KUKI-TÄDIN HÄPEÄ.

Seuraavana aamuna tuli Kuki-täti kiihtyneenä ja kalpeana unettoman yön jälkeen aamiaispöytään ja kertoi, että hänen huoneessaan »kummitteli».

Hän ei ollut saanut unen hiventäkään, sillä näkymätön käsi oli lakkaamatta sirotellut herneitä hänen huoneessaan. Vasta pitkän ajan kuluttua hän tointui sen verran, että saattoi sytyttää kynttilän ja tarkastella, mistä kauhea, ärsyttävä ääni kuului. Mutta lopuksi hän soitti Lisetteä ja rupesi yhdessä hänen kanssaan etsimään. He eivät kuitenkaan löytäneet mitään, joka olisi aiheuttanut ilmiön. Oli sentähden selvää, että tässä pelissä olivat kummitusten kädet mukana.

Lisette oli lisäksi pelännyt niin kovasti, että hän, Kuki-täti, oli vain suurella vaivalla saanut hänet rauhoittumaan.

Kirchwald pudisti päätään kuullessaan kertomuksen, mutta Käthe kiiruhti huoneesta nähdäkseen, oliko asiassa perää.

Aivan oikein — lattialla oli hernekasa, jonka Lisette oli koonnut. Kun kamarineiti meni noutamaan rikkalapiota, niin Käthe otti nopeasti kaapin päältä loput herneistä, jotka eivät enää voineet pursuta ulos, koska ne turvottuaan liian kauan olivat jo aikoja sitten lennättäneet liialliset toverinsa reunan yli.

Kirchwaldin täytyi pian lähteä prinssin luo esittelylle, mutta kun Käthe kuten tavallisesti saattoi häntä portaita alas, pani hän Käthen koville herneiden keittämisestä.

»Käthe, tunnusta, että sinä olet tehnyt tämän», sanoi hän nuhdellen.

»Niin olenkin», tunnusti tämä hymyillen.

»Sellainen ei saa uudistua.»

»Päinvastoin», sanoi Käthe. »Ensi yönä annan hänen nukkua — niin viisas olen. Mutta ylihuomenna alan kujeeni uudestaan, ja jatkan siten, kunnes hän on saanut tarpeekseen ja lähtee tiehensä. Kosto on suloista. Jos hän kiusaa minua, niin minäkin kiusaan häntä. Näethän, miten lauhkea ja surkea hän nyt on — puolustukseksi saa käyttää kaikkia keinoja.»

»No, siitä puhumme myöhemmin.»

»Sano minulle parempi keino, ja minä luovun herneistä», sanoi Käthe iloisesti.

* * * * *

Kuki-täti oli todellakin tänään »lauhkea ja surkea», kuten Käthe sanoi, mutta hänen sanansa virtasivat kuitenkin hiljaisina, mutta lakkaamatta, kun hän moitti Käthen käyttäytymistä edellisenä iltana ja antoi hänelle paljon hyviä opetuksia.

Käthe, joka oli äärettömän ihastunut hyvin onnistuneesta sotajuonesta ja odotti jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kuunteli hyvin hartaan näköisenä, mutta ajatteli aivan toista.

Kello yksitoista saapui herra von Diestelcamp ja pyysi naisia pienelle kävelylle. Kaikki kävi Käthen mielestä oikein »hienosti», melkeinpä »nerokkaasti», kun kamariherra toi Kuki-tädille terveisiä herttuattarelta ja ilmoitti, että korkea rouva tahtoi tutustua häneen ja sentähden ottaisi hänet vastaan huomenna.

Käthe ja hänen miehensä nauttivat suuresti kävelystä, sillä he saivat rauhassa puhella ja käydä käsikoukussa, kun ilosta säteilevä Kuki-täti kulki kamariherran rinnalla vilkkaasti keskustellen.

Päivällinenkin syötiin rauhassa, ja kun hyvä tuuli iltapäivällä väheni muutamia asteita, ilmestyi herra von Diestelcamp jälleen pelastavana enkelinä juodakseen teetä ja saadakseen kuulla, olivatko naiset nauttineet kävelystä.

»No, eikö prinssimme ole oivallinen ystävä», kysyi Käthe mieheltään.

»Ahaa, sitäkö salaliitto tarkoitti», sanoi Kirchwald hymyillen. »Mutta sanon sinulle jotakin: Kuki-täti kuulee ruohon kasvavan ja on kauhean epäluuloinen. Jos hän pääsee tästä selville, niin voi meitä!»

»Miten hän pääsisi?»

»Kukapa tietää? Ja muuten — kamariherra kai lopulta väsyy tähän juttuun.»

»Olisipa hän silloin kauhea dromedaari, Horst, — vaikka — näetkö, me kaksi puhumme meidän näkökannaltamme katsoen, mutta hän pitää ehkä Kuki-tätiä lumoavana. Maku on kerta kaikkiaan erilainen.»

