoja ahtaita ratojaan...

Tästä täytyi tulla loppu, muuten meni kaikki hullusti. Hän tunsi voimiensa päivä päivältä vähenevän ja sielunsa tylsyvän.

Mutta ennenkuin hän tohtisi astua Jaakkolan eteen, täytyisi hänen ensiksi saada keventää sydämensä äidilleen. Hän tarvitsi toisen tukea, uskaltaakseen panna kohtalonsa yhden heiton varaan. Äiti kyllä hänet ymmärtäisi ja osaisi vahvistaa häntä ottamaan vastaan kohtalonsa. Sitte hän jaksaisi ja tohtisi...

* * * * *

Hän oli heti aamuaskareensa tehtyään lähtenyt vanhaan kotiinsa.

Miten painavilta tuntuivatkaan nyt askeleet hänen noustessaan jokitörmää ylös pihalle. Vanha ovi narahti valittavasti, ikäänkuin moittien, että hän tuli myöhään, kovin myöhään.

Äiti istui yksin kamarissa ja luki päivän saarnaa suuresta huonepostillasta. Muut olivat nähtävästi menneet kirkkoon. Äiti sysäsi silmälasit otsalleen, kun tytär itkien heittäytyi hänen viereensä sohvalle.

— Mutta rauhotuhan, lapseni. Mikä nyt hätänä? Kerro surusi minulle, se keventää sydäntäsi.

Kun hän ujosti ja katkonaisesti oli saanut kerrotuksi salaisuutensa, taistelunsa ja aikomuksensa, tunsi hän mielensä heti keveämmäksi. Olihan nyt olemassa toinenkin ihminen, joka tunsi hänen taakkansa ja tietäisi myös neuvoa ja vahvistaa häntä.

Mutta kun hän sitte loi katseensa äitiin, hän säpsähti.

Äiti istui kädet helmassa ja tuijotti neuvottomana, sekavin katsein eteensä. Tämä kaikki oli tullut niin äkkiä hänelle, hän ei ollut osannut tällaista aavistaakaan.

Lyyli purskahti uudelleen itkemään.

— Itke, lapsi, se keventää, virkkoi äiti hellästi ja silitteli kurttuisella kädellään hänen hiuksiaan.

Ja sitte pitkän tovin jälkeen hiljaisella äänellä:

— Siinä se on taas, meidän veremme kirous. Isoäitisi kävi samalla tavalla. Hänellä ei ollut voimia sitä tunnustamaan aikanaan. Mutta hän menetti onnensa koettaessaan sitä kaikin tavoin salata, ja hänen miehensä sai yhtäkaikki tietää totuuden vierailta ihmisiltä. Voi sitä elämää, mikä sitte seurasi. Muistan sen vielä kuin eilisen päivän.

Lyyli katsoi kyynelettömin silmin häneen.

— Uskon olevan parasta, että ilmotat Jaakkolalle kaiken sellaisenaan kuin se on tapahtunut.

— Niin olen itsekin ajatellut. Miten olenkaan sitä ajatellut! Mutta en ole uskaltanut. Minulta on puuttunut rohkeutta.

— Ei, sinun pitää uskaltaa. Ajattelehan, että hän sen joskus kuitenkin saisi tietää. Ja vaikkei saisikaan, on sinun velvollisuutesi se itse hänelle kertoa. Uskon, että hän tyynnyttyään ja tarkemmin punnittuaan antaa anteeksi. Onhan meillä itsekullakin syntimme ja hairahduksemme.

Hän huokasi.

— Niin, jatkoi hän vakavasti ja tyynesti, — se on sinun velvollisuutesi. Jos hän sinusta pitää, niin antaa anteeksi. Ole rohkea! Tiedät ainakin tekeväsi oikein. Muusta kyllä Jumala pitää huolen.

Äiti puhui vielä paljon, mutta yksi asia oli nyt Lyylille kirkastunut: velvollisuutensa täyttäminen.

* * * * *

Ilma oli herpaisevan lämmin. Oli varmaankin ukkonen tulossa.

Mutta Lyylin oli mieli kevyt ja askel ripeä hänen rientäessään takaisin Jaakkolaan. Kaikki näytti hänestä nyt niin selvältä ja vääjäämättömältä, että hän itseksensä ihmetteli, kuinka oli hetkeäkään voinut epäröidä. Hänen pelkonsa ja taistelunsa — nekin tuntuivat niin mitättömiltä ja arvottomilta.

