Lyyli asteli maantietä. Hän oli viemässä iltapäiväkahvia eloväelle.

Joku läheni hevosella ajaen takaapäin. Hän väistyi tien oheen ja kaihti kädellä silmiään, sillä tuuli puhalsi tomua kasvoihin. Ajaja oli jo menemäisillään ohi, mutta vilkaistuaan tien vierellä seisojaan tervehti ja antoi hevosen astella hiljalleen.

Lyyli tunsi ajajan Heikkiläksi.

Tuokin aina liikkuu täälläpäin, harmitteli hän mielessään.

Heikkilä kertoi menevänsä juhlille, joita pidetään jossakin naapuripitäjässä.

Soppajuhlille, hymähti Lyyli itsekseen.

— Tule tänne rattaille, niin saat kyytiä.

— Jaksan minä tämän matkan pellolle asti jalankin.

Hän käveli vinhasti liina silmillä, sillä aurinko paistoi suoraan kasvoihin.

— Ajattelin vain, että sopisi tännekin, kun on sama matka, kuului Heikkilän ääni tomupilven keskeltä.

Sitte hetken kestäneen äänettömyyden jälkeen se jatkoi epäröiden ja katkonaisesti:

— Pahotin mahdollisesti mielesi silloin kirkkomäellä... Olen ajatellut asiaa tarkemmin... sinä tietysti teet, niinkuin omatuntosi käskee, vaikenet tai puhut... En kiellä, en pyydä... Mikä minä olen määräämään toista ihmistä!

Lyyli vilkaisi sivulta häneen. Siinä se on mies, tuumi hän halveksivasti. Ensin pistää sormensa asioihin, jotka eivät sille kuulu, neuvoo ja määrää, ja sitte yhtäkkiä taas peräytyy. Mitä se hänelle tulee niitä livertelemään, eihän hän ole pyytänyt neuvoa siltä. Kierrelköön ja peräytyköön omissa oloissaan ja asioissaan, se ei hänelle kuulu. Hänen taistelunsa ja epäröimisensä eivät suinkaan olleet saaneet alkuaan tuon miehen sanoista ja neuvoista, ne olivat syntyneet oman sydämen ja omantunnon pakotuksesta. Ja yksinomaan niiden voimasta ja äänestä ne myös tulivat tyyntymään ja päättymään.

Joko onnellisesti tai onnettomasti — se oli tulevaisuuden peitossa.

— Hyvästi! sanoi hän lyhyesti, astui ojan yli saralle ja alkoi astella sen yläpäähän, missä eloväki näkyi istuvan ja odottavan.

Heikkilä kuului sanovan vielä jotakin, mutta hän ei kääntynyt enää.

Rattaat lähtivät liikkeelle, hevosen kaviot kapsahtelivat maantien kamaraa vasten, ja silmätessään taaksensa Lyyli näki vain pölypilven, joka pienenemistään pieneni.

— Heikkiläkö se oli? kysyi Jaakkola hänen saavuttuaan eloväen luo.

— Se, vastasi Lyyli välinpitämättömästi. — Kuului menevän taas joillekin juhlille.

— Siitä on tullut oikea sananmies. Niin se Jumala johdattaa meidän askeleitamme, huokasi Töykkälän Hanna.

— Muuttunut hän ainakin on, tiesi Kurkela, torppari, lisätä. — Tapasin hänet viikko sitte rautatieasemalla, ja arvatkaa, mitä hän minulta kysyi. Kysyi, olenko autuas. Lisäksi pyysi anteeksi vääryyttä, jonka kerran nuoruuden päivinä sanoi tehneensä minulle korttipelissä. Minä en enää muistanut koko asiaa.

— No maksoiko se sitte vääryydellä voittamansa rahat takaisin?

Kurkela myhäili suopeasti.

— Sitäpä se ei tehnyt, kuittasi vain anteeksipyynnöllä.

— Laiha suoritus, murahti vanha Janne.

— On se mahtanut tehdä paljon syntiä aikoinaan, kun noin hassahtavaksi on tullut, virkkoi Ville katsoen pahankurisesti Töykkälän Hannaan.

— Ole vaiti! tiuskaisi Hanna. — Kyllä olisi sinunkin paras mennä itseesi ja omiin synteihisi.

Hanna vilkaisi äkäisesti tyrskivään Hilmaan lisäten:

— Ja sinun myös, Hilma parka!

Lyyli istui hieman sivummalla Jaakkolan kanssa hiljaa jutellen. Hän kuunteli sentään toisella korvallaan väen rupattelua. Mutta hän sävähti melkein punaiseksi, kun joku joukosta teki hänelle mitä viattomimman kysymyksen:

— Lyyli sen tuntee parhaiten, kun on palvellut Heikkilässä. Millainen mies se on?

Lyyli huiskautti ojan reunalta tempaisemaansa kukkakimppua ilmassa ja vastasi välinpitämättömästi naurahtaen:

— Millainenko? Tavallinen mies, jos ei nyt ole uskonhöperöksi tullut. En minä hänessä mitään erikoista havainnut.

Kääntyen Jaakkolaan hän alkoi jatkaa puheluaan.

— Höperö! Siinä sen kuulitte. En minä ainakaan menisi pyytelemään korttipelipetoksiani anteeksi, kiusotteli Ville Hannaa.

Ja heittäen taitavasti sokeripalan Hilman nauravaan suuhun lisäsi:

— Enkä muitakaan petoksiani, vaikka joskus syytäkin olisi.

— Ei taida teillä kummallakaan ainakaan toisiltanne olla mitään anteeksi pyydettävää, jos ei annettavaakaan... Yhtä luuta vuohen sarvet! mutisi Hanna kiukkuisesti.