Kirchwald huolehti turhaan. Ensinnäkään ei Kuki-täti huomannut, että kaikki tämä oli hyvin järjestettyä pilanäytelmää, ja toiseksi ei kamariherra ollut lainkaan väsynyt ritarinosaan, jota häntä oli pyydetty näyttelemään.

Kuki-täti esitettiin hovissa, oli teekutsuissa herttuattaren luona ja sitten prinsessan, antoi kamariherran olla ritarinaan ja puhui teekupin ääressä paljon sellaista, jota hän ei ymmärtänyt, oikaisi ja nuhteli Kätheä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, eikä peruuttanut hiuskarvan vertaakaan vaatimustaan, että hänen veljenpoikansa pitäisi erota virastaan, ennenkuin hän saisi maatilan haltuunsa.

Kuki-täti ei puhunutkaan lähdöstä ja sai yhä suuremman vallan talossa, niin että Käthe oli taas kadottamaisillaan toivonsa ja tuli uudelleen surulliseksi.

* * * * *

Niinpä koitti kuuma, tukahduttava päivä. Taivas oli pilvessä ja ilmassa oli ukkosta. Kamariherra saapui kuitenkin ja kysyi, lähdettäisiinkö kävelylle. Ei kellään muulla kuin Kuki-tädillä ollut halua, mutta kun hän tahtoi, niin täytyi muiden totella. Kuumuudesta velttoina ja nyrpeinä kulkivat Kirchwaldit tädin perässä, joka leijaili kamariherran rinnalla.

Kun lähestyttiin linnan puistoa, matkan päämäärää, huokasi Käthe syvään.

»Onpa syytä huoata!» murisi Kirchwald synkän näköisenä. »Mitä minä tekisin? Sydämeni rauha on poissa — tuhat tulimmaista. En kestä kauempaa!»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Käthe jännittyneenä.

»No, kun sinäkään et tiedä mitään neuvoa, niin mitäpä minä keksisin?» vastasi Kirchwald epätoivoisena. »Mutta en olisi toki, rehellisesti sanoen, uskonut, että olisi niin erilaista käydä Kuki-tädin luona nuorena miehenä, kuin itse naineena pitää häntä vieraanaan. Muuten — vaikkakin prinssin ja sinun juonesi on sangen edullinen, niin se tuntuu samalla ikävältä, koska emme milloinkaan saa olla rauhassa tuolta iankaikkiselta kamariherralta, joka saa minut kyllästymään omaan kotiini.»

»Vai niin. Minä olen joutunut paljon pitemmälle — en tunne enää olevani kotona talossamme!» huokasi Käthe.

»En voi ymmärtää, miksi meidän aina pitää tallustella näitä ikäviä matkoja», sanoi Kirchwald hetken kuluttua.

»Mutta minäpä tiedän», vastasi Käthe, joka ei voinut olla hymyilemättä, »sillä Kuki-täti on tarkasti selittänyt sen minulle. Näetkö, on sopimatonta, että neiti kulkee kahden kesken naimattoman herran kanssa, ja sovinnaisuus vaatii, että joku rouva seuraa mukana. Minusta on sangen naurettavaa, että minun nuoruudestani huolimatta täytyy suojella jotenkin vanhaa neitiä kadulla ja antaa kohdella itseäni kotona kuin alaikäistä lasta. No, minunhan täytyy tottua siihen, kun Kuki-täti tulee Steinbachiin asumaan. — Emmekö livahtaisi nyt tiehemme?» ehdotti hän.

»Ehdotus on oivallinen», sanoi Kirchwald, »ja minä seuraisin sinua arvelematta, ellei epäsuosio sitten tulvisi ylitsesi.»

»Oh, samapa se, mitä nuhdesaarnat koskevat», sanoi Käthe hymyillen. »Päivässä on nyt kerta kaikkiaan määrätyt tunnit, eikä sitä voi venyttää kuin kuminauhaa. Siis, haluatko —? Olisipa suloista kerrankin istua kahden kesken sokerileipomossa ja syödä jäätelöä ilman Kuki-tätiä.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Kirchwald. »Odotahan — nyt on oikea hetki paeta.»

Kuki-täti ja kamariherra katosivat juuri muurin taa saapuakseen pian linnan puistoon. Kirchwald ja Käthe odottivat hetken nähdäkseen, odotettiinko heitä. Sitten he riensivät takaisin ja katosivat läheiseen sokerileipomoon.

Kirchwald tilasi Käthelle tämän mielijäätelöä ja itselleen kahvia, ja he istuivat iloisina ja tyytyväisinä pienen marmoripöydän ääressä, heittäen Kuki-tädin kamariherran huostaan.

Käthe ei vielä ollut syönyt annostaan, kun ukkonen äkkiä rupesi jyrisemään ja suuret sadepisarat rapisivat ruutuja vasten. Pian kohosi kova rajuilma kaupungin yli, ja vettä tulvi virtanaan.

»Kamariherralla on kuten tavallisesti sateenvarjo ja Kuki-tädillä päivänvarjo», sanoi Käthe rauhallisesti, kun Kirchwald levottomana katseli vuolaita vesivirtoja, jotka tulvivat kadulla. »Olimmepa viekkaita, kun livahdimme pakoon tuota suihkua, vai mitä?»

