Jaakkola ei ollut erehtynyt.

Lyyli oli väsynyt ja heikko. Hän oli yhä enemmän alkanut ajatella sitä, mikä alusta alkaen oli painanut hänen mieltään. Sille oli antanut uutta vauhtia jokainen kulunut päivä kokemuksineen ja mietiskelyineen, se kasvoi vähitellen pienestä levottomuudesta raskaaksi, tukahuttavaksi aalloksi, joka uhkasi temmata hänet syvyyteen.

Se kypsyi hetki hetkeltä loppuaan kohti, se huusi ratkaisuaan yhä voimakkaampana ja velvottavampana.

Hän kulki kuin tulisilla hiilillä. Kunpa olisi rohkeutta, ajatteli hän, tarttua kohtalonsa pyörään seurauksia pelkäämättä, niin saavuttaisi ainakin rauhansa, vaikkapa sitte onnensa kustannuksella...

Unettomia, hiljaisia öitä... Väärin teet, väärin, kun vaikenet! soi vääjäämätön ääni hänen sydämessään.

Mutta, kuiskaili toinen ääni, uskallatko asettaa onnesi yhden arvan varaan! Rauhan saavuttamisen takia? Kuka takaa, että sen saavutat? Voit menettää molemmat, onnesi ja rauhasi... Varmasti menetätkin, jos tämän tyhmyyden teet... Siitä salaisuudestasi ei tiedä kukaan sivullinen, ei kukaan saa sitä tietääkään... Kuinka se voisikaan tulla ihmisten ilmoille... ainakaan hänen, tulevan miehesi kuuluville... Kun se siis ainiaaksi onnistuu jäämään salaisuudeksi, niin onhan kaikki hyvin. Siitä ei kukaan joudu kärsimään. Päinvastoin! Sinä itse säilytät onnesi...

Mutta minun rauhani, koki Lyyli vastustella yön hiljaisuudessa, kuinka sen käy?

Rauhasi, kuiskasi ääni vakuuttavasti, se kyllä palautuu aikaa myöten... Niin... ja kuka tietää, vaikka tulevalla miehelläsikin olisi samanlaisia iloisia askeleita menneessä elämässään... onhan se niin tavallista... eikä hän mahda olla mikään poikkeus elämänhaluisista veikoista... Mutta puhuuko _hän_ mitään niistä? Miksi siis sinun täytyisi tehdä toisin... ? Sinulla ei sitäpaitsi liene liikoja voimiakaan... siihen sellaiseen tarvitaan voimia ja uskallusta... vai onko sinulla niitä...?

Ei, hänellä ei ollut liikoja voimia. Hän vääntelehti vuoteellaan ja koetti kuvitella, että kaikki oli niin kuin olla pitikin.

Mutta kun tuli aamu, ei hän tuntenut mieltään levolliseksi. Yhtä tummana ja uhkaavana kohisi aalto hänen ympärillään... Että Jaakkolalla olisi samanlainen muistojen taakka kuin hänelläkin — mitä sitten? Eihän se _hänen_ asiaansa parantaisi, _hänen_ omaatuntoaan rauhottaisi ja onneaan pelastaisi...

Häntä hävettivät yölliset mietteensä, mutta hänellä ei ollut voimaa irtautua niistä tykkänään. Kun tuli yö, hän vaipui niihin jälleen, vaikka tunsi vaistomaisesti sielussaan, ettei näin ollut hyvä ja ettei ajan pitkään kuitenkaan voinut ratkaisua välttää.

Kunpa hänellä olisi joku kokenut, uskollinen ystävä, jonka puoleen tohtisi epäilyksineen ja taakkoineen kääntyä, saisi hänelle keventää sydämensä ja etsiä häneltä tukea taistelussaan... Hänen äitinsä, vanha, kovia kärsinyt äitinsä? Kehtaisiko hän hänelle paljastaa elämänsä taisteluineen, tappioineen...?

* * * * *

Pitkiä, unettomia öitä ja raskaita, levottomia päiviä...