PELASTAVA ENKELI.

Kun Käthe oli tullut kotiin, juoksi hän laulaen portaita ylös, niinkuin ei Kuki-tätiä olisi ollutkaan maailmassa. Mutta tämä tuli häntä vastaan erikoisen huonolla tuulella.

»Miten sivistymätöntä onkaan laulaa portaissa», kuului heti, mutta Käthe huusi iloisesti:

»Oi, täti, nyt ei meillä ole aikaa nuhdesaarnoihin. Minun täytyy pukeutua tulisessa kiireessä, ja sitten on minulla paljon puuhaa, sillä prinssi ja prinsessa tulevat tänään meille teetä juomaan».

»No, mutta silloinhan minunkin täytyy —», sanoi Kuki-täti hermostuneesti, »ja nyt on Lisette kaikeksi onnettomuudeksi sellaisella tuulella, ettei minulla ole hänestä lainkaan hyötyä — mutta ymmärrän, minun annetaan pysyä huoneessani, eikö totta?»

»No, sepä vielä puuttuisi!» sanoi Käthe pelästyneenä. »Päinvastoin, prinssi palaa halusta saada tutustua sinuun.»

»Palaa?» kysyi Kuki-täti epäillen.

»Ilmitulessa», vakuutti Käthe.

»Vai niin, silloin minun täytyy pukeutua», sanoi

Kuki-täti, joka heti tuli loistavalle tuulelle. »Olisinpa saanut tietää tämän ennemmin.»

Kirchwald kiiruhti vakuuttamaan, että hekin olivat aivan äskettäin saaneet tietää sen. Käthe syöksyi keittiöön neuvottelemaan mamselli Schnörkelin kanssa. Uskollinen palvelijatar oli nyrpeänä, sillä vanha kreivitär oli ollut hänen luonaan ja hän oli saanut osakseen vain niukalti kiitosta, mutta sitä enemmän moitteita ja hyviä neuvoja.

»Hilla» — niin kutsui Schnörkel aina marjahilloa — »oli liian makeata, salaatti ei ollut tarpeeksi hapanta, vasikankyljyksiä pitäisi leipoa, ei paistaa, taimenia hän ei voinut sietää, mutta ankeriaista hän piti j.n.e.»

Käthe suuteli kuitenkin entisen hoitajattarensa ryppyisiä poskia, hyräili ja ylisteli häntä, kunnes mamselli Schnörkel työnsi nuoren emäntänsä ovesta ulos ja lupasi, että kaikki oli oleva järjestyksessä, niin totta kuin hänen nimensä oli Schnörkel.

Iloisena saavuttamastaan voitosta Käthe meni makuuhuoneeseen pukeutuakseen, ja kun hän verhosi kauniin vartalonsa valkealla pehmeällä villapuvulla, ajatteli hän:

»Odotapa vain, Kuki-täti, minä opetan sinut komentelemaan ja määräämään täällä! Nyt on purtava hampaat yhteen ja pidettävä pää pystyssä.»

Huolimatta näistä hyvistä päätöksistä hänen hyvä tuulensa sai aika iskun, sillä kun Kuki-täti ennen kello kahdeksaa näyttäytyi komeassa harmaassa silkkipuvussa, ruusu Eugenie-keisarinnan kuosisissa kiharoissaan, sanoi hän heti:

»Tänä iltana luovutat emännän paikan minulle, rakas lapsi. Kypsyneemmät ihmiset esiintyvät tällä paikalla hienommin ja arvokkaammin kuin nuoret ja tahdittomat, joilla ei ole aavistustakaan teepöydän runoudesta.»

»Eihän tämä riipu siitä», vastasi Käthe kuohuen vihasta. »Minähän olen täällä emäntänä.»

Kuki-täti nauroi hiljaa ja sointuvasti jonkunlaista teatterinaurua, joka oli Käthestä vastenmielistä.

»Ennenkuin tulet todella emännäksi, on sinulla paljon opittavaa, rakas lapsi», kuului kylmä vastaus. »Kiitä taivasta, joka asettaa paikallesi kokeneen ja taitavan sukulaisen, ja ole iloinen saadessasi koristaa seurusteluhuonetta kauniina, nuorena pikku perhosena. Kun olette muuttaneet Steinbachiin, johdan minä siellä taloutta.»