Hän tunnustaa Jaakkolalle kaiken!

Se oli hänen velvollisuutensa. Muusta pitäköön huolen Jumala, ei elämä, kuten Helena oli kirjottanut. Hän ei väisty, vaikka menettäisi onnensa, kaikkensa.

Mutta hän ei voinut uskoa, että kohtalo olisi hänelle niin armoton. Oliko hän ainoa syntinen! Miksi hänen pitäisi aina joutua sirpaleiden keskelle kokoomaan yhä uudestaan muruista onneaan kokoon!

* * * * *

Pitkä, uhkaava äänettömyys.

Jaakkola istui kalpeana pöydän toisella puolella ja nojasi päätään käsiinsä. Lyyli oli valahtanut tuolille ja tuijotti suurin, tuskaisin silmin häneen.

— Miksi et ennemmin ole kertonut tätä, voi herra jumala, miksi et ennemmin?

Kun Lyyli ei vastannut mitään, jatkoi hän tylysti:

— Et uskaltanutko? Pelkäsit onnen särkyvän ja tahdoit mieluummin elää varastetulla onnella kuin olla rehellinen. Oikeassa oli todella se ihminen, joka sanoi minua hulluksi, kun aion vaimon ottaa itselleni. Vaimon! Ja kuka takaa, kuinka monen vaimona sinä jo...

Lyyli parkaisi kuin haavotettu jänis.

— Vaikene, jumalan tähden, vaikene! hoki hän kuivin huulin. — Minä vakuutan sinulle...

— Sinä, sinä...! keskeytti Jaakkola käheästi, tempasi hattunsa ja syöksyi ulos paiskaten oven rajusti kiinni.

— Älä mene ja jätä minua näin, ilman ystävällistä sanaa! vaikeroi Lyyli särkyneellä äänellä.

* * * * *

Jaakkola istui ojanpientarella ja tirkisteli tylsänä eteensä.

Hän oli tuntikaudet harhaillut metsissä ja pelloilla kuin kuumeessa, levottomana ja ilman päämäärää. Hän oli koettanut päästä jonkinlaiseen ajatusten selvyyteen ja tasapainoon, mutta hän tunsi päänsä niin hirveän tyhjäksi ja sielunsa ja ruumiinsa niin väsyneeksi, että hänen oli mahdoton mitään selvästi ajatella.

Kuinka se oli voinut olla mahdollista? Pitikö nyt kaiken murtua ja hajota käsiin? Hän kirosi Heikkilää, Lyyliä, vieläpä itseäänkin. Olisipa nyt tässä se, joka tähän kaikkeen oli alkusyynä, se luihukatseinen, liukaskielinen saarnaaja, niin niskat hän siltä nurin vääntäisi!

Mitä enemmän hän aprikoi Lyylin kohtaloa, sitä voimakkaampina heräsivät hänen paremmat tunteensa eloon. Hän ei oikeastaan tuntenut Lyyliä vihaavansa. Mitäpä hän, tyttöparka, sille mahtoi? Häntä melkein hellytti Lyylin nöyrä käytös, rohkeus ja suoruus. Olisiko hänellä itsellään vastaavassa tilassa ja onnen menettämisen uhallakin ollut moista uskallusta ja rehellisyyttä.

Hänellä itsellään? Hän jäi pitkäksi aikaa ajattelemaan tätä.

Niin, niin, olisiko hänellä moista rehellisyyttä ja rohkeutta?

— Oi, minä olen hullu, hullu, kun tällaisia tuumiskelen! voihkasi hän kiusaantuneena ja takoi käsillään polttavaa otsaansa. — Mitä minun eloni ja oloni tähän kuuluvat?

Hän syventyi katselemaan pientä peltohiirtä, joka nopeasti juosta vilisti ojan pohjalla. Se hypähti hänen saappaalleen, ja sen soikeat, kiiluvat silmät vilkuilivat älykkäinä hänen liikkumattomia kasvojaan. Se nuuski ja liikahteli vikkelästi. Noin on ihminenkin avuton, ajatteli hän, painan vain korolla, ja niin on henki mennyt. Niinpä ihmisenkin: hän iloitsee onnestaan, mutta yhtäkkiä kolahtaakin korkeamman olennon korkoraudat, ja pirstaleina on onni ja kylmänä makaa onnen lyhytaikainen omistaja... Juokse siis, pieni peltohiiri, ja nauti olostasi, niin kauan kuin kohtalosi suo. Minä en kohtaloksesi halua tulla...