Ja niin hän söi aivan rauhallisena toisen jäätelöannoksen ja kermaleivoksen.

Vähitellen sade lakkasi, pilvet hälvenivät, ja pian hymyili kultainen aurinko virkistyneelle maalle.

Nuori pari käveli rauhallisena kotiin ajattelematta toista odottamassa olevaa rajuilmaa.

Kuki-täti ei ollut vielä palannut kotiin.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli kuitenkin, läpimärkänä, istuen nääntyneenä vaunuissa, ja häntä seurasi yhtä märkä kamariherra, joka nyt jätti neidin Kirchwaldin huostaan ja ajoi kotiin muuttaakseen nopeasti vaatteita ja estääkseen aivastuskautta puhkeamasta liian aikaisin.

»Minne te jäitte?» kysyi Kuki-täti heti tultuaan huoneeseen.

»Me herkutelimme», virkkoi Kirchwald iloisesti. »Teimme vain lapsellisen kepposen, ja toivon, että sinäkin ymmärrät leikkiä.»

»Minä ymmärrän, että te kohtelette minua äärettömän välinpitämättömästi ja halveksivasti», kuului terävä vastaus. »Mutta paitsi tästä, josta puhumme myöhemmin, saan kiittää teitä siitä, että minut on koko elämäni ajaksi häväisty.»

»Häväisty?» kysyi Kirchwald ihmetellen.

»Niin, häväisty, alennettu, siveellisesti muserrettu», huusi Kuki-täti. »Mitään aavistamatta kuljen luottavaisena, kun äkkiä yksinäisessä linnanpuistossa huomaan, että minut on häpeällisesti ja viekkaasti petetty, olen kahden kesken kamariherran kanssa alttiina kävelijöiden pahoille kielille!»

»Anteeksi, rakas täti, en voi ymmärtää», vastasi Kirchwald tyynesti. »Olisit oikein ystävällinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin. Pyydän, että puhuessasi meistä hieman — lieventäisit sanojasi.»

»Oh, en voi löytää kyllin voimakkaita sanoja puhuessani teidän käytöksestänne», huusi Kuki-täti, joka yhä kiihtyi. »En voi sanoin kuvata, mitä tunsin, kun äkkiä kunniavahtini hävisi, ja olin kahden kesken herran kanssa, joka varmaankin on hieno mies, mutta kuitenkin naimattomana sopimaton kulkemaan naisen kanssa, jota ei vielä voi mitenkään pitää vanhana. Ja lisäksi puhkeaa rankka sade ja minun täytyy herra von Diestelcampin kanssa etsiä suojaa yksinäisessä huvimajassa, jonne onnettomuudeksi sattuu tulemaan muitakin ihmisiä, jotka nauravat neuvottomuudelleni. Oi, miksi tällainen häpeä kohtasikaan minua! En tiedä, minne kätkisin kasvoni ihmisten katseilta!»

Kirchwald pudisti päätään ja loi Kätheen katseen ikäänkuin epäillen tädin järjenjuoksua.

»En vieläkään voi ymmärtää», sanoi hän avuttomana. »Olen tuntenut herra von Diestelcampin niin kauan — mutta jos hän on jollakin tavalla käyttäytynyt sopimattomasti sinua kohtaan, niin — —.»

Kuki-täti sinkahutti veljenpoikaansa musertavan katseen.

»Minulla on jo ollut kunnia sanoa sinulle, että herra von Diestelcamp on kunniallinen mies, josta sinulla olisi paljon oppimista.»

»Nyt ymmärrän vielä vähemmän», lisäsi Kirchwald kohauttaen olkapäitään. »Pyydän anteeksi, että lähdimme salaisesti, tarkoitan, ilmoittamatta siitä. Mutta en ymmärrä, miksi et voisi kävellä kahden kesken herra von Diestelcampin kanssa?»

»Niin, te ette ymmärrä, sillä nykyinen sukupolvi on raaistunut ja naiset ovat liian vapaamielisiä ymmärtääkseen, miten neitseellinen sielu kauhistuu huomatessaan olevansa turvaton», valitti Kuki-täti. »No, älkää vaivatko päätänne tällä pulmalla — ette kuitenkaan käsitä sitä. Mutta minä poistun itkeäkseni yksinäisessä huoneessani häpeää, joka on minua kohdannut.»

»No, tätä iloa en riistä häneltä», sanoi Kirchwald, kun Kuki-täti oli lähtenyt huoneesta kuin likomärkä jättiläisvarpunen. »'Oikea pysyy oikeana', sanoi oivallinen isäsi usein. Mutta tämä on liikaa, että päivä päivältä annan läksyttää itseäni kuin koulupoikaa, vaikkapa satsinkin palkaksi Steinbachin.»

»Ahaa», virkkoi Käthe kuivasti. »Joko sinullekin rupeaa valkenemaan, Horst!»

Kirchwald punastui kovin vaimonsa tutkivan katseen edessä, ja sanaakaan sanomatta hän lähti huoneesta.