»Vai niin», sanoi Käthe kuivasti. »No, sitä ajattelinkin. Ja mitä minä teen?»

»Sinä?» — Kuki-täti rupesi hyräilemään. — »Sinä koristat salia.»

»Kiitos kohteliaisuudesta!» sanoi Käthe, joka jälleen tuli paremmalle tuulelle. »Ja sitten?»

»Sitten!» — Kuki-täti rypisti kulmakarvojaan. — »No, sitten saatte luultavasti lapsia, jotka kiinnittävät huomiosi lastenkamariin siksi, kunnes he ovat kasvaneet niin suuriksi, että minä voin ruveta heitä kasvattamaan.»

»Ja sitten?» kysyi Käthe vielä kerran.

»Sitten kasvatan ne malli-ihmisiksi — voit olla varma siitä.»

Ja näin sanoen Kuki-täti istui flyygelin ääreen ja soitti Mendelssohnin kevätlaulun.

»Nyt tiedän tarpeeksi», mutisi Käthe itsekseen. »Ja nyt, täti, nyt syttyy oikea sota! Olen varma, että vaikkakaan Horst ei tahdo työntää minua syrjään, hänellä on kuitenkin kahleet kaulassa ja hänen täytyy tanssia kuin opetettu murmelieläin, ellemme ajoissa katkaise kahletta. 'Taisteluun, Torero, rohkeutta ja taisteluintoa rintaan!'» Hän hiipi hiljaa eteiseen, jossa hän tapasi miehensä. »Kuulehan, Horst», kuiskasi hän, »hän on juuri ollut niin ystävällinen, että on ryöstänyt minulta emännän paikan sinun talossasi, ja sanoi kasvattavansa lapseni. Mutta ennemmin toivon, ettei niitä pikku raukkoja tulisi koskaan!»

»Tuhat tulimmaista!» sanoi Kirchwald.

Ei ollut helppoa tietää, tarkoittiko hän Kuki-tätiä vai ilmaisiko hän pelkonsa vielä syntymättömien lastensa tähden.

Mutta Käthe hiipi ruokakomeroon, otti pitkän, kapean ruukun, täytti sen melkein reunoja myöten herneillä, kaatoi sitten vettä päälle ja hiipi varovaisesti vierashuoneen ovelle, joka oli raollaan. Lisette ei ollut siellä, ja Käthe hiipi hiljaa sisälle, asetti ruukun korkean kaapin päälle, melkein reunalle, ja lähti yhtä varovaisesti huoneesta.

»Kas noin. Toivon sinulle suloista yölepoa, Kuki-täti», mutisi hän, niiasi nopeasti oven edessä ja syöksyi takaisin käytävään. Hän kuuli, miten Kirchwald jo otti vastaan korkeita vieraita ja hän kiiruhti itse sinne.

Jos Kirchwald oli pitänyt vaimonsa sanoja hämärinä, niin hän pian ymmärsi niiden merkityksen nähdessään, miten Kuki-täti muitta mutkitta valtasi emännän paikan teepöydässä. Kirchwald vaihtoi katseen Käthen kanssa. Käthe katsoi prinssiin, ja tämä sulki silmänsä sellaisin ilmein, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa:

»Olkaa rauhassa. Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä.»

Kuki-täti säteili, sillä hän piti itseään illan sankarittarena. Prinssi keskusteli kauan aikaa vilkkaasti hänen kanssaan, ja kamariherra von Diestelcamp ei hetkeksikään poistunut hänen luotaan. Hänellä oli yhä vielä nuha, mutta siitä asti kuin hän oli epäonnistunut kosiessaan Kätheä, oli hän ulkoasuunsa nähden hylännyt vanhanaikuisen jäykkyyden ja pukeutui, vaikkakaan ei juuri keikarimaisesti, niin kuitenkin jotenkin nuorekkaasti.

Hän oli myös hankkinut itselleen lyhyen tekotukan, joka ei tosin tehnyt häntä nuoremman, mutta kuitenkin »reiman» näköiseksi. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut näyttäytyä Käthelle nuhtelevana henkenä ja sanoa hänelle:

»Näetkö, millainen mies olen? Ja sinä olet ollut kyllin tyhmä hyljätäksesi minut!»

