SALALIITTO.

Kello neljä tuli Kuki-täti hieman myöhästyneelle päivälliselle vähän armollisemmalla tuulella, sillä hän oli nukahtanut hetkisen, eikä Lisette ollut uskaltanut ruveta puolustautumaan, vaan oli siirtänyt sen toiseen kertaan. Sydämensä syvyydessä oli täti kuitenkin melkein kiitollinen Käthelle, koska hän siten oli säästynyt tästä kohtauksesta.

Käthe puhui tuskin sanaakaan päivällisen aikana, ja kun Horstin ja hänen piti lähteä ratsastusretkelle prinssiparin kanssa, henkäisi hän helpotuksen huokauksen.

Kuki-tädin täytyi pysyä syrjässä, sillä hän tunsi hovitavat, vaikkakin hän ajatteli, että häntä kohdeltiin sangen välinpitämättömästi. Mutta asiaa ei voinut muuttaa, ja hän tyytyi nuhtelemaan Kätheä sentähden, että tämä yleensä ratsasti, piti hänen ratsastuspukuaan liian lyhyenä ja hänen saappaitaan liian korkeina, sekä selitti, että höyhenkoristeinen hattu oli sopivampi kuin silinteri.

Kun Käthe ei heti hylännyt moitteenalaisia esineitä eikä edes luvannut tehdä niin vastedes, tuli Kuki-täti sangen happamen näköiseksi.

Ja niin nuori pari ratsasti tiehensä.

Nordlandin prinssi ja hänen nuori puolisonsa olivat tänään niinkuin aina iloisia ja rakastettavia, ja neliapila oli tavallisesti ratsastusretkillään hyvin ilakoiva — mutta tänään oli Käthe ensi kerran elämässään hiljainen ja umpimielinen, melkeinpä surullinen.

Kun prinsessa ja Kirchwald varjoisassa metsässä ratsastivat kahden kesken edellä, kääntyi prinssi hymyillen seuralaiseensa ja sanoi:

»Puhukaa suunne puhtaaksi kreivitär! Mikä teitä vaivaa? Mutta älkää sanoko: 'Ei mikään!' sillä silloin uskon, että ensimmäinen kotiriita on niin muuttanut teidät, että te ensi kerran olette mahdoton iloiseen seuraan.»

Käthe huokasi vaalea pää riipuksissa.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, emme ole olleet tukkanuottaisilla», vastasi hän synkästi, »mutta Damokleen miekka riippuu hiuskarvan varassa päämme yläpuolella. Ja jos hiuskarva katkeaa — sen täytyy katketa — niin syntyy suuremmoinen taistelu, joka voi loppua jäähyväisiin — paremmin ei voi käydä.»

»Ja minkä niminen on kohtalonjumalatar, joka uhkaa katkaista hiuskarvan, jonka varassa miekka riippuu?» kysyi prinssi jännittyneenä.

»Kohtalonjumalatar — siinä teidän ylhäisyytenne osui oikeaan», sanoi Käthe. »Hänen nimensä on Kuki-täti.»

»Varjelkoon, ja kuka hän on?»

»Habakukine, naimaton kreivitär Kirchwald, herrani ja puolisoni täti», kertoi Käthe vakavana. »Hän tuli aivan odottamatta häiritsemään kotoista avio-onneamme ja kasvattamaan minua liian myöhään ja panemaan mieheni pään pyörälle häälahjallaan, mutta myös liian myöhään.»

»Tämäpä on sangen mielenkiintoista», huudahti prinssi. »Kertokaahan minulle kaikki, kreivitär.»

»Mitäpä se hyödyttäisi?» vastasi Käthe surumielisesti. »Vai onko teidän ylhäisyydellänne jotakin parannuskeinoa tuollaisille tädeille?»

»Kukapa tietää», kuului hymyilevä vastaus.

Käthe ojentautui satulassa, kuin olisi hän saanut sähköiskun, ja hänen silmänsä rupesivat loistamaan.

»Teidän ylhäisyytenne», huudahti hän vilkkaasti. »Onko mahdollista? Jospa teidän ylhäisyytenne olisi sellainen taikuri! Antaisin hienoimman ketunhäntäni, jos teidän onnistuisi auttaa minut tästä umpikujasta ja vapauttaa minut ainiaaksi Kuki-tädistä.»

»Pyydätte ehkä liian paljon, sillä tämän olisi pitänyt olla Herkuleen kolmantenatoista urotyönä. Mutta suuret tehtävät ovat aina viekoitelleet minua, ja minä vaadin luvatun palkan. Tuo ketunhäntä on oleva kaunein voitonmerkkini, vaikkakaan sitä ei ole voitettu taistelukentällä, vaan teidän palveluksessanne.»