Äkkiä se säpsähti, jäykistyi, sen hento ruumis ainoastaan värähteli, se sipsutteli saappaan vartta ja katosi pienen, heinäisen kokkareen alle...

Joelta alkoi kuulua ääniä. Hän vilkaisi sinne. Kylän poikia ja tyttöjä näkyi olevan uimassa; he pulikoivat ja loiskuttelivat vettä toistensa päälle, niin että ruskeat, jäntevät ruumiit vilahtelivat ja kiilsivät auringon paisteessa.

Hän lähti astelemaan kotia kohti.

Oli tukahuttavan kuuma. Kaukainen taivaanranta häämötti kuin sakean savun peitossa. Pilvettömältä sunnuntaitaivaalta paistoi suuri, verenkarvainen aurinko. Puut talon ympärillä seisoivat jähmettyneinä auringon polttavassa syleilyssä. Ei tuulen henkäystäkään.

Avaruus humisi ja soi peltolakeuden yllä kuin suuri, suunnaton hyttysparvi, ja ilma väreili ja hehkui pieniä, pistäviä kipinöitä.

Hän arveli avarassa pirtissä olevan viileämpää ja meni sinne. Lyyli istui siellä nurkkapenkillä, silmät vielä itkusta punaisina. Hänen sisääntullessaan Lyyli nousi ja alkoi ääneti koota tavaroitaan koriin, jossa niitä näkyi olevan entiseltäänkin.

Hän joi konemaisesti pöydällä olevasta kaljatuopista, vilkaisi sivukatseella Lyylin hommaa ja sanoi hätkähtäen:

— Mitä sinä nyt teet? Pyhäpäivänä!

— Arvelin, että minun on kaiken tämän jälkeen paras lähteä äidin luo.

Lyylin ääni oli hiljainen ja vapiseva.

— Älähän... annetaan sen olla, kunnes tästä ehditään miettimään... eihän sinun... pane tavarasi vaan entisille paikoilleen, puheli Jaakkola neuvottomana.

— Minä luulin, että se oli sinun tahtosi, mutisi Lyyli nöyrästi ja totteli.

Jaakkola astui pihalle.

Siellä oli varjoa suuren, tuuhean piilipuun alla. Sieltä kuului hiljaista kuorsahtelua ja hengitystä. Hän meni sinne ja heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Siinä makasivat talon muutkin miehet, mikä nukkuen, mikä torkkuen. Vanha Janne, tallimies, oli retkahtanut selälleen, tupakkamällin roikkuessa toisesta suupielestä, ja kuorsasi niin, että pihamaa tärisi.

Hän katseli vihreiden oksien lomitse taivaalle, huulet tiukasti suljettuina. Hän koetti turhaan koota ajatuksiaan ja päästä johonkin päätökseen, minkä mukaan elämänsä tästä lähtien asettaisi. Siitä ei tullut mitään, sillä hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat niin lamaannuksissa ja kuumuus hohkui niin sietämättömänä, että hän vastoin tahtoaankin raukesi suloiseen horrostilaan...

— Perhanan itikat! murahti joku miehistä vihaisesti ja lyödä läiskäytti poskeensa, nousten samassa haukotellen istumaan. — Hei, pojat, mennään uimaan!

Toisetkin miehet heräsivät.

— Ihmisessä mahtaa olla puoliksi vettä, virkkoi toinen, — sillä tänään en ole muuta tehnyt kuin hikoillut. Pelkään pian sulavani kokonaan, ja silloin Janne saa minusta hyvää tupakkavettä.

Hän tuuppasi piloillaan Jannea kylkeen.

— No, mitä siinä nyt! ärähti Janne, joka puolinukuksissa oli kuunnellut heidän jaaritustaan. — Vai uimaan, hm, vai liian vari. Miten sitte siellä kuumassa paikassa tulette toimeen, kun sinne kerran joudutte, lurjukset, jos jo täällä henkeänne ahdistaa?

Pojat läksivät laiskasti rantaan, naureskellen tälle murinalle. Janne sivalsi kielellään mällin toiseen poskeensa ja alkoi uudelleen kuorsata.

* * * * *

Jaakkola lojui mitään ajattelematta. Hän näki Lyylin menevän maitokamariin ja palaavan hetken kuluttua takaisin kerma-astia kädessä, mutta Lyyli katseli suoraan eteensä, niin ettei hän voinut nähdä hänen silmiään. Hän kuuli joelta uijien melua ja veden läiskettä, kuuli maitoastioiden kilisevän ja käsirattaiden narisevan hiekalla, kun palvelustytöt palasivat päivälypsyltä.

