Lyyli oli pitkien epäröimisien jälkeen ja saadakseen tukea jalkainsa alle kirjottanut Helenalle, joka oli hänen paras toverinsa talouskoulun ajoilta.

Helena oli vuosi sitten joutunut miehelään ja eli kirjeistään päättäen onnellisena. Lyyli kertoi nyt hänelle kihlauksestaan ja paljastaen itseään niin paljon kuin tarpeelliseksi näki, tiedusteli kautta rantain hänen mieltään miehen ja naisen keskinäisistä velvollisuuksista.

Hän sai heti vastauksen ja kiiruhti kamariinsa lukeakseen sen hiljaisuudessa.

»Rakas ystävä.

Parhaimmat onnitteluni! Sinä siis olet seurannut minun esimerkkiäni ja aiot astua tähän pyhään säätyyn, kuten sitä niin juhlallisesti sanotaan. Mene tiedä, kuinka pyhä se on, mutta sanon sentään: terve, ystävä sä, meidän joukkohomme — ja anna huhkia vaan! Muusta kyllä pitää huolen elämä itse.

Kysyit, onko oikein salata tulevalta mieheltään entisiä ilojaan ja olojaan. Mitä ihmettä? Älä vainenkaan tee mitään tyhmyyksiä, joita saisit katua koko elämänikäsi. Enhän minä liene oikea rippi-isä, mutta mitä miesten tarvitsee tietää meidän menneistä iloistamme ja askeleistamme? Etkö luule, että heillä itselläänkin on yhtä ja toista omallatunnollaan? Mutta puhuvatko he niistä meille niin luotua sanaa, kyllä kai!

Minä arvelen käsittäväni sinut oikein. Ja sanon sittekin: vaikka olisit pitänyt jostakusta toisesta ennemmin ja antanut tälle parhaimpasi, ei sinun silti tarvitse sillä sen enempää päätäsi vaivata ja kuvitella mielessäsi, että vaikenemalla teet väärin tulevaa miestäsi kohtaan. En ainakaan minä piittaisi siitä mitään, olisin vain hyvä ja kaksin verroin armaampi hänelle, ja sillä kuitti! Vai luuletko sinä, että monikaan meistä naisista, vielä vähemmin miehistä, on naimisiin mennessään enää sama kuin äidin sylissä keikkuessaan. Luonto se on, joka tässä maailmassa ihmistä tempoo ja muokkaa...

Siis: ole rauhassa, tyttäreni, sinun syntisi ovat anteeksiannetut!»

* * * * *

Hän antoi kirjeen vaipua helmaansa ja jäi tuijottamaan ulos.

Helena oli pysynyt yhtä iloisena ja vallattomana kuin tyttönä ollessaankin.

Lyylin täytyi pakostakin hymyillä hänen reippaudelleen ja elämänhalulleen, mikä tästä kirjeestäkin uhkui. Hän tiesi, ettei Helena — omien kertomustensa mukaan — ollut suinkaan mikään pyhimys miehelään mennessään, mutta kuitenkin hän vakuutti elävänsä onnellisena ja iloisena kuin leivonen.

Miksei hänkin?

Eihän hän mitään niin pahaa ollut tehnyt, että hänen siitä pitäisi joutua kärsimään koko ikänsä, toisten eläessä onnessa ja ilossa! Ei hän paljoa elämältä pyytänyt: saada vain elää rauhassa miehen kanssa, josta piti, omassa kodissa ja omissa pienissä askareissa.

Oliko se liian paljon?

Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta hänen täytyi itselleen tunnustaa, ettei siitä suurtakaan lohdutusta hänelle lähtenyt.

Ei!

Kenties voi Helena, joka oli kaupungin lapsia ja aina tottunut saamaan oikkunsa ja mielitekonsa tyydytetyiksi, menetellä niin, mutta hän ei. Helena käsitteli kaikkea niin keveältä kannalta, tätäkin, joka kuitenkin hänelle oli elinkysymys.

Helenan viittaus miesten harha-askeliin ei saanut hänessä vastakaikua. Olihan hän kyllä itsekin ajatellut sitä, mutta ei se millään tavalla voinut ratkaisevasti vaikuttaa toisen ihmisen omaantuntoon.

Hänen niinkuin jokaisen muunkin tuli omasta kohdastaan ratkaista menettelynsä. Ei etsiä toisista vikoja omien hairahdustensa kaunisteeksi, vaan mennä omaan itseensä, käydä tilille oman itsensä kanssa.

Tinkimättä, seurauksia ajattelematta!