»Papp—papp—papp!» keskeytti Käthe kärsimättömänä ja rikkoen kokonaan hovitavat. »Mitä olen luvannut, sen olen luvannut, vaikkakaan en ole antanut kunniasanaani. Se ketunhäntä on oikein ihana — ei lainkaan koin syömä.»

»Viimeinen vakuutus kannustaa minua vielä enemmän», virkkoi prinssi vakavana, vaikkakin hänen suupielissään näkyi petollisia nytkähdyksiä. »Mutta nyt teidän täytyy ripittää itsenne, kreivitär!»

Nyt Käthe kertoi kaiken, tyhjensi täpötäyden sydämensä ja puhui erikoisen tuskallisena Kuki-tädin häälahjasta ja siihen liitetystä ehdosta.

Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti.

»Niin», sanoi hän sitten, »tässä tarvitaan pikaista apua — teidän tähtenne, kreivitär, sillä jos te menettäisitte hyvän tuulenne, olisi ihmiskunnalle tapahtunut vääryys, ja myös miehenne tähden.»

»Oh», virkkoi Käthe kyyneleet silmissä, »ei minusta ole väliä. Antakaa Kukin kasvattaa minua mielensä mukaan; tulen mielelläni happameksi ja kainoksi, kunhan hän ei vain saa miesraukkaani pauloihinsa.»

»Ei, hän ei minunkaan mielestäni sovi maalaiselämään», sanoi prinssi miettiväisenä. »Ja muuten — no, en voi sanoa teille muuta, kreivitär, ammattisalaisuuksia, ymmärrättehän — — —.»

»Ymmärrän», sanoi Käthe kuiskaten kuin lapsi, jolle puhutaan joululahjoista. »Oi, teidän ylhäisyytenne, teidän täytyy välttämättä auttaa minua! Sillä näettekö, kiusaus on niin suuri. Mieheni sanoo, että maatila on sangen hieno, ja — ja — hän on jo puoleksi suostunut tädin ehtoon.»

»Rahat ja maatila merkitsevät paljon», huomautti prinssi.

»Mitä minä välitän rahoista ja maatilasta», huudahti Käthe halveksivasti. »En välitä hituistakaan — paholainen saa kyllä asettaa sen ansan minulle. Niin, tiedän, että rikkaus ei ole mikään häpeä ja että köyhyys ei tuota onnea, mutta en ikinä myö itseäni!»

»Miehenne ajattelee tulevaisuutta», sanoi prinssi, joka saattoi vain hymyillä Käthen innolle. »Mutta olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, ja lupaan tehdä, mitä voin, puolestanne. Ehkä olisi parasta, että itse koettaisin saada Kuki-tädin luopumaan ehdosta.»

»Teidän ylhäisyytenne olisi suunnattoman hyvä, mutta pelkään, että teette oikeata Sisyfustyötä, sillä Kuki-täti näyttää minusta yhtä äksyltä kuin — ei, en sano!»

»En minäkään toivo mitään suuremmoista tulosta», vastasi prinssi, »sillä vanhat, naimattomat naiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia — —»

»Sepä oli hienosti sanottu, teidän ylhäisyytenne!»

»— — että he mielellään liittävät ehtoja lahjoihinsa. Asia tulee siten elinkysymykseksi, ja kaikki pitävät sitä tärkeänä. Mutta minä koetan kuitenkin seurata vanhaa, kuuluisaa esimerkkiä ja kantaa vettä seulaan, sillä ensinnäkin saan tilaisuuden tutkia maaperää, ja toiseksi saamme kyllin aikaa valmistaa suurta taistelua. Siis kreivitär: pois surumielisyys, se sopii teille yhtä hyvin kuin — —»

»— kuin hame virtahevolle», auttoi Käthe, sillä hänellä oli aina varalla suuri valikoima vertauksia.

»Juuri niin. Te ja surumielisyys ette sovi yhteen. Siis vielä kerran: älkää menettäkö rohkeuttanne. 'Vielä ei Puola ole hukassa'. Teillä on vielä ystäviä, jotka tahtovat osoittaa ystävyyttään teossa, ja — 'muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä!' Tällä tunnuslauseella teemme salaliiton ja Kuki-täti on tällä kertaa Kartagon vertainen.»