Illallisen jälkeen, joka muuten tuotti kunniaa mamselli Schnörkelille, oli kamariherralla tilaisuus jutella hetken nuoren emännän kanssa.

»Olisitteko niin rakastettava, kreivitär, että ilmoittaisitte minulle jotakin? Ennenkuin tulimme tänne, kutsuttiin minut prinsessan luo, joka mitä armollisimman näköisenä pyysi minua tekemään hänelle 'suuren' palveluksen. Ja tiedättekö, mikä se oli? Hän on kädestä pitäen velvoittanut minua, että minä joka päivä, niin kauan kuin tätinne on täällä, kävisin kodissanne pitämässä hänelle seuraa. Kun huomautin, että tehän sopisitte siihen paremmin, sanoi prinsessa tätinne olevan hieman 'naurettavan', ja että minä todella tekisin suuren palveluksen hänelle.»

»Niin, mitä tahdotte vielä tietää minulta?» kysyi Käthe hymyillen, sillä hän piti prinsessan tai oikeammin prinssin päähänpistoa mainiona.

»Hm», mumisi herra von Diestelcamp, »en voi sanoa, että asia olisi minulle selvä. Ensinnäkin: miksi ette voi itse pitää seuraa tädillenne?»

»Koska hän ei tahdo — olen liian nuori ja tyhmä.»

»Todellako?» huudahti kamariherra hämmästyneenä. »Ja miksi prinsessa kutsui tätiänne 'naurettavaksi'? Odotin näkeväni vanhan piian pilakuvan, jolla on jotenkin mitätön luonne, mutta sen sijaan tapaan ylhäisen, vanhahkon neidin, joka on miellyttävän näköinen ja jolla on kypsynyt ja selvä elämänkatsomus. Mitä naurettavaa siinä on?»

»Oh», sanoi Käthe, »sillähän vain tarkoitetaan erikoisia — no niin, erikoisia omituisuuksia, joita tädissä ilmenee hänen kohdellessaan läheisiä sukulaisia ja varsinkin veljensäpoikien vaimoja. Onnettomuudeksi ovat nämä rouvat myös ihmisiä, näettekö, ihmisiä, jotka tahtovat vastustaa tätien liiallista valtaa. Mutta kun täti on vieraanaamme, tahdon mielelläni säilyttää rauhan talossa, ja mitä enemmän huvia tädillä on, sitä enemmän voin toivoa rauhaa. Ja jos te, rakas, hyvä herra von Diestelcamp, voisitte auttaa minua, niin olisimme ikuisesti kiitollisia teille.»

Herra von Diestelcamp aivasti.

»Olette kaunopuheinen, kreivitär», sanoi hän kostein silmin — kosteuden aiheutti nuha eikä liikutus.

Kun prinssi ja prinsessa jonkun ajan kuluttua lähtivät, kuiskasi prinssi liittolaiselleen:

»Olin oikeassa ja te myöskin. Kuki-täti ei peruuta ehtoaan. Hän on minulle ja, niinkuin kuulin, myös kunnon kamariherrallemme selitellyt laajasti, ettei saa rikkoa pyhimpiä velvollisuuksia ulkonaisten etujen ja maallisten kiusausten tähden. Olen tehnyt kaikkeni, mutta tuloksetta.»

»Luonnollisesti — kun Kuki-täti on kysymyksessä, saa puhua kielen sijoiltaan, eikä se mitään hyödytä. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin luja ja varma», virkkoi Käthe halveksivasti.

Kun Kuki-täti oli, moitittuaan taas Kätheä, mennyt levolle, koetti nuori rouva onneaan mieheensä nähden. Mutta tämä oli jo joutunut pauloihin, ja hänellä oli tuhansia vastaväitteitä. Kun Käthe kuvaili hänelle, miten Kuki-täti kohtelisi häntä, niin Kirchwald vain nauroi ja sanoi, että hän pystyisi sen estämään.

Sanalla sanoen, kun Käthe lopen uupuneena ja onnettomana nukkui, oli hän menettänyt kaiken toivon.