Hänen silmänsä olivat painumaisillaan kiinni, kun hän yhtäkkiä sävähti, ikäänkuin jokin kauhea vaara olisi lähellä.

Mitä nyt?

Hän nousi nopeasti ja kuunteli. Ei mitään. Talo oli hiljainen, eikä kylältäkään kuulunut mitään.

Oli alkanut hieman tuulla.

Mitä kummaa?

Hän oli tuntevinaan sieraimissaan palaneen käryä. Hän silmäsi pelästyneenä taloaan. Ei, ei mitään.

Hän astui veräjälle. Hämmennyksissään hän antoi katseensa lipua yli peltolakeuden metsään, ja silloin jysähti kuin raskas isku hänen rintaansa.

Metsä palaa! välähti äkkiä totuus kaikessa kauheudessaan hänen aivoihinsa.

Hieno, tuskin vielä näkyvä savupilvi leijui metsän yläpuolella, mutta se tuntui hetki hetkeltä sakenevan. Hän tiesi, mitä merkitsi tulen irti pääsy tällaisessa kuumuudessa, jota oli kestänyt jo viikkokausia. Tuli oli savusta päättäen valloillaan lähellä hänen parasta hongikkoaan.

Hän karkasi puhelimeen, soitti nimismiehelle ja pyysi keskusaseman hoitajaa ilmottamaan tulipalosta muille pitäjäläisille.

Kylässäkin oli tuli jo huomattu, sieltä rupesi kuulumaan ääntä ja hälinää.

Lyyli tuli häntä ovessa vastaan huutaen:

— Tuli on irti Huhtamon kankaalla. Muuan polkupyöräilijä toi sanan.

Hän tempasi kirveen ja kuokan käteensä, hänen esimerkkiään seurasivat rengit, jotka saapuivat rannasta juoksujalkaa.

Hän muisti, että hevoset olivat laitumella aivan talon takana.

— Hevosten selkään joka mies! komensi hän ja sieppasi tallista ohijuostessaan suitset.

Koko kylä oli liikkeellä. Väkeä riensi yksitellen ja joukoissa palopaikkaa kohden. Mikä ajoi hevosella, mikä pyörällä, mikä juoksi. Jaakkola sitaisi kiireesti suitset lähinnä olevan hevosen päähän ja hypättyään sen selkään läimäytti sitä ohjien perillä lautasille, ja ojona lennähti vauhko hepo yli aidan, poikki maantien ja suoraan metsään, pitkin reheväkasvuista kaurasarkaa, lahmaten allensa uhkeata viljaa. Mutta nyt ei ollut aikaa kiertää teitä myöten.

Toiset miehet seurasivat ihan kintereillä. He sitoivat hevoset puihin lähelle palopaikkaa. Pikku pojat saivat viedä ne kotiin.

Metsä humisi ja rätisi, kitkerä savu pyöriskeli paksuna lähellä maata, kipinöitä singahteli. Kuului tulen sähinää ja kaatuvien puiden pauketta. Tuli eteni hirveällä vauhdilla, kiiri korkeimmankin kuusen latvaan humauttaen silmänräpäyksessä oksat alastomiksi, luikerteli kuivia kanervia ja risuja myöten, lensi ilmassa matkojen päähän ja pureutui sähähtäen kuivaan kuoreen ja naavaan ja sytytti palon kuin rohtimiin.

Nimismies saapui ja ryhtyi johtamaan sammutustyötä. Kaivettiin muutamaa syltä leveä raja, käännettiin sammalikkoa ja turpeita nurin, mutta tuli oli viekas. Se hypähti ketterästi kuin kärppä yli raivatun alan, humisi ja räiskyi.

Miesten täytyi väistyä ja alkaa kauempaa rakentaa tulelle pidättävää sulkua. He työskentelivät hikisinä ja savun mustaamina.

Jaakkola riehui etumaisten joukossa. Hänen metsäänsä oli jo kappale palanut, mutta paras hongikko oli vielä loitolla tulesta. Hänen mielessään takoi vain yksi ajatus: pääseekö tuli tuhoamaan senkin, vai saadaanko sen raivo sitä ennen kytketyksi?

Hän oli unohtanut melkein kaiken muun tämän yhden kysymyksen takia. Lyylistäkin hänellä oli vain hämärä muisto ja siitä, että Lyyli oli hänelle jotain kertonut, jotain kauheaa ja surullista. Mutta mitä? Hän ei kyennyt sitä tällä hetkellä muistamaan. Se oli kuin jotakin pahaa, kaukaista unta...

— Kunpa tulisi sade! kuuli hän jonkun lähellään olevan miehen lausuvan.

— Ukkosta on ilmassa ollut koko päivän, vastasi toinen, — mutta ehtineekö puhkeamaan aikanaan?

— Ja jos ei ehdi, niin laajat alat menee komeata metsää, sillä ihmisvoimin ei tätä raivoa paljonkaan hillitä, jatkoi kolmas.

— Sanovat tämän olevan marjamiesten työtä, virkkoi ensimäinen mies nojaten kuokkaansa.

— Kenen hyvänsä, siitä ei nyt ole kysymys, vaan siitä, että kukin tekee tehtävänsä! ärjäisi samassa paikalle sattunut nimismies.

Miehet kumartuivat ääneti työhönsä.

Oli onneksi tyyni ilma, vain pieni tuulenhenki kävi.

Jaakkola katsahti taivaalle. Sinne oli ilmaantunut ohuita pilviä. Hän hengähti syvään. Hän oli kuulevinaan kaukaista ukonjyrinää, mutta kenties hänen korvansa valehtelivat. Tuli humisi ja paukkui, sähisi ja rätisi niin, että oli vaikea selvästi erottaa mitään muuta ääntä.

Ehtiikö ukonilma puhkeamaan aikanaan? Saammeko tulen saarretuksi? Jos se vielä tämänkin rajan yli hulmahtaa, silloin on metsäni mennyttä — vain nämä ajatukset myllersivät hänen aivoissaan.

Hän ei enää muistanut, kuinka kauan jo oli hosuttu ja riehuttu, hänen aistinsa olivat kuin tylsyneet. Kädet vain puristivat lujasti kuokan vartta, heiluen konemaisesti ylös alas, ylös alas.

He sytyttivät vastavalkean. Sähisten läksi tuli liikkeelle, vonkuen, laulaen tervehtimään veljeään, tulta...

Huminaa, pauketta, huutoa, tukahuttavaa savua, mustuneita, läähättäviä ihmisiä...

Hän näki lintuja putoilevan kuolleina maahan, näki vilaukselta hirven syöksyvän pää koholla sammutuslinjan läpi ja katoavan kohden tulta, savua ja liekkejä.

— Kuoli, ajatteli hän välinpitämättömästi.

Hän oli parhaillaan parin muun miehen kanssa vääntämässä irti suurta juurakkoa, kun äkkiä kuului ankara ryskäys. Hän näki toveriensa kiireisesti kimmahtavan sivulle ja kuuli, että hänelle itselleen huudettiin jotakin, mutta hän ei ymmärtänyt mitä sillä tarkotettiin.

Kaikki kävi silmänräpäyksessä.

Ryskäystä seurasi korvat lumpeeseen lyövä humahdus. Hän tunsi selässään kipeän tärähdyksen, ja kaikki musteni hänen silmissään. Valtava kuusi, jota oli sahattu poikki hänen selkäpuolellaan, olikin kaatunut toiselle puolelle, kuin tarkotettu oli, ja sivalsi latvallaan häntä selkään.

— Laupias jumala! kaikui miesten suista kauhistunut huudahdus.

Mutta hän ei kuullut enää mitään. Hän oli tärähdyksestä lyyhistynyt maahan, ja suusta roiskahti verta juurakolle. Hän oli kalmankalpea, mutta sormet puristivat yhä jäykästi kuokan vartta.

Muuan miehistä polvistui hänen viereensä ja kuunteli hänen rintaansa.

— Kiitos olkoon! Hän elää sentään vielä! lausui mies hiljaisella äänellä.

* * * * *

Vihdoin yön saapuessa alkoi putoilla suuria, raskaita pisaroita, jotka yhä tiheämpinä ja voimakkaampina lankesivat ulvovaan tulimereen.

Ukkonen salamoineen, sateineen oli tullut.

Mutta tuli oli ehtinyt hulmahtaa vielä toisenkin sammutuslinjan yli, ja kosolta tuhoutui komeata metsää. Jaakkolankin uljas hongikko, se, josta hän äskettäin oli hieronut kauppaa, mutta jättänyt kaupan päättämisen toistaiseksi, joutui ahnaiden liekkien saaliiksi.