Riemuhuudoin Käthe tarttui prinssin ojennettuun käteen ja oli hehkuvan innostunut aiottuun sotaretkeen. Kun kreivi Kirchwald ja prinsessa kääntyivät riemuhuudon hämmästyttäminä, heilutti Käthe hattuansa ja nauroi niin raikkaasti, että he yhtyivät nauruun, vaikka eivät tietäneet syytäkään.

»Mitä ihmettä on tapahtunut?» kysyi prinsessa iloisesti.

»Salaliitto», huusi Käthe.

Kirchwald, joka oli ollut huolissaan Käthen synkkyydestä, hengitti jälleen vapaasti.

»Tästä voisi syntyä oikeusjuttu», arveli hän, »saako vaimo ilman miehensä suostumusta tehdä salaliittoja?»

»Mutta jos hän tekee niitä pelastaakseen avio-onnensa?» kysyi Käthe, ja vanha ylpeys loisti jälleen hänen silmistään.

»Kaikki riippuu siitä, pelkääkö mieskin, että vaara uhkaa», sanoi Kirchwald, joka aavisti asian oikean laidan.

»Olympon jumalatkin olivat toisinaan sokaistuja», vakuutti Käthe vilpittömästi.

Prinsessa, joka oli menestyksettä kysellyt Kirchwaldilta Käthen surun syytä, nauroi, ja prinssi virkkoi:

»Me uhmaamme kaikkia vihamielisiä ja ystävällisiä vaikutuksia, tunnuslauseemme on: tulessa ja vedessä. Me punomme juonia ja tahdomme solmia salaliiton ja sillä hyvä. Koska te, rakas Kirchwald, vain hyödytte siitä, niin olemme päättäneet kieltää jokaisen 'miksi ja miten?' sanan.»

»Niin, salaliitto kieltää», vakuutti Käthe, joka näytti Odinin valkyrialta ennen taistelua.

»Ja», sanoi prinssi, »koska olemme sitä mieltä, että täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuuma, tulen puolisoni suostumuksella hänen kanssaan illalla kreivitär Kirchwaldin luo teelle.»

»Oi, suloista!» huudahti prinsessa. »Tulemme siis kello kahdeksan ja otamme mukaan hovineitini, teidän seuraajanne, kreivitär.»

»Anna anteeksi, että vastustan sinua, rakas Olga», keskeytti prinssi hänet, »mutta minun mielestäni pitäisi neiti von Dornbergin olla tänä iltana vapaana. Tarvitsen tänä iltana järeämpää tykistöä, ja olen aikonut pyytää herra von Diestelcampin seuraksemme.»

»Ah!» sanoi Käthe, jonka silmät suurenivat.

»Hänen etunimensä on Habakuk», lisäsi prinssi syvällä bassoäänellä.

»Ah», sanoi Käthe pidättäen jännittyneenä henkeään. Mutta sitten hän nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi kumartua hevosen kaulan yli, nauroi niin, että hiljainen metsä kaikui, ja huusi ihastuneena: »Olette suuremmoinen, teidän ylhäisyytenne, aivan erinomainen!»

»Mutta, Käthe», mutisi Kirchwald hämillään.

Prinsessa nauroi ääneen ja virkkoi:

»Ratsastakaamme edelleen, kreivi Kirchwald, ja jättäkäämme heidät rauhaan. Minusta tuntuu, kuin meiltä tahdottaisiin salata tämä asia, ja ehkäpä onkin parasta, että pysymme erillämme tästä salaliitosta, joka näyttää kokolailla vaaralliselta. Mutta pyydän vain, ettette panisi toimeen mitään liian mieletöntä, rakas Käthe.»

»Mutta teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteilevänä, »prinssin liittolaisuushan on hyvänä takauksena.»

»Oh, kukapa tietää», sanoi prinsessa katsahtaen prinssiin ja hymyili.

Kirchwaldkaan ei voinut olla luomatta varoittavaa katsetta vaimoonsa.

»Vaimoni luottamuksen pitäisi syvästi liikuttaa teidän ylhäisyyttänne», sanoi hän, »sillä kun ajattelen majailua Hellbergissä —.»

»Äs, nuo vanhat jutut!» sanoi Käthe punastuen.

Prinssi pani vakavana käden sydämelleen ja sanoi:

»Se on aivan erikoistapaus, rakas Kirchwald, ja minä lupaan, että vain äärimmäisessä hädässä käytän hummerimuhennosta saavuttaakseni ikuisen ystävyyden.»

Kirchwald huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ja mitä iloisimmalla tuulella he ratsastivat